Pidä satiinihuivista kiinni kun juokset

Joskus pitää pysähtyä hetkeksi ymmärtääkseen, tai edes yrittääkseen ymmärtää luonnon taas henkiinheränneen kauneuden.

Pään sisällä kaikuu Olavi — älä usko mitä sanon kun pyydän jäämään sä olet mulle kaikki — ja tuntuu siltä, että voisin vain sulkea silmät ja liukenisin kauas. Ehkä unimaailmaan tai Loppiaisaaton vanhankeltaisille sivuille, sivuille joiden on määrätty olevan piiruntarkkaan muistissa yliylihuomisen virallisia ihmisiä varten. Niillä ihmisillä on kynät ja kirjoitusalustat ja katseet jotka näkevät näkemättömänkin ja ne merkitsee punaisella jos ajatus vaeltaa väärään suuntaan. Kylkiluissa ryömii poistyönnetty tieto, että virallisia ihmisiä tulee olemaan myöhemminkin, eri oppiaineessa tosin, enkä halua ajatella sitä. Varma epäonnistuminen sattuu jo etukäteen vaikka en haluaisi lyödä otsaani epäonnistujan leimaa ennen yrittämistä. Lyön kuitenkin.

Luiden ja rintalastan alla lainehtii velloo pyörii passiivisesti myrskyää riekaleita samasta viimekeväisestä ilonharmaudesta, hysteriasta. Viime kevät oli hirveä, mutta henkeäsalpaavan ihana. En ikinä haluaisi elää sitä uudelleen ja antaisin mitä vaan että saisin osan siitä takaisin. Niin paljon tunteita että tuntui jatkuvasti pyörtymiseltä. Vuodentakaiset palaset alkaa palaamaan sisälleni näemmä takaisin — taas tunnen liikaa kaikkea. Kun taivaalliset kuulokkeet huutaa no light no light in your bright blue eyes sydän tuntuu pakahtuvan ikävästä, rakkaudesta, kylmistä väreistä, korvaamattomasta ilosta, epätoivosta. Se kaikki tuntuu naurettavalta, mullahan on kaikki täydellisesti, mutta eihän ole kun alkaa miettimään liian pitkään.

Aikaisempi talvenjälkeisyys rakastutti mut taivaanhalkojakotkiin, tämä kevät sai mut katoamaan maailmaan täynnä ihmisiä joilla on aseet, hulluus, kaksi makuuhuonetta (vaikka kaikki kyllä tietää että niistä toinen on aivan varmasti jäänyt käyttämättömäksi), poskipäät joita lyömällä saisi omat kätensäkin haavoille. Unohtamattakaan tietenkään monille elintärkeää vaatekappaletta nimeltään the purple shirt of sex (termi ei ole mun käsialaa, siitä saamme kiittää muita internetvaltakunnan kansalaisia: KLIK). Rakastan niin paljon että pakahdun ja samalla nauran omalle ääripäiselle typeryydelleni. Florence laulaa you can't choose what stays and what fades away ja en voisi olla niin paljon samaa mieltä enkä kykene olemaan etsimättä tulkintoja, yhtymäkohtia rakkauksiini mistään mitä nykyään kuulen.

Mun oma rakas pieni elämäni on jo niin täynnä sanoja PAKAHDUN ja VIHAAN ja RAKASTAN etten pysty kuvittelemaan eläväni tätä mitenkään muuten. Yksi suurimmista laulurakkauksistani kertoo taas kerran ei nuorena tarvitse nukkua, enkä mä nuku. Oon nuori, mulla on oikeus, mulla on mahdollisuus olla typerä ja elää riehuen äärirajoilla ja jos elämässä pitää jossain vaiheessa juosta silmät kiinni kiljuen päin ovenkarmeja niin että kädet ja kaikki on mustelmilla, se on varmaan paras hoitaa pois alta nyt.

En pysty antamaan sanatarkkaa, tai edes tarkkaa lainausta, mutta yksi inspiroivimmista ihmisistä kenet oon koskaan tavannut kertoi kerran, että se kokee sen elämän olevan sen vauva. Että vaikka tapahtuisi mitä, niin se kuitenkin rakastaa sen elämää koska se on sen, ja vaan yksi laatuaan ja on sen tehtävä rakastaa sitä ja pitää siitä huolta. Luulin ymmärtäväni tämän ajatuksen silloin, mutta nyt ymmärrän sen vielä paremmin. Niin hyvin, että se melkein sattuu.

teksti kirjoitettu 18. - 19. välisenä yönä.

red bull antoi mun unettomuudelle siivet.

