Suomessa

Vaikka Skotlantiin lähtiessäni maisemanvaihdos oli kaivattu ja tarpeellinen, paluutani Suomeen tarvitsin lähtöänikin enemmän.

Rakastin, rakastan Skotlantia sanoinkuvaamattoman paljon. Rakastan Edinburghin vuosisatojen kuluttamien kivirakennusten pintojen kuvioita, niitä iltaisin valaisevia lempeitä turkooseja ja merensinisiä, rakastan Skotlannin ihmisiä, ihmisten erilaista elämänasennetta, vihreitä nummia ja kukkuloita ja typeräkuvioisia autoteitä. Rakastan kaksikerroksisia busseja, kaksikerroksisten bussien pysäkkejä jotka usein ovat keskellä kaistaa (koska miksi kaksikerroksisen bussin pitäisi välittää siitä, että takana henkilöautot eivät mahdu liikkumaan) ja Omni Centerin elokuvateatteria. Elokuvateatteri oli upea ja sen kassalla oli usein miesmyyjä, jonka kanssa jäin monta kertaa keskustelemaan Game of Thronesista kun takanani ei ollut jonoa. Jopa smalltalkia opin rakastamaan. Skotlannin eri aksentit ja murteet ja sen kaupunkien väliset mukavihamielisyydet saavat minut huomaamattani hymyilemään. Unohtamatta tietenkään lampaita. Lampaattomana Suomi menettää enemmän kuin tajuaakaan.

Huolimatta loputtomasta rakkaudestani Skotlantia kohtaan, kotiinpaluu oli tähänastisen elämäni suurin helpotus. Kun istuin siivekkäässä metallirasiassa Lontoosta Helsinkiin ja näin ikkunasta Suomen etelärannikkoa täplittävät saaret, ylitseni pyyhkiytynyt aalto oli uskomattoman täynnä iloa ja onnea ja helpotuksenkyyneleitä. Tämä kyseinen aalto oli alkanut muotoutua jo siinä vaiheessa, kun Heathrown korkeat informaatioruudut ohjasivat minut Helsinki-lennon portille. Lentokoneeseenpääsyäni odotellessa näin ympärilläni niin paljon sinisilmäisiä vaaleatukkia ja ennen kaikkea kuulin niin paljon äidinkieltäni, että kasvoilleni hallitsemattomasti levinnyt hymy melkein sattui. Koneeseen astuessani stuertti hymyili, sanoi hyvät illat ja tervetuloa suomeksi. Minuun ei ole koskaan iskenyt niin ylitsepääsemättömän kova halu halata tuntematonta kuin silloin.

Lennolla Helsingistä Turkuun (toim. huom. Olemme tietoisia tämän minilennon epäekologisuudesta, mutta huomautamme vaihto-oppilasjärjestön suorittaneen buukkaustoimet) tuijottelin ulos, kuuntelin Olavia ja saatoin ehkä itkeä ikkunanäkymäni kauneudelle. Perheeni oli minua vastassa Turun lentoasemalla. Perheelläni oli myös mukanaan tervetulokyltti ja typerät virneet. Tämä perhe on juurikin se sama perhe, jonka jäsenet juoksivat ääliömäisesti vilkuttaen bussini perässä (bussin, joka sisälsi ainakin neljäkymmenhenkisen yleisön) keväällä Edinburghissa. Perheeni on loistavin.

Yli kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen romahdin omalle sängylleni ja tuntuu, etten ole herännyt unestani vieläkään. Voisin puolivarovaisesti väittää, että nämä kuukaudet Suomessa ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisimmat. Olen soittanut ukulelea Aurajoen rannalla, karjunut kurkkuni kuoliaaksi Apulannan keikalla keskellä ei-mitään, juhlistanut ystävän kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää pelaamalla tämän kanssa Simssiä kolmetoista tuntia putkeen, juossut leikkipuistossa sarjakuvahahmona keskellä yötä, majoittanut ukkospakolaispikkusiskoni neljäksi päiväksi huoneeseeni, kadottanut jok’ikisen järkevän ajatuksen päästäni Lahden mäkihyppytornissa, osallistunut jumalana lahjanäytelmään ja opetellut soittamaan ja laulamaan Robot Unicorn Attackin taustamusiikkia. Muun muassa.

Skotlanti oli upea, en vaihtaisi kokemustani mihinkään, mutta Suomen kanssa samalle tasolle sillä ei ole asiaa. Tunne kotimaasta, kodista, on iskeytynyt minuun niin vahvasti paluuni jälkeen, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Skotlanti sai kotimaarakkauteni nousemaan sfääreihin. Kotimaatunne syntyy suomen ohella (suomi on kielenä upea, kaunis ja täydellinen – varokaa vain, koska saatan hyvinkin lähitulevaisuudessa kirjoittaa tänne esseen asiasta) esimerkiksi pahvitölkkimaidosta, Kimi Räikkösestä, mäntymetsistä, pahvisesta Mikko Koivusta Wiklundin kosmetiikkaosastolla, kymmenen uutisista, Salatuista Elämistä, Turun Sanomista, Aurajoesta, Kauppatorista, pääkirjaston keltaisista tuoleista, