Purkillinen sydämiä

Sanat ei niinkään ole merkityksellisiä, enemmänkin tunnelma.

Viimeksi olen tuntenut oloni näin yksinäiseksi vuosia sitten. En kamalasti arvosta sitä, että se kurkkuakuristava yksinäisyys on päättänyt palata. Tiedän, ettei tämä viipyily ole läheskään yhtä pysyvää kuin mitä se oli silloin kun sitä ensimmäistä kertaa esiintyi, mutta yhtä pahalta se silti tuntuu. On raskasta olla itse aina se, joka aloittaa.

Mut tähän tunnetilaan on ajanut eilisiltana aloitustönäisynsä saanut tunnedominojono. Se alkoi positiivisesti - elokuva neljän kaverin kanssa antoi syyn itkeä ilman todellista syytä ja Edinburgh on iltaisin sykähdyttävän kaunis. Tästä kummunnut tunteellisuus muuttui matkan varrella epämiellyttäväksi ja kotiin päästyäni se tietyistä syistä vaan paheni. Ei ole mukavaa olla vainoharhainen eikä varsinkaan vainoharhainen jos siihen on oikea syy.

Nyt paha olo tuntuu jo fyysisesti ja mieleni tekee vain puhua kenen tahansa tutun kanssa. Kuulla tuttuja ihmisääniä ja käpertyä peiton alle. Tulla ulos ehkä silloin kun nenäliinat ovat loppu.

Asioita jotka kaikkien pitäisi kokea

Haluan jakaa kanssanne, arvoisat toverit, lukijat ja muutkin hiippailijat, erään asian, joka on omassa elämässäni ilahduttavan usein läsnä.

Tämä asia on spontaani outous.

Spontaani outous ilmenee useimmiten vain oikeanlaisessa seurassa. Oikeanlaisella seuralla tarkoitan tässä asiayhteydessä henkilöä tai useampia henkilöitä, joista loiskuva omituisuus iskee itseen merkittävällä tavalla ja joiden kanssa tuntee olevansa samassa henkisessä, joskus pahastikin jumittuneessa hississä. Oikeanlainen seura löytää aina tarvitsijansa, koska se kuuluu sen ominaisuuksiin ja tärkeimpiin tehtäviin.

Tätä spontaania outoutta voi suorittaa missä vain ja milloin vain. On olemassa pikkuista, aivan pikkiriikkistä, keskikokoista ja hieman suurempaa spontaania outoutta. Kyseiset ominaisuudet yleensä määrittää tilanne itse.

Mulle spontaani outous on yksi asia, jonka takia ylipäätään olen tässä. Sitä vaan tuntee elävänsä, kun voi hämmentää vastaantulijoita juoksentemalla yhdeksän friikkitoverinsa kanssa pitkin Turun katuja satuolentoina, nukkua koulunsa aulan lattialla tunnin päivänokoset vaan koska huvittaa, keskustella kahvilassa purjon ja tuorepastan mahdollisista kombinaatioista kovaan ääneen, kun voi jäädä viideksi minuutiksi seisomaan keskelle tyhjää suojatietä siksi koska autoja ei tule mistään ja naurattaa ja itkettää samaan aikaan ja kun toverit pyytävät valvomishumalassa liittymään seuraan ja olemaan heidän kanssaan linnunmuna pesässä. Taisin olla viiriäisenmuna.

Erään äärettömän viisaan otuksen sanoja mukaillen, on ihmisiä jotka täytyy tavata ja paikkoja joissa täytyy käydä ennen kuin voi löytää itsensä. Osan niistä ihmisistä tapasin kun aloitin lukion.

Miten pidänkään pienestä suloisesta elämästäni. Vaikka Massa toisinaan pilaakin kaiken.

Taas vaihteeksi

Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.

Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.

Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.

Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.

Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.

Haikailuja, osa kaksi

Aiheeseen sopiva jumitus. Loistobiisi, kuunnelkaa ihmeessä.

Kesällä oli spontaania, lämmintä ja paljaita varpaita laiturilla. Nyt on talvi ja ulkona jäänyy nenänpää. Vähemmästäkin tulee pöhkö olo.

Hihityttää ihanasti

Lennähtäisin varmaan ilmaan.

Jos osaisin.

Tänään oli mahtava päivä.

Spontaani.

Nauroin ruokalassa.

Söin monta mandariinia. Tai siis satsumaa. Tai oikeastaan ruipusiittiä.

Olin tyynysotaa mongoliaksi.

Juoksin sukkasillaan lumessa hiipparoiden kuin Sungmin.

Katri luki mielenkiintoista Full metal alchemist -ficciä joululauluista.

Suklaapiparminttujäätelö suli samalla kun kuuntelin.

Toistin sanaa 'Sauron' useasti.

Söin lisää satsumia.

Ja omenoita.

Lauloimme Stairway to heavenia.

Halailin.

Päivän puhe

Kiitos Tuulille, bussipysäkillä on kiva laulaa

Kiitos lukion kuvikselle ja ihmisille siellä

Kiitos Einolle siitä, että olet olemassa

Kiitos siitä, että ikkunasta näkyi meri

Kiitos bussikuskille joka hymyili

Kiitos kirpputoreista

Teksiviesteistä

Ja Aadasta

Kiitos

Päivä tiivistettynä varsin osuvaan kollaasintapaiseen:

Tarpeeksi sanaa 'kiitos' yhteen postaukseen? Luulisin niin. ♥

Muistutan muuten että postaustoivomuksia otetaan vastaan!

Yhtäkkiä

Katselin mun koneelta vanhoja valokuvia ja yllättäen se vaan iski. Hirveän suuri ikävä. Mä tiedän, me ollaan nähty peruskoulun jälkeen usein, mut ei tä tietenkään oo samanlaista.

Onni on

lämpimiä villasukkia, aitoja lempeitä hymyjä, lyijykynällä piirrettyjä sydämiä vihon kulmassa, vanhoja lapsuuden valokuvia, hyväntuulisia tekstiviestejä, silmiin katsomista, ohimennen sanottu kehu, kauniita auringonlaskuja, kaksi sateenkaarta vierekkäin, ystävän naurua, mekko jonka luulit olevan kadonnut, nukkumista, lapsuuden nuhjuinen pehmolelu, rakkaudentunnustuksia, naurunremakoita joita ei saa loppumaan.

Kuva

Tuulikin tuoksuu

Kuva

Ihan hassua, kun koulu on alkanut taas. Kesäloma meni ohi aivan liian nopeasti ja hetken mulla oli sellanen fiilis, että en oo ehtinyt tehdä mitään. Mitään muuta lukuunottamatta nukkumista, auringonottoa ja dataamista. Mutta eikö loma olekin juuri tuota, akkujen lataamista ja tekemättömyyttä varten. Miksi sitä olisi pitänyt ehtiä joka paikkaan ja tehdä sitä ja tätä ja tuota, syksy on sitä varten.

Tajusin juuri, että syksy ei todellakaan lukeudu lempivuodenaikoihini, mutta tälläkin hetkellä mahassani leijuu syksyfiilis siksi, koska syksy on sitä aikaa, kun käänetään esille puhdas sivu. On ihanaa, kun saan mennä uuteen, luultavasti erittäin mukavaan lukioon josta tunnen kunnolla yhden ihmisen. Kenelläkään ei ole musta yhtään ennakko-odotuksia ja kun tutustun ihmisiin, heidän kuvansa minusta muodostuu vain mun käyttäytymisen perusteella. Puolueellisten pikkulintujen laulu ei ole kantanut tänne saakka. Se tunne on ihana, niin ihana. Pikkusiskoni luulee, että suunnittelen pahuuksiani kun en vain lakkaa hymyilemästä. Miksi lakkaisin.

Nythän on syksy.

When it rains

Ulkona sataa hirveästi. Sateen ääni on rauhoittavaa, yksi ihanimmista tunteista on se, kun käpertyy peiton alle ja siellä on hetken viileää ja sade ropisee metalliseen ikkunalautaan. Sateen jälkeen on ihanan raikasta, pisarat jää hetkeksi pionin lehdille. Kävin hetki sitten viemässä pyöräni katokseen, yritin olla nopea että pelastuisin kastumiselta mutta jäinkin istumaan terassin reunalle silmät kiinni kuuntelemaan. Sen jälkeen olin ihan märkä ja hiuksista tippui vesipisaroita, hihitytti. Olisin jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta en halua tulla kipeäksi, leirikin tulossa. Tyydyin siis peiton alle käpertymiseen, nukuinkin hetken. Toivon että alkaisi ukkostaa. Salamat ovat kauniita ja kun ukkonen jyrisee, olo tuntuu turvalliselta, vaikkakin niin kovin pieneltä.

Kuva