Rakkauteni muodostamat sanat

Rakastan täälläolossani sitä, että...

♥ ...tiedän miten tämä talo toimii.

Tiedän miten takaovi lukitaan vaikka se on kamalan jäykkä, tiedän minkälaisella tekniikalla pirullisen piiruntarkasta suihkusta saa ulos lämmintä vettä ja tiedän mikä seinävalokatkaisija kuuluu mihinkin lamppuun. Tiedän myös miten portaat kiivetään ylös aiheuttaen mahdollisimman vähän korviaraastavaa narinaa.

♥ ...huoneeni on alakerrassa.

Tämän takia voin vapaasti mennä keskellä yötä keittiöön tekemään itselleni munakasta ja lämpimiä voileipiä eikä kukaan herää, koska muiden makkarit on yläkerrassa. Voin myös soittaa musiikkia huoneessani niin kovaa kuin mua ikinä huvittaa kellonajasta huolimatta, sillä huoneeni on edelleen alakerrassa eikä kukaan oikeastaan kuule mitä duunailen täällä. Tätä mahdollisuutta mulla ei mun suomikodissa valitettavasti ole.

♥ ...hostperheeni on ihanampi mitä koskaan olisin voinut toivoa.

Mä lasken mun hostperheeseeni kuuluvaksi Carolinen, meidän skottiäiti-Annen, kaksi sen tyttäristä avomiehineen ja näiden kahden tyttären vaihtarit. Nä kohtelee meitä ihan kuin keitä tahansa perheenjäseniä ja meidät on otettu hirveen hyvin vastaan. Anne on mulle niin hyvä äiti kuin puolen vuoden tuttavuus voi olla, me jutellaan kaikesta taivaan ja maan välillä ja jos meillä on jotain huolia, me mennään skottiäidin kainaloon vuodattamaan kaikki. Annen tyttäret on meille kuin siskoja, me mennään shoppailemaan yhdessä, puhutaan hyvännäköisistä miesnäyttelijöistä ja lainaillaan toistemme suoristusrautoja. Skottisiskojen avomiesten kanssa me taas tehdään käytännön piloja ja räkätetään ääliöhuumorileffoille.

♥ ...täällä on kaunista.

Tämä ei varmaankaan kaipaa suuremmin selittelemistä, mulla on tätä todistamassa aika lailla kuvamateriaalia täällä. Skotlanti on vihreä ja täällä ei oo juurikaan puita peittämässä ihania kukkuloita ja vuoria. Aurinkoinen sääkin tuntuu kauniimmalta täällä koska sitä usein esiintyvän sateisuuden takia on oppinut suuresti arvostamaan. Ja nyt, keskellä helmikuuta, täällä on melkein kaikkialla vihreää.

♥ ...Skotlannin sää on miellyttävän leuto.

Tänne ei paahdu eikä jäädy, kylmimmistäkin säistä pärjää hupparilla. Onhan täällä tullut lunta muutamaan otteeseen mutta lumen pysyvyys on ollut suorastaan säälittävää. Välillä se harmittaa, mutta sitten saan taas todellisuusherätyksen kun nautin päivittäisen annokseni iltalehtipistefitä ja luen uutisia Suomen tappopakkasista ja lumikinoksista jotka melkein syö ihmisiä ja ymmärrän että täällä on ehkä sittenkin kivempaa.

♥ ...olen oppinut arvostamaan eri tavalla sitä mitä mulla on.

Täälläollessani olen oppinut arvostamaan paljon enemmän kaikkea ihanaa mitä Suomi mulle on suonut. Skotlannin vauraus ei ole todellakaan jakautunut tasaisesti. Täällä on jatkuvasti tietöitä (moottoritie lentokentälle on ollut korjauksen alla kirjaimellisesti kakstoista vuotta rahapulan takia), koska rahanpuutteen takia tiet oltiin alunperin rakennettu pienellä budjetilla. Terveellistä ruokaa saa etsiä kaupoista kissojen ja koirien kanssa. Koulujärjestelmä on suolesta. Nä on vaan muutamia esimerkkejä asioista jotka on laajentanut mun perspektiiviä Suomen suhteen. Mun ajatusmaailma on muuttunut toki muissakin merkeissä. Täällä oon ymmärtänyt miten onnekas oikeasti olen, kun Suomessa mulla on rakastava perhe jotka tukee mua ja ylipäätään päästi mut lähtemään tänne ja iso joukollinen friikkiystäviä.

♥ ...olen tutustunut moniin eri kulttuureihin ja maihin.

Koska täällä olen saanut useita vaihtaritovereita, me luonnollisesti puhutaan omista kotimaistamme, äidinkielistämme ja sensellaisesta keskenämme erittäin usein. Näiden keskustelujen avulla oma tietokantani sisältää nyt faktaa Leipzigin kesäfestivaaleista ja muista sen paikoista jotka turistin pitäisi nähdä, tsekkiläisestä kansaniskelmästä (joka muuten tappaa korvat plus silmät, pahimmissa tapauksissa kaiken muunkin elävään vivahtavan päänuppisi sisällä, yök), Itävallassa puhuttavan saksan eri murteista, Chilen lääneistä ja Oslon pikkuhiljaisesta muuttumisesta yhdeksi koko maailman suurimmista huumepääkaupungeista.

Päänsisällys

Haluan ajatusseulan.

Kokeita, viiden tunnin yöunia, yhdeksän tunnin pänttäysturhautumista, päänsärkyä, ehdoton stressi.

En osaa edes englantia enää. Lisäksi tuntuu että nukun käpyarmeijan päällä.

Muotistaan kasvaneet hiukset, musiikkihelvetti, sukansyöjä, keittiön lattia täynnä tomaattimurskaa.

Mitä jos jumala onkin nainen. Tämä on linkki.

Lupaus lomasta, perjantainen keikka, sisaruusrakkautta ihmiseen joka oli mulle tuntematon viisi kuukauta sitten.

Pienien onnistumisten ilo, sarjakuvakirjaonnellisuus, kasvoilleni toisinaan karkaavat aidot hymyt.

Itsetyytymättömyys, itseaiheutettu väsymys, itseaiheuttamaton stressi.

Tunne siitä että en kuulu mihinkään vain vahvistuu. Hämmennyn. Nykyään jo lähes pelkään Suomea.

Teen tutkimusmatkaa nostalgiakappaleisiin, ei kannattaisi. Tuntuu haikealta.

Psst. Olen taas löytänyt Twitterin uudestaan. Klikkaa ja seuraa. Sitä päivitän huomattavasti Ananasmaniaa useammin ja juttu siellä on vähän enemmän konkreettisempaa ja paremminymmärrettävää.

Pala puuttuu, jotain on liikaa

Näissä kuvissa näette nuoremman Aman. Kuvissa hän on noin viisitoista tai kuusitoista. Tätä Amaa kaipaan.

Tätä Amaa kaipaan niin paljon, että toisinaan se sattuu liikaa ja jään sängynpohjalle makaamaan koska kipeys on liian ylitsepääsemätöntä. Tiedän, että tämä Ama on siellä alla jossain ja tiedän että se tulee takaisin, mutta yli vuosi ilman sen pysyvää läsnäoloa tuntuu nakerruksena sydänjuurissa enkä enää jaksaisi sitä.

Ai niin, kaipaan yläasteaikaisia tennareitanikin. Rakastin ne pohjista puhki, nyt ne lepää hyvinpalvelleiden kenkien hautausmaalla. Kengännauhat on ehkä tallessa, mutta ei mukanani Skotlannissa.

Kaikissa amakuvissa esiintyvä keltainen rakkauspiponi ei muuten suunnitellusti esiintynyt kaikissa kuvissa, huomasin sen jälkeenpäin ja alkoi hymyilyttämään.

Englannintunnilla kirjoitettua

Ihmiset täällä on sitä mieltä että kahdeksan tuntia unta kouluviikon aikana on paljon. Sen ei pitäis olla mutta siitä on tullut sellaista mullekin.

Mua väsyttää ja mä joudun etsimään syitä itselleni iltaisin miksi mä seuraavana aamuna en voi jäädä nukkumaan jotta saisin itseni zombioutumaan kouluun.

Koulu on väritontä ja tuntuu lattealta. Tai oikeastaan ei, ei se tunnu miltään, se tykyttää epämiellyttävänä, välillä purskauttaa mustesäilionsä rintalastan alle eikä siivoa sitä itse. Joskus muste imeytyy, huijaa että on poissa mutta oikeasti valehtelee.

Mun nimi on muuttunut pelästykseksi mun korvassa, sen kuuleminen on nykyään painajainen. Se painajainen soittaa kongia, hiipii salaa selän taakse ja kumauttaa. Pelästys tuntuu varpaanpohjissa saakka.

Viereisellä tietokoneella piirretään maasturia Paintilla ja musta tuntuu samalta tavallaan. Voisin maasturin sijaan piirtää oikeassa mittakaavassa mun reitin kotiin ja jäädä sinne.

Olipa kerran tasan vuosi sitten

Rakas Amanda menneisyydestä, tietäisitpä vaan missä olet ja mitä tekemässä tasan vuoden päästä. Veikkaan, että olisit varmaankin aika iloinen.

Ihan pian mulle tulee kuukaus täyteen. En oo kertaakaan toivonut olevani kotona, en todellakaan. Myönnän, mulla on ollut täällä toisinaan vaikeaa, mutta kotiin en oo kertaakaan halunnut. Joskus on ollut sellainen olo, että en halua olla täällä, mutten kyllä Suomessakaan, se meni tosin aika nopeasti ohi. Huonoja päiviä ei kylläkään ole ollut paljoakaan verrattuna siihen, että olen täysin vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä. Asenne auttaa naurettavan paljon, uskokaa pois.

Itseasiassa viimeksi mua on mun vaihtovuoden takia ahdistanut oikeasti äärettömän kunnolla viimeksi yli puoli vuotta sitten, kun vuottani alettiin maksamaan. Silloin olin täysin varma, että se oli surkea ja hutiloitu päätös jota tulen katumaan ja pitkään sekä hartaasti. Se olo meni ohi, kuten pöhköt olot usein menevät, ja onneksi olen tässä ja nyt.

Vaikka olen ollut täällä vasta kuukauden kymmenestä, voin sanoa oppineeni tästä jo paljon. Mun englanti on kehittynyt huimaa vauhtia, huomaan sen siitä, että ymmärrän joka päivä näiden nopeaa ja hassua aksenttia paremmin ja paremmin. Mulla on kaksi erityisen hyvää mittaria mun kehittymiselle - mun draamaryhmäläinen tyttö ja mun hostvanhempien lapsenlapsi, niiden aksentti ja puhenopeus on vertaansa vailla. Kun ensimmäisen kerran kuulin niiden puhuvan, en saanut sanaakaan selvää, nykyään ongelmia tuottaa vaan muutaman slangisanat, mutta alan päästä siinäkin kärryille, koulussa on onneksi ihmisiä jotka kääntää sitä slangia mullekin.

Mulla on ollut oman vaikeuteni tän perheen kanssa, mutta onneksi nekään ei ole olleet ylitsepääsemättömiä. Olen äärettömän onnellinen siitä, että pääsin juuri tähän perheeseen, me kaikki ollaan sellaisia, että me puhutaan jos joku painaa meidän mieltä. En koskaan oo pitänyt tuppisuisuuden harrastamisesta suuremmin ja on ihanaa, että sama tunne jaetaan täälläkin. Olen viettänyt viimeiset kaksi tuntia keskustellen hostäitini kanssa kaikesta taivaan ja maan väliltä, pidän hänestä niin paljon! Meillä on samanlainen huumorintaju ja kuten jo kerroin, me ollaan sovittukin puhuvamme kaikesta suoraan.

Täällä oon ymmärtänyt myös paljon paremmin sen, miten paljon ensivaikutelma voikaan erota todellisuudesta ja kuinka vääriä oletuksia voikaan muodostaa, kun ei tiedä faktoja. Tein, ehkä hieman hutiloiden, päätelmiä eräästä mun hostperheen jäsenestä, joka ei periaatteessa ole tämän perheen jäsen, mutta se puoliksi asuu tässä talossa. Muodostin tästä henkilöstä epämiellyttävän mielipiteen, joka pohjautuikin asioille, jotka multa tänään nyppäistiin pois ja mun piti muodostaa se mielipide uudelleen. Onneksi, voisin sanoa. Kaikki ei todellakaan ole niin mustavalkoista miltä se näyttää.

Mulla on muuten törkeän huono muisti. Unohdin tänään kouluun paperikassin, jossa oli kolme mun paritonta kenkää ja mun huivi, kuvistuntia varten. Tarvitsisin sellaisen kätevän muistipallon joillainen Nevillelläkin oli aikoinaan. Jos sellaisen saisi vaikka kaulakorun riipuksena, elämäni helpottuisi äärettömän paljon.

Yksi mun enkunryhmäläinen lainaa mulle huomenna kaksi leffaa jotka mun sen mukaan on pakko nähdä ollakseni hyvä ihminen - Titanicin ja Justin Bieber -elokuvan. Tulen varmasti kertomaan mielipiteeni ainakin jälkimmäisestä tänne, sen lupaan. Lupaan myös tehdä postauksen koulusta täällä niin pian kuin voin, sitä ollaankin muutamalta taholta jo pyydelty.

Ei väsytä vaikka pitäisi

Lähden kuukauden päästä. En ole varma kuinka paljon se haittaa, että nyt, nyt kun olen lähtemässä pois, asiat ovat paremmin kuin ne ovat olleet moneen vuoteen. Ehkä se ei haittaa liikaa, ei ainakaan tällä hetkellä kun voisin jopa luonnehtia oloani varovaisen onnelliseksi. Varovaisen, koska en tiedä milloin ja mistä syystä inhottava teräväkäpäläinen kiertyy asumaan rintalastalleni taas.

Nyt kuitenkin kaikki on melkein täydellistä. Kirkkaanvihreä aamutakkini on muuttunut kirkkaanvihreäksi päivätakiksi koska nykyään aamut ovat nukkumaanmenemiseen, eivät heräämiseen. Puhuin eilen kolme tuntia puhelimessa ja sen jälkeen neljä tuntia koneen välityksellä saman henkilön kanssa ja rakastan sitä tosiasiaa, että lähelläni on ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet samojen spontaaniomituisten aktiviteettien suorittamisesta kuin minä. Enkä myöskään tule pitkään aikaan kyllästymään tämän tosiasian kuuluttamiseen.

Red bull -kokoelmani hyllynlaidalla on hieno ja olen kiitollinen hänelle joka esitteli minut uudelle hyvälle musiikille.

Yksi syy lisää rakastaa nukkumista

On kamalaa tulla revityksi unesta josta tuntee vielä sen pikkuhiljaa tuskaisasti hiipuvan lämmön vaikka on jo herännyt.

Se tunne, kun tajuaa että mikään aikaisemmin tapahtuneesta ei oikeasti ollutkaan vaikka kaikki oli niin totuudenmukaista ja ilma oli yhtä hengitettävää kuin jos olisin ollut hereillä, on yksi sydäntaraastavimmista tunteista mitä pienen Aman tunnelaatikkoon voikaan mahtua.

Kuitenkin elämäni olisi paljon köyhempää ilman näitä ihmemaaunia, palasia alitajuntani helmistä, jotka tämän haikailevan ja huokailevan tunteen aiheuttavat. 

Vaikka ihmemaaunet voisivat tässä aineellisessa maailmassa toisinaan viihtyä oksasilppurin tai raastimen tai katujyrän muodossa, ovat ne silti elämän pikkuinen suola.

Tai ehkä ennemminkin sokeri.

Viime päivinä olen saanut siivet useasti

Aika karkaa taas. Olen kirjoittanut siitä tänne erittäin usein ja tulen kirjoittamaan myös tulevaisuudessa koska näemmä aika ei lopeta karkaamistaan. Vieläkään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että tämä kellolla mitattava suure livistää jatkuvasti käsistäni. Ovelana se on kasvattanut kaksi terää - ajan kuluessa nopeasti myös vaihtovuoteni lähenee vauhdilla, samalla kuitenkin aika läheisteni kanssa täällä hupenee vähintään yhtä rivakasti.

Onneksi mulla on, ainakin useimmiten, taito elää hetkessä. On helppo piilottaa vähenevät päivät tulevan kesäloman kutittelevan auringonpaisteen taakse niin, että olemassa on vain tuoksuva ruohikko varpaiden alla ja taivaallinen musiikki joka pystyy viemään jonnekin aivan muualle.

Se on vaikeaa, kun toisinaan ei ole hetkeä mihin tarttua, ei mitään minkä taakse piiloutua. Onneksi ajan valuminen ei lopu silloinkaan, koska sellaisina hetkinä auttaa vain se, että aika lipuu pään läpi ja vie mennessään pikkuhiljaa kaiken turhan taas hetkeksi.

Tuntuu aika hassulta. Viimeinen koeviikko Suomessa yli vuoteen on ohi ja se meni jopa ihan hyvin. Seuraavat kokeet onkin sitten englanniksi. Matikka jollain muulla kielellä kuin suomella kauhistuttaa mua jo reippaasti etukäteen, mutta onneksi asioilla on tapana lutviutua. Ainakin yleensä.

Mun isäntäperhetiedot voi periaatteessa kolahtaa mun sähköpostiin milloin vain ja se näkyy mun käytöksessä siten, että tarkistan sähköpostia joka päivä kello yhdeksän ja viiden välillä vähintään kymmenen kertaa. Odottaminen on tuskallisen kutkuttavaa.

Muuten, kyselkää ihmeessä multa Formspringissä!

Mitä tapahtuu

AINA välillä sen tajuaa. Aika kuluu niin nopeasti ettei ihan tosissaan pysy perässä. Pistää miettimään, että kun mä oon aikuistunut ja ehkä rauhoittunut, mietinkö mä silloinkin että mihin kaikki vuodet vaan katosi. Mun viimeisin vuoteni on sujunut nopeammin kuin mikään vuosi aikaisemmin. Uusi koulu, uudet ystävät ja muut raikkaat tuulet vaikuttivat asiaan melko rankasti, oletan. Viime syksynä esimerkiksi ajatus vaihto-oppilaaksi lähdöstä ja sen lähdön hetkellisestä lopullisuudesta tuntui niin kaukaiselta. Ajattelin vain, että no, siihen on aikaa vaikka kuinka kauan, melkein vuosi. Nyt siihen on aikaa 78 päivää. Alle kolme kuukautta.

TÄNÄÄN sain tietää, että lähden Iso-Britanniaan 4.8. Päivämäärän tietoonsaaminen teki koko lähdöstä omalla tavallaan paljon konkreettisempaa, nyt on jotain "oikeaa" mitä odottaa. Tarkan päivän tietäminen jollain tavalla löi mun tajuntaan uudelleen sen tiedon, että hitto, oikeasti lähden vuodeksi pois vieraskieliseen maahan. Tai no en ihan vuodeksi, kymmeneksi kuukaudeksi. Vuodeksi se mun päässä pyöristyy.

KIERISKELEN suurissa tuskissa. Samalla kun lähtöpäiväni selvitettiin, vaihto-oppilasjärjestöltäni kerrottiin, että mulle on jo löydetty perhe. Mulla on jo brittiperhe. Oma kotikaupunki, talo ja oma huone sieltä katsottuna. Se perhe on katsonut mun hakupaketin ja mun tekemän kuvakollaasin omasta elämästäni, lukenut mun kirjoittaman kirjeen ja valinnut juuri mut. Sitten päästään traagiseen kohtaan. Tän vaihtarijärjestön Suomen pää ei ole saanut Briteistä vielä mitään tarkkaa tietoa perheestäni ja sen tiedon pitäisi tulla noin kahden viikon päästä tai sisällä. Kahden viikon.

TÄSSÄ pääsemmekin sujuvasti siihen pointtiin, että aika on ketku kaveri. Se hidastaa ja nopeuttaa ovelaa toimintaansa täysin sen mukaan, kuinka nopeasti sen haluaa kulkevan. Tämän takia tiedän, että seuraavat viikot tulevat olemaan puhdasta tuskaa. Tulen tarkistamaan sähköpostini kolme kertaa päivässä joutuen mitä luultavimmin joka kerta pettymään. Ehkä olisin tullut kärsimään vähemmän jos en olisi kuullut ollenkaan siitä, että perhe on jo löydetty. Kuitenkin samaan aikaan hihkun riemusta ja itken tuskasta, mikä olisikaan pahempaa kuin odottajan piina?

EHKÄ suurin asia, jota perhe- ja samalla tietenkin myös koulutietojen saamisessa odotan, on se, että pääsenkö sinne toivomaani taidelukioon. Todennäköisyys sille on äärimmäisen pieni, mutta ainahan saa ja pitääkin toivoa. Missään nimessä en siis mihinkään tule pettymään, Britteihin kuitenkin olen menossa ja sitä faktaa ei muuta koulu, ei perhekään.

EN tiedä, miten voisin olla enemmän yhtä aikaa kauhuissani ja niin innoissani, että hyppään ulos nahoistani?

TULIPA muuten harvinaisen iso jytky.

Asioita jotka kaikkien pitäisi kokea

Haluan jakaa kanssanne, arvoisat toverit, lukijat ja muutkin hiippailijat, erään asian, joka on omassa elämässäni ilahduttavan usein läsnä.

Tämä asia on spontaani outous.

Spontaani outous ilmenee useimmiten vain oikeanlaisessa seurassa. Oikeanlaisella seuralla tarkoitan tässä asiayhteydessä henkilöä tai useampia henkilöitä, joista loiskuva omituisuus iskee itseen merkittävällä tavalla ja joiden kanssa tuntee olevansa samassa henkisessä, joskus pahastikin jumittuneessa hississä. Oikeanlainen seura löytää aina tarvitsijansa, koska se kuuluu sen ominaisuuksiin ja tärkeimpiin tehtäviin.

Tätä spontaania outoutta voi suorittaa missä vain ja milloin vain. On olemassa pikkuista, aivan pikkiriikkistä, keskikokoista ja hieman suurempaa spontaania outoutta. Kyseiset ominaisuudet yleensä määrittää tilanne itse.

Mulle spontaani outous on yksi asia, jonka takia ylipäätään olen tässä. Sitä vaan tuntee elävänsä, kun voi hämmentää vastaantulijoita juoksentemalla yhdeksän friikkitoverinsa kanssa pitkin Turun katuja satuolentoina, nukkua koulunsa aulan lattialla tunnin päivänokoset vaan koska huvittaa, keskustella kahvilassa purjon ja tuorepastan mahdollisista kombinaatioista kovaan ääneen, kun voi jäädä viideksi minuutiksi seisomaan keskelle tyhjää suojatietä siksi koska autoja ei tule mistään ja naurattaa ja itkettää samaan aikaan ja kun toverit pyytävät valvomishumalassa liittymään seuraan ja olemaan heidän kanssaan linnunmuna pesässä. Taisin olla viiriäisenmuna.

Erään äärettömän viisaan otuksen sanoja mukaillen, on ihmisiä jotka täytyy tavata ja paikkoja joissa täytyy käydä ennen kuin voi löytää itsensä. Osan niistä ihmisistä tapasin kun aloitin lukion.

Miten pidänkään pienestä suloisesta elämästäni. Vaikka Massa toisinaan pilaakin kaiken.

Pikku-Hildeään rakastaen

ALLAOLEVA kappale tiivistää tämänhetkiset kiinnostuksenkohteeni täysin. Biisikin on kaikenlisäksi hyvä ja osuvasti sanoitettu, ainakin näin laulun teemaan addiktoituneena. Pahoittelen tässä täysin julkisesti osalle ystävistäni sitä, miten mun suusta tuleva materiaali liittyy suurimman osan puheajastani mäkihyppyyn. Pakko sanoa, että en kuitenkaan syyllisty tähän paheeseen yksin, omistanhan myös aikaisemmissa postauksissa mainitun mäkihyppyfanaatikkoporukkani.

MÄKIHYPPY hiipi tajuntaani katalasti vallitsevaksi kapasiteetinviejäksi melkein varkain. Saan kiittää siitä ystävääni Einoa, minkä ovelan otusystävän omistankaan. Aluksi ajattelin, että no onhan tämä ihan hauskaa katsottavaa, kommentaattorien letkautukset olivat hassuhkoja ja koko laji omituisen absurdi. Kun olin katsonut televisiosta muutamat ensimmäiset kisani, mäkihyppytarraajaksikin kutsuttu olio alkoi kiemurrella aivopoimuihini ja tässä sitä ollaan - täysin tähän jaloon lajiin kilahtaneena.

KILAHTANEISUUDESTANI kertoo se, että voin keskustella mäkihypystä kyllästymättä äärimmäisen kauan. Kolme tuntia mäkihyppykeskustelua ei tuota mulle yhtään mitään ongelmia. Tuskin aiheuttaisi pidempikään aika, en ole tähän asti ehtinyt moista kenenkään kanssa kokeilemaan. Pitäisi varmaan. Jos puheeni häirintyneestä mielentilastani eivät jotakuta vakuuta, voin kertoa sen, että puhelimeni taustakuva ja soittoääni ovat myös valikoitu tämän jumalten urheilulajin mukaan, kuten myös koulutuntieni tylsyystaideteokset. Ja tumblrini.

JA KYLLÄ, tämän viikon lauantaina meitä kutsuu Lahden Salpausselkä ja mäkihypyn maailmancupin osakilpailun joukkuemäki. Olen siitä niin äärimmäisen innoissani, että jos en kykene fyysisen minäni kautta hyppimään tai muuten vaan hysteerisesti räpeltämään innostuksesta ympäriinsä, suoritan näitä samoja toimintoja henkisesti. Tätäkin kirjoittaessani hymyilen kuin mikäkin idiootti. Täysin mäkihyppykilahtanut idiootti.

JOS lukijoissani piileskelee mäkihyppyotuksia, HIHKUKAA, HEILUKAA ja HUUDELKAA olemassaolossanne! Haluan ehdottomasti tietää jos jossakussa teistä asuu samanlainen hyppyotus kuin ruudun tällä puolella.

Kiherryttää

Aivan. Eikä kiherrytä syyttä, ei todellakaan.

Muljahtanyt, nyrjähtänyt ja muutenkin elämän hetkellisesti pahoinpitelemä nilkkani on parantunut niin paljon, että pärjään koulussa ilman tukisidettä vallan mainiosti. Uudet kenkäni ovat löystyneet sopivasti joten voin käyttää niitä ilman huolta haavoista tahi vesikelloista ja muutenkin olen lähiaikoina ollut äärimmäisen pirteä. Tämä fakta johtunee varmaankin siitä, että olen nukkunut yhdeksän tuntia yössä arkenakin ja olen aloittanut säännöllisen liikunnan.

Mikä lisää mielialani kohoumaprosenttia entisestään on se, että Britit lähestyvät kovaa vauhtia ja järjestö, jonka kautta lähden vaihtoon, laittoi mulle sähköpostissa ihastuttavan fantastisen hihityttävän tiedon - mulla on mahdollisuus, ei kovinkaan suuri, mutta mahdollisuus kuitenkin, päästä johonki taidepainoitteiseen high schooliin siellä ollessani. Se olisi tosi hieno juttu, varsinkin kun taidekoulut harvemmin ovat missään käpyisissä takaloissa.

Perhetietoja odotellessa.

Taas vaihteeksi

Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.

Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.

Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.

Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.

Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.

Enää ei väsytä

Taas on kesähaikailufiilis. Sen perusteella kuvitin tämän postauksenkin. Vaikka talven masentavan pimeässä kylmyydessä siltä ei välttämättä aina tunnu, kesä kuitenkin tulee. Ei ehkä nopeasti, mutta varmasti. Ja ainakin mulla on aika ysin lopusta tähän päivään kulunut niin nopeasti ettei ymmärrys pysy perässä enkä näe syytä sille, miksi se yhtäkkiä hidastaisi.

Kun aamuisin juoksen bussipysäkille enkä koskaan muista, että alikulkutunnelin keskellä oleva loskajärvi ei olekaan jäätynyt ja kiroan järveen rysäytettyäni läpimärkiä kenkiäni, ajattelen, että kesä tulee. Kesähän kuivaa sen minkä kastaa, Suomen talvi taas varmaan ihan piruuttaan tekee täysin päinvastoin.

Ajan nopeudessa on myös eräs ei-niin-kiherryttävä puoli. Koeviikko lähestyy taas kuin mikäkin. Se myös tarkoittaa sitä, että tajuttoman mukava ensi jakso, jossa mulla on terveystietoa, historiaa, matikkaa, luova kirjoittaminen, bilsa ja saksa, lähestyy, mutta jokainen lukiolainen varmasti ymmärtää koeviikon kammoksuttavuuden. Eipä sitä täten täälläkään karnevaalein juhlita, mutta enköhän tästäkin tulevasta koitoksesta suhteellisesti pärjää.

Ja tosiaan, kuten otsikko sanoo, ne astetta järeämmät univelat on melkein nukuttu pois! Enää ei väsytä.

Aika lentää kuin siivilä!

Niimpä. Hankala käsittää, että enää on vain vaivaiset kahdeksan kuukautta siihen, että asun vuoden Iso-Britanniassa enkä käytä omaa äidinkieltäni enää muualla kuin päiväkirjassani, blogissa ja viesteissä Suomeen. Ajattelin kyllä pitää Ananasmanian tän kielisenä vaihtovuoden ajan mitä se nytkin on, luultavasti jossain vaiheessa pistän englanninkieliset käännökset mutta suomea en hylkää, vaikka joissain vaihtariblogeissa moinen tapahtuu jossain vaiheessa.

Ajatus vieraiden ihmisten keskellä asumisesta ja vieraalla kielellä opiskelemisesta paikassa jossa kukaan ei puhu sitä kieltä jota parhaiten osaan, tuntuu ihanan kiherryttävän mielenkiintoiselta. Tiedän, että se tulee olemaan paikoittain ihan liian hankalaa ja melkein tulen katumaan sitä että lähdin sinne, mutta ei haittaa. Jos mulle on annettu mahdollisuus lähteä, niin tietenkin käytän sen.

Kahdeksan kuukautta on ihan järkyttävän lyhyt aika. Kun saan tarkan lähtöpäivämäärän tietoon, niin pistän blogiin varmaan päivälaskurin, hohoo. Mutta siis, kahdeksan kuukautta, naurettavan lyhyt ajanpätkä. Lukion tämän vuoden ensimmäinen puolikaskin meni luvattoman nopeasti, joten kesäloma, vaikka se tuntuu ehkä ajatuksena vähän hassulta, tulee oikeasti pian. Suhteellisen hurjaa. Kun olen Helsinki-Vantaalla parkumassa ja hyvästelemässä mun perhettä niin tulen aivan varmasti ihmettelemään, että mihin se kaikki aika oikein katosi.

Siteeratakseni ystävääni Jenniä - aika tosiaankin lentää kuin siivilä.