Iltakuulumispalasia ja hitaasti takaisinhiipivä yskä

x Olen kuunnellut tätä biisiä kun lenkkeilen. Se pitää mut juoksemassa vaikken jaksaisi – rytmi, basso, melodia, ne on sanoinkuvaamattoman täydellinen yhdistelmä tahdonvoimamusiikkiin.

jälkikommentti: en tiedä miksi, mutta mulla ainakin tuo ylläoleva youtubejuttu alkoi vammaamaan yllättäen, pahoittelen. no, pääseepä siitä ainakin sit youtubeen kuunteleen.

x Opettajien etunimien selvillesaaminen on edelleen niin huvittavaa kun on kutsunut niitä puoli vuotta Ms/Mrs/Mr + sukunimi -yhdistelmällä. Kuka olis tiennyt, että huumoriveikkoryhmänohjaajaopen etunimi onkin Billy tai että tiukkapipo-opon nimi on Ross? Hihi.

x Olen kuollut lempibändilleni aina vaan uudelleen ja uudelleen. Olen huomannut, että voin kuunnella tätä bändiä aamusta iltaan ja en vain kykene kyllästymään.

x Mun design-kurssin päättötyönä teen albumijulistetta tälle kyseiselle bändille, se tulee olemaan epic! Me ei tuntien aikana muuten saada kuunnella musiikkia, mutta mä sain opettajalta salaisen luvan kuunnella musiikkia kunhan pidän kuulokkeet mun hiuksien alla – se siis tarkoittaa että kaks tuntia kouluajastakin saan näiltä herroilta korvan- ja silmänruokaa.

x Pelkään, että tulen taas kipeäksi. Suomessa en ollut flunssassa melkein koskaan mutta täällä jumalat tuntuu rankaisevan mua pikkuisestakin huivivapaasta alueesta mun kaulassa. Eikä täällä ole edes pakkasta! Tiedättekö sen tunteen kun nieleminen tuntuu epämiellyttävän työläältä muttei kuitenkaan satu? Se yleensä edeltää jäätävää kurkkukipua ja mulla on tuntunut tollaiselta jo monta päivää.

x Jostain syystä mun unentarve on vähentynyt muutamalla tunnilla. Illalla yleensä menen yhdentoista aikaan nukkumaan ja herään kahdeksalta, mutta en saa unta ennen kahtatoista ja herään seitsemän, puoli kahdeksan maissa. En toki valita, tuntuu vain hieman oudolta kun tämä ei oo yhtään mun tapaista.

x Ylihuomenna on maaliskuu, hui! Se tarkoittaa sitä, että maaliskuun puolessavälissä me lätkitään viikonlopuksi ETS:n (meikän paikallisjärjestö) järjestämälle ylämaamatkalle, jossa kierrellään mm. Loch Nessillä ja Harry Potter -maisemissa.

Pala puuttuu, jotain on liikaa

Näissä kuvissa näette nuoremman Aman. Kuvissa hän on noin viisitoista tai kuusitoista. Tätä Amaa kaipaan.

Tätä Amaa kaipaan niin paljon, että toisinaan se sattuu liikaa ja jään sängynpohjalle makaamaan koska kipeys on liian ylitsepääsemätöntä. Tiedän, että tämä Ama on siellä alla jossain ja tiedän että se tulee takaisin, mutta yli vuosi ilman sen pysyvää läsnäoloa tuntuu nakerruksena sydänjuurissa enkä enää jaksaisi sitä.

Ai niin, kaipaan yläasteaikaisia tennareitanikin. Rakastin ne pohjista puhki, nyt ne lepää hyvinpalvelleiden kenkien hautausmaalla. Kengännauhat on ehkä tallessa, mutta ei mukanani Skotlannissa.

Kaikissa amakuvissa esiintyvä keltainen rakkauspiponi ei muuten suunnitellusti esiintynyt kaikissa kuvissa, huomasin sen jälkeenpäin ja alkoi hymyilyttämään.

Vuoden vanhempana jahtaan päivän myöhässä olevaa joulua

Tähän aikaan vuodesta mun pitäisi olla tunkemassa tänne jouluaiheista tiesmitä, mutta valitettavasti bmun täytyy ilmoittaa suru-uutinen, että mun muistikortti, jolla oli kaikki mun tässä kuussa ottamani jouluaiheiset kuvat, meni rikki eikä suostu tunnistautumaan yhtään missään. Jouluhöpinää on siis tulossa mielin määrin myöhemmin. Olen löytänyt uudelleen Rubenin videotoiminnon ja olen parhaillaan tekemässä jouludokumentaatiojutskaa, jonka aion satavarmana julkaista täällä. Se tietenkin vaatii jouluaaton saapumisen ja ohimenemisen jotta voin editoida videon täysin valmiiksi. Ja tässä päästäänkin mun seuraavaan sydänkiveen – täällä jouluaatto on vasta kahdeskymmenesviides päivä.

Tänään oli tosiaan viimeinen päivä koulua ja loma jatkuu tammikuun kahdeksanteen päivään saakka. Tätä on koko meidän tuhatpäinen koulu odottanut marraskuun alusta saakka ja viimeinen koulupäivä olikin suurinpiirtein juoksemista ympäri koulua ja laiskottelua. Itse olin koulussa kaksi tuntia, joiden aikana selasin koneella suomalaisia laatulehtiä ja kekkaloin kuvisluokassa. Yllä näkyy mun ja Carolinen tyrmäävät taideteokset jota me ollaan tovi tuhrittu – conversekuva on meikän ja neitokainen on Carolinen muotokuva. Molemmat luonnollisesti kesken.

Meidän kuvisluokassa on upeiden taideteosten lisäksi myös ...luonnollinen kokoinen äärettömän kammottava kivipatsas. Me ollaan haaveiltu tällaisesta yhteiskuvasta sen kanssa siitä lähtien kun me nähtiin se ekaa kertaa. Tänään tuli vihdoin mahdollisuus toteuttaa tämä kuvanotto kenenkään huomaamatta – kaikki muut oli jossai muualla kekkaloimassa. Ja kyllä, tänään meillä oli univormuvapaa päivä, jos pohditutti.

Laikukas krokotiili keskellä Edinburghin vilkkaimpia ostoskatuja, olkaa hyvät.

Teksti asioista joista puhumista yleensä välttelen

Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.

Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.

Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.

Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.

Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.

Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.

Tällä hetkellä mulla ei oo hyvä olla

Ehkä siitä johtuen haluan jakaa kanssanne biisin jota oon jumittanut ihan kiitettävästi.

Eikä mua edes hävetä.

Mun silmiä väsyttää.

Väsyttää ihan hirveästi.

Mutta tiedän että mun pitää pysyä hereillä vielä kaksi tuntia ja se on epämukavaa.

Henkinen osuus aiheutti fyysisen päänsäryn.

Ja se osuus Skotlantia joka vaikutti täydelliseltä, ei tällä hetkellä todellakaan ole sitä.

Haluan vain mennä nukkumaan ja herätä huomaten että tämä olikin pahaa unta.

Miksei se voi koskaan toimia.

Purkillinen sydämiä

Sanat ei niinkään ole merkityksellisiä, enemmänkin tunnelma.

Viimeksi olen tuntenut oloni näin yksinäiseksi vuosia sitten. En kamalasti arvosta sitä, että se kurkkuakuristava yksinäisyys on päättänyt palata. Tiedän, ettei tämä viipyily ole läheskään yhtä pysyvää kuin mitä se oli silloin kun sitä ensimmäistä kertaa esiintyi, mutta yhtä pahalta se silti tuntuu. On raskasta olla itse aina se, joka aloittaa.

Mut tähän tunnetilaan on ajanut eilisiltana aloitustönäisynsä saanut tunnedominojono. Se alkoi positiivisesti - elokuva neljän kaverin kanssa antoi syyn itkeä ilman todellista syytä ja Edinburgh on iltaisin sykähdyttävän kaunis. Tästä kummunnut tunteellisuus muuttui matkan varrella epämiellyttäväksi ja kotiin päästyäni se tietyistä syistä vaan paheni. Ei ole mukavaa olla vainoharhainen eikä varsinkaan vainoharhainen jos siihen on oikea syy.

Nyt paha olo tuntuu jo fyysisesti ja mieleni tekee vain puhua kenen tahansa tutun kanssa. Kuulla tuttuja ihmisääniä ja käpertyä peiton alle. Tulla ulos ehkä silloin kun nenäliinat ovat loppu.

Edinburgh, eli säkkipillimusiikkia, loputtomia ostoskatuja ja miehiä kilteissä

Lauantaina mun ja Carolinen tie suuntasi kohti Edinburghia, Skotlannin pääkaupunkia. Sinne on vaan noin kahdenkymmenenviiden minuutin matka ja bussi menee suoraan ydinkeskustaan pysäkiltä, joka on kahden minuutin päässä mun kotoota.

Tän hetken jumitusbiisi. Paha jumitusbiisi. Aina kun melodia katoaa mun päästä, joku alkaa hyräilemään tota. Ja tää biisi oli oikeastaan koko Edinbugh-päivän tunnari.

Ostin jonkun verran ties mitä materiaa tällä matkalla ja teen tästä tavaramäärästä postauksen myöhemmin kun saan ko. roinan kuvattua. Tämä on kuvapainoitteisin postaus multa pitkään aikaan, nauttikaa!

1: Apua, tuo torni oli varmaan siistein ikinä, kuolin totaalisesti kun näin sen ensimmäisen kerran sillalta jolta otin ton kuvan.

2: Puhelinkoppeja! Jos joku pohtii, niin kyllä, ne on oikeesti toiminnassa.
3: Caroline, The Queen ja äärimmäisen hyvää huumorintajua.
4: Princes Street on Edinburghin pääostoskatu joka ei tosiaankaan lopu koskaan. Se vaan jatkuu ja jatkuu. Luulin aika kauan, että sen nimi olisi ollut "Princess Street", mutta jouduin pettymään.

5: Suunnilleen joka puolella on patsaita joistain oikeista ihmisistä. Suurin osa niistä on tosi siistejä ja ne sopii maisemaan.
7: Mitä mä sanoin just niistä patsaista?
6 & 8: Eikä, mitä pipoja! Tajuttoman siistejä, pitää varmaan palata takaisin ostamaan moinen.

9: En julkaise tätä kuvaa kauniin edinburghilaisen arkkitehtuurin takia. Syy on onnistuneessa rajauksessa jonka suoritin kuvaustilanteessa.
10: Edinburgh on korukeidas.
11: Keskellä sitä kaikkea on iso viihtyisä puisto. Carolinea piti maanitella että se suostui poseeraamaan niin kuin normaalit ihmiset poseeraa.
12: Sähkökitara! Säkkipilli! Rumpu! Kaksi miestä kilteissä! Tosta säkkipillistä lähtenyt ääni oli luja.

13: Tämän kuvan julkaisen kauniin edinburghilaisen arkkutehtuurin takia. Rakastan näitä taloja.
14: Me löydettiin asiallinen kauppa jossa myydään asiallisia vaatteita ja mä poseeraan asiallisesti asiallinen lippa päässä.
15: Kuolen tuon tornin siisteydelle. Kuvasin sitä ihan kiitettävästi.
16: Subway Princes Mallissa. Vimto, toi mun juoma, on hyvää. Ilahduin suuresti kun huomasin et sitä myydään myös tollasissa pienemmissä pulloissa eikä vaan kahden litran kannuissa.

17: Torni! Voiko rakennukseen olla rakastunut?
18: Lähellä sitä hevospatsasta, jonka kuva tuolla on aikasemmin, soitti ihan tajuttoman upee puhallinsoitinbändi, noi oli tajuttoman lahjakkaita! Ne soitti esimerkiks ton Maroon 5:n biisin jonka pistin tonne alkuun. Ja katsokaa rumpalin tyylikästä paitaa!
19: Toi jumalainen pytinki on kylttien mukaan rakennettu tuon patsaassa kuvatun miehen muistoksi. En tiedä tai oikeastaan enää muista kuka tuo mies on tai mitä hän on tehnyt, mutta mun on varmaan pakko ottaa selvää, sen verran suuria sykähdyksiä toi torni mussa aiheuttaa.

Joenrantaauringonlasku ja himo opiskella saksaa - eli hetkiä kesästäni

Pyöräilimme keskustaan jotta huulemme pääsisivät koskettamaan sinihopeaa lentämisen sanansaattajaa, sylissä keltainen vihko täynnä niitä, jotka lentämisen ovat jo oppineet. Materian riemua - uudet ihanat kukkahousut ovat mukavat jalassa ja kynnetkin ovat kasvaneet pidemmiksi.

Viisikymmentä kilometriä aikaisemmin aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta joka päätti muuttua ukkoseksi ja hirmuiseksi kaatosateeksi. Onneksi pysäkin katos yläpuolella ja ystävä vieressä ovat olemassa. Tieto siitä, että kymmenen sekuntia sateen alla kastelisi aivan täysin, naurattaa.

"Tehkää hei jotai isoja käsiliikkeitä yms niin näytte täs palopesäkkeenetsinkameras kunnol!" sanoo otus jonka sisäinen valokuvaaja pääsi valloilleen. Vieressä seisoo poika jonka otus voitti jalkapallotietovisassa.

Tässä hetkessä jota elän juuri nyt tätä kirjoittaessani, tunnen oloni varsin monikulttuurilliseksi. Kuuntelen ranskalaista elektromusiikkia, jota eräs itävaltalainen käytti taustamusiikkina tekemässään videossa joka käsitteli matkaa Japaniin, odottelen milloin haluni opiskella saksaa juuri nyt kasvaa sietämättömäksi ja ajattelen erästä puolalaista kaupunkia ja mitä siellä tulee neljän päivän päästä tapahtumaan. Samalla tietenkin ajatellen Iso-Britanniaa ja tulevaa kotiani. Jonka sijaintia en vieläkään ole saanut tietooni.

Hipaiseva ajatuskin saa jo itkemään

Is it so hard to believe our hearts

Are made to be broken by love

That in constant dying lies

The beauty of it all

My darling won't you feel

The sweet heaven in

Our endless cry

Oh at least you could try

For this one last time

So amazed how bright are the flames

We are burning in

Ever smiled at the tragedies

We hold inside

My darling won't you cherish

The fear of life that keeps

You and me so alive

Oh at least you could try

For this one last time

It could be alright

For this one last time

Oh at least you could try

and we just will be closer

For this one last time

let me fall into your arms

It could be alright

don't let us grow colder

For this one last time

let me close to your heart

Oh at least you could try

before it's all over

For this one last time

let me fall into your arms

It could be alright

before it's all over

For this one last time

let me close to your heart

a fictional book / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail  / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy

tämä on kaunein kappale jonka tiedän. lempikappaleenikin. kuuntelen sitä säästellen syystäkin, sillä pelkästään tämän kappaleen lyriikoiden ajatteleminen saa mut itkemään. valehtelematta.

Tornista näkee maailmaan

Kun luette tämän kohdan, kuvitelkaa kuulevanne mahdollisimman ilkeän diktaattorimaista ja mielipuolista naurua. Hienoa. Haaste nimittäin on palannut takaisin ja tällä kertaa on vuorossa kohta nimeltä "whatever tickles your fancy", eli näin vapaasti sinnepäin-suomennettuna "mikä ikinä kutittaakaan ananastasi" eli toisin sanottuna tällä kertaa teen postauksen mihin pistän mitä mua ikinä huvittaakaan.

Tähän väliin voisin istuttaa oivan taustamusiikin tälle postaukselle.

Se ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, kunhan on hyvä. Vaikka ei mulla kyllä olis mitään vastaan kämppän hoitamista Berliinistä.

Oon kamalan aamu-uninen ihminen, ollut monta vuotta. Tänään kuitenkin heräsin kuudelta ikkunani ulkopuolella laulavaan lintuun. Makasin puoli tuntia sen jälkeen sängyssäni yrittäen saada jotain nukkumistani häiritsevää tunnetta - pirteyttä - pois päästäni ja uskottelin itselleni olevani varmasti niin väsynyt että nukahdan uudelleen. No, en nukahtanut. Siinä osasyy sille, miksi nyt päätin aloittaa blogini terrorisoinnin.

Tällä hetkellä toivon järkyttävän paljon sitä, että olisi talvi. Siis käsittämättömän paljon. Ei kesässä mitään vikaa, rakastan kesää, mutta talveen sisältyy paljon varsin miellyttäviä asioita joita kesä melkein väkisin pistää kaipaamaan. Tiedän lisäkseni myös muutaman muun ihmisen ketkä varmasti jakavat kanssani tämän saman tunteen. Jos joillain ei pälkähdä päähän mun kesän vastakohtavuodenajan haikailun syytä, voin antaa vihjeen:

On totta, että kesä-gp:n alkamiseen on vain hieman päälle kuukausi, mutta talvi on aina talvi. Talvella tulee mäkiviikko (jos termi ei ole tuttu, KLIK) ja silloin tulee yhdistettyä (KLIK) sekä lumilautailua, jota ajattelin ruveta seuraamaan myöskin. Mäkihyppy vain on sellainen laji, että sen imua on ehkä hankala selittää ulkopuolisille. Vuoden takainen Ama varmaan nauraisi itsensä tärviölle jos hänelle kerrottaisiin, että missä fanityttöyden juoksuhiekkaladuilla tulee tulevaisuudessa hiihtelemään. Jotkut asiat vaan kolahtavat, eikä sille oikeastaan voi mitään.

Tällä hetkellä käyn pääni sisällä suurta hyvän ja pahan välistä taistelua siitä, kuinka paljon haluan antaa sille mainitsemalleni fanityttöilylle tilaa tässä postauksessa. Taistelu oli lyhyt, otan sen riskin että ketään ei kiinnosta ja jatkan. Tämä kuitenkin valottaa päänsisäistä maailmaani hieman. Tai sitten ei. Mutta onko sillä oikeastaan edes väliä. Eipä varmaan.

Joku saattaa miettiä, mitä tapahtuu tälle talviurheilulajirakkauteni ylläpitämiselle kun olen Pohjanmeren tuolla puolen, maassa joka ei suuremmin ole tunnettu kuin ehkä yhdestä suksijalkamiehestä. Mulla ei oikeastaan ole hätiä mitiä, aina on olemassa muutamakin kanava jonka kautta voin nautiskella tästä kotkalajista suomenkielisin selostuksin netin välityksellä. Kävisi mulle englanninkielisetkin selostukset, mutta Suomen kommentaattori ja selostaja Toni ja Jani ovat vain niin parhaita. Kun sanon parhaita, myös tarkoitan sitä, melkein pelkästään niiden takia kannattaisi joskus itse kunkin avata kisojen aikaan televisio.

Niille, joita en ole mäkihypyn siunatusta jaloudesta onnistunut vielä vakuuttamaan, sanon sen, että tässä lajissa on paljon muutakin kiehtovaa itse hyppyosuuden lisäksi. Tämä laji on täynnä värikkäitä persoonia ja värikkäiden persoonien värikkäitä persoonallisuudenosoituksia. Jossain vaikka maastohiihdossa, autourheilussa tai uinnissa kisaajien luonteet eivät niin hirveästi esille edes pääse ja uskallan ehkä jopa arasti väittää, että mäkihypystä niitä omaperäisyyden kukkasia löytyy enemmän kuin monesta muusta lajista.

Esimerkkejäkin toki löytyy. Kihertelen täällä itsekseni. Huumoria viiksistä ja muista naamakarvoista mäkihypyn saralta löytyy suuresti! Allaolevassa kuvassa siis Janne Ahonen vedonlyöntiviiksineen ja takana Norjan lahja maailmalle, Tom Hilde.

Viiksiä siis tosiaan tästä urheilulajista löytyy! Itse en moisia naamakarvoja kannata, en itselläni enkä muilla, mutta mäkihyppyviiksiläppä on toisinaan hulvatonta, pakko myöntää. Tietyt hyppäjät, kuten Tom, ovat osoittaneet suurta rakkautta tekoviiksiin. Kuten allaolevassa kuvassa.

Nämä vasemmanpuoleiset viikset tosiaan olivat kunnianosoitus uransa päättävälle oikeanpuoleiselle Adam 'Viikset' Malyszille, jonka viikset tunnettiin Malysz-kultin symbolina.

Lisää viiksiä!

Ja lisää! Voisin tähän väliin tehdä pienoisen aasinsillan ja selittää suurista traumoistani viiksiä kohtaan ja siitä, miten nämä suuret traumat ovat liian monien mieshenkilöiden kautta syntyneet, mutta taidan jättää sen myöhemmäksi. Tästä tulee tarpeeksi rönsyilevä romaani tätä tahtia muutenkin. Siirryn nyt suosiolla naamakarvojen analysoinnista muihin asioihin.

Alla olevassa videossa näette miten aina-niin-ihana sählä Stefan Thurnbichler, meidän kesken ihan vaan Stefa, vetää montussa kuuluisat moonwalkkinsa. Ja kuulette samalla myös Tonin ja Janin!



Tuon videon katsottuani mun sydän särkee, kaipaan tosiaan talvista mäkihyppyä ja rakkaita selostajia ja kommentaattoreitamme niin paljon, että sattuu. Nyyh. Sitten seuraavaan, jo legendan maineen saavuttaneeseen videoon joka on yksi ehdoton lempparini kaikista mäkihyppääjävideoista ikinä. Ja yksi ensimmäisistä videoista, jonka hyppäreistä aikoinani näin.



Norjalaiset on aina niin veikeitä. Naurattaa. Annan teille vielä yhden esimerkin mäkihyppypersoonien persoonallisuudesta. Hihi.

Melkein asiaan liittymättä sanon, että mua kauhistuttaa tällä hetkellä kaksi asiaa, ensinnäkin se, kuinka pitkäksi tämä postaus oikein venyy ja toiseksi se, että tästä tulee aikamoinen tagihirviö. Pyrin siihen, että yhten postaukseen ei kertyisi kovinkaan paljon tageja, mutta... no, se on jo kaatunut maito.

Miten tässä muuten aina käy näin, että kun valitan sitä, että postausmotivaationi on maassa ja kaikki ärsyttää ja kynsi katkesi ja diipadaapa, teen monsteripostauksen ja motivaationi nousee heti? No, tapansa toki kullakin, mun tavat sattuu näemmä vaan olemaan kieroutuneita. Ja ei kai siinä mikään jos tällanen menettely toimii.

Sen lisäksi, että mäkihyppääjät on värikkäitä, ne on vaan yksinkeraisesti ihania. Tunnen nyt oloni niin tajuttoman ylifanitytöksi ja teiniksi mutta ehkä pääsen sen asian yli. Tai no oikeastaan nousin sen tavallaan-häpeän yläpuolelle jo kun järkevä puoli mielestäni hävisi taiston tätä postausta tehdessäni ennen tuota jäätävää spämmiä. Jota en muuten ajatellut lopettaa ihan vielä.

Seuraavaksi haluan todistaa sen faktan, että mäkihyppyurheilijat vain sattuvat olemaan seuraamisen arvoisia ja ihania ja [insert 4828 praising and glorifying adjectives here].

Thomas Morgenstern. Se ansaitsee olla ekana.

Thurnbichlerin veljekset Stefan ja Thomas.

Andreas Kofler, Martin Koch, Gregor Schlierenzauer, Thomas Morgenstern.

Tom Hilde, Anders Bardal, Björn Einar Romören, Anders Jacobsen.

Kamil Stoch.

Taidan jättää loput ihkuilemiset johonkin toiseen kertaan, koska, uskokaa pois, suosikkihyppääjiä riittää, tuossa ei ole vielä puoliakaan, ja jos jatkan, tämä postaus tulee lagauttamaan ihmisten nettiselaimet koska siinä on liikaa kuvia ladattavaksi. Tulen muuten ihailemaan tätä postausta vielä pitkään tämän julkaisemisen jälkeen.

Kuten sanoin juuri Einollekin, tulipa tästä yliteinityttömäinen olo. No, ehkä saan sen anteeksi sen varjolla, että tämän tyttöyden purkautuminen blogiini ei ole kovinkaan yleistä.

Yrittäkää joko ymmärtää tai antakaa anteeksi.

whatever tickles your fancy / a fictional book / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry (or nearly) / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail  / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy

Vieläkin se jaksaa

Pieni otussydämeni väpätti, ja väpättää edelleen, syystä että Euroviisut iskeytyivät  viime viikonloppuna televisiosta. Olen ollut vannoutunut euroviisufani ainakin vuodesta 2001. Olin silloin kuusi. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä jalo laulukilpailu on pitkäaikaisin fanituksen kohteeni. Tulihan tässä juuri kymmenen vuotta faniutta täyteen.

Kaikesta saan varmaan syyttää rakasta ja ihanaa mummuani. Hän on nauhoittanut Euroviisut niin kauan kuin muistan, silloin euroviisutaipaleeni alkuaikoina, VHS-aikakautena, tietenkin vielä ihan konkreettiselle nauhalle. Kun mut ja Aada vietiin toisinaan mummulle hoitoon vanhempieni menojen takia, saatoimme Aadan kanssa katsoa viisut päivässä viisikin kertaa. Pisteidenlaskunkin. Aina. Pidimme biiseistä kirjaa ja annoimme niille pisteitä ja lempinimiä. Oioi sitä aikaa!

Itse en ole koskaan mennyt katsomaan Euroviisuja, mulle riittää kotikatsomo. Olishan se tietenkin tosi hienoa päästä paikanpäälle, muttei ole tullut tilaisuutta tähän mennessä. Ylläolevan kuvan paidan isäni toi Düsseldorfista, jossa hän oli työmatkalla juuri viisuaikaan. Meno oli ollut kuulemma kova.

Mulle kuittaillaan hyväntahtoisesti jatkuvasti siitä, että oon kävelevä euroviisutietopankki. Pakko sanoa, että väkisinkin jotain tietoa alkaa jäämään päähän kun katsoo saman vuoden Euroviisut 20 kertaa suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Tietenkin tästä taipaleesta  on jäänyt paljon muutakin kun vain nippelitietoa käteen. Nimittäin musiikillisia elämyksiä.

Kaikkien aikojen ehdottomasti paras biisi tässä kisassa on ollut Norjan loistava veto vuonna 2005. Sijoittui finaalissa yhdeksänneksi. Ei ainakaan hetkeen tällä menolla ole haastajaa Wig Wamin In my dreamsille tulossa. Ah.



Toinen koko euroviisuhistorian parhaista kappaleista oli Turkin viisu vuodelta 2010. Rockilla mennään taas. Tämä kappale löytyy muuten iPodistanikin. Bändin nimi on harvinaisen urpo, maNga, mutta se annettakoon anteeksi.



Yleensä kaikki suosikkini ovat päässeet semifinaaleista ihan finaaliin saakka, mutta jostain kumman syystä viime vuonna Liettuan biisi ei sinne saakka kelvannut. En sitten tiedä, että eikö Eurooppa ollut valmis oikeasti hyvälle musiikille. Kuitenkin, tämä kappale on loistava ja jää soimaan päähän. Pitkäksi aikaa. Teitä on varoitettu. Musiikkivideo on muuten hellyttävä.



Apua, kun alan miettimään, että mitkä viisut haluan jakaa kanssanne, niitä tulee mulle jatkuvasti vain lisää ja lisää mieleen ja kohta tästä postauksesta tulee äärimmäisen jytky... No, näkee sitten että miten käy. Viime vuoden viisutarjonta oli muuten harvinaisen laadukas, vielä yksi vuoden 2010 kappaleista on löytänyt tiensä sydämeni perukoille. Tom Dice, Belgia.



Baltiasta on Euroviisuihin lähiaikoina tullut muutakin hyvää kuin ylläoleva Liettuan veisu. Nimittäin Viron kappale vuodelta 2009. Viro on kaunis kieli ja se sopii näinkin kauniiseen kappaleeseen. Osasin joskus laulaakin tän pelkän kuulemani perusteella. En varmaankaan osaa enää, kertsi varmaan menisi jos yrittäisin.



Tämän vuoden viisut olivat vähän.. njääh. En nyt oikein tiedä. Muutamia loistavia sieltä kyllä löytyi, mutta suurimmaksi osaksi tarjonta oli tylsää, nähtyä, muovista ja liian tuotettua. Voittaja, Azerbaijan, oli... no se oli suoraan sanottuna suhteellista shaibaa, hrr. En myöskään millään ymmärtänyt Ruotsin Eric Saaden suosiota. Okei, sinusta tulee kuuluisa biisisi mukaan mutta eikö yhtään huolestuta, ettei kappaleellasi ole tippaakaan sisältöä? Onneksi kuitenkin hyviä vetojakin löytyi.

Irlannin ihanat identtiset kaksoisveljekset.


Ja tietenkin Suomen Paradise Oscar, jonka biisi oli kokonaisvaltaisesti koko tämän vuoden paras. Tässä päästään taas siihen, että näemmä Eurooppa äänestää mielummin kulutettua sisällötöntä kuin kaikin puolin loistavaa ja muista poikkeavaa. Loistava kappale kuitenkin.



Tästä postauksesta taisi tulla jytky sittenkin. Tästä taitaa itse kukin pistää merkille sen, että Euroviisut tosiaankin ovat Aman sydäntä lähellä. Voisin jatkaa euroviisuaiheesta vaikka kuinka pitkään, ette uskokaan kuinka paljon materiaalia siitä syntyisi, mutta ajattelin jättää sen toiseen kertaan.

Ja mihin olisikaan sopivampi lopettaa kuin Liettuan kappaleeseen vuodelta 2006. Kerrassaan nerokas. Ja varmasti tarttuva.



Kiitos, näkemisiin ja ymmärtäkää Euroviiujen pyhä kauneus.

Toivoton jumitus

Olavi Uusivirta - Betonikaupunki

"Vie minut takaisin betonikaupunkiin,

jonka varjoihin kadottiin.

Hukuta minut silmiisi yönsinisiin,

jättiläisen suolakyyneliin.

Pysäytä kellot siihen hetkeen,

kun sinulle antaudun,

ikuisesti mä olen sun.

Vie sinne missä kauan sitten 

kadonnut hämärä ilta peittää

mun lumiset lapsenkasvot."

Pikku-Hildeään rakastaen

ALLAOLEVA kappale tiivistää tämänhetkiset kiinnostuksenkohteeni täysin. Biisikin on kaikenlisäksi hyvä ja osuvasti sanoitettu, ainakin näin laulun teemaan addiktoituneena. Pahoittelen tässä täysin julkisesti osalle ystävistäni sitä, miten mun suusta tuleva materiaali liittyy suurimman osan puheajastani mäkihyppyyn. Pakko sanoa, että en kuitenkaan syyllisty tähän paheeseen yksin, omistanhan myös aikaisemmissa postauksissa mainitun mäkihyppyfanaatikkoporukkani.

MÄKIHYPPY hiipi tajuntaani katalasti vallitsevaksi kapasiteetinviejäksi melkein varkain. Saan kiittää siitä ystävääni Einoa, minkä ovelan otusystävän omistankaan. Aluksi ajattelin, että no onhan tämä ihan hauskaa katsottavaa, kommentaattorien letkautukset olivat hassuhkoja ja koko laji omituisen absurdi. Kun olin katsonut televisiosta muutamat ensimmäiset kisani, mäkihyppytarraajaksikin kutsuttu olio alkoi kiemurrella aivopoimuihini ja tässä sitä ollaan - täysin tähän jaloon lajiin kilahtaneena.

KILAHTANEISUUDESTANI kertoo se, että voin keskustella mäkihypystä kyllästymättä äärimmäisen kauan. Kolme tuntia mäkihyppykeskustelua ei tuota mulle yhtään mitään ongelmia. Tuskin aiheuttaisi pidempikään aika, en ole tähän asti ehtinyt moista kenenkään kanssa kokeilemaan. Pitäisi varmaan. Jos puheeni häirintyneestä mielentilastani eivät jotakuta vakuuta, voin kertoa sen, että puhelimeni taustakuva ja soittoääni ovat myös valikoitu tämän jumalten urheilulajin mukaan, kuten myös koulutuntieni tylsyystaideteokset. Ja tumblrini.

JA KYLLÄ, tämän viikon lauantaina meitä kutsuu Lahden Salpausselkä ja mäkihypyn maailmancupin osakilpailun joukkuemäki. Olen siitä niin äärimmäisen innoissani, että jos en kykene fyysisen minäni kautta hyppimään tai muuten vaan hysteerisesti räpeltämään innostuksesta ympäriinsä, suoritan näitä samoja toimintoja henkisesti. Tätäkin kirjoittaessani hymyilen kuin mikäkin idiootti. Täysin mäkihyppykilahtanut idiootti.

JOS lukijoissani piileskelee mäkihyppyotuksia, HIHKUKAA, HEILUKAA ja HUUDELKAA olemassaolossanne! Haluan ehdottomasti tietää jos jossakussa teistä asuu samanlainen hyppyotus kuin ruudun tällä puolella.

Loman ihanuuksia

The Maccabees - Toothpaste kisses

Hiihtoloma on mennyt ihanan rennoissa tunnelmissa. Olen nukkunut ihan kamalan paljon, nukkuminen on ehdottomasti yksi ihmiselämän parhaista puolista. Olen myös ylettömän nukkumisen vastapainoksi lenkkeillyt, ulkona oli tänäänkin vain -5 astetta pakkasta, sehän tuntuu melkein lämpimältä, joten lenkkeily on taas mahdollista.

Aloitin joskus helmikuun alkupuolella pitämään ihan fyysistä päiväkirjaa vuosien tauon jälkeen ja ihme ja kumma, oon muistanut kirjoitella sitä päivittäin. Ajattelin yrittää kehittää päiväkirjan raapustelemisen säännöllisesti jonkinmoiseksi tavaksi, tavoitteenani nimittäin on pitää tapahtumista kirjaa kun olen Briteissä. Mä nimittäin ainakin koen päiväkirjojen pääideaksi sen, että niitä voi lukea jälkeenpäin ja näinkin huonomuistiselle ihmiseläjälle kuin mä, olisi se vallan loistavaa.

Katsoin tänään Elinalta ja Katrilta synttärilahjaksi saamani Mulanin ja pakko sanoa, että siinä on kyllä yksin Disneyn ehdottomasti parhaista piirroselokuvista ikinä. Siinä on niin tajuttoman loistavia repliikkejä, että naureskelin niille yksinäni.

"Sinulla on näköjään miekka, minullakin on! Se on hyvin miehekästä ja ..rajua!"

"Haluaisitko jäädä päivälliselle?" "Haluaisitko jäädä ainiaaksi?"

Voin myös kuvitella, että paljonko olisin pienenä pelännyt sen hunnijoukon johtajaa jos olisin katsonut kyseisen elokuvan kun olin pieni, se oli oikeasti pelottava nytkin!

Jos olette luopioita ettekä ole kyseistä loistopätkää nähneet, teillä on vielä lomaa aikaa katsoa se, jos lomanne siis on jo alkanut. Jos lomailette vasta myöhemmin, ei ole mitään tekosyytä jättää Mulania katsomatta.

Olkaa muuten ihania ja piristäkää iltaani - kyselkää multa Formspringissä!

Aigoo!

Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.

Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!

Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!

Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.

Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.

Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.

Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.

Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.

Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:

Kiitos.

Ps. Kysykää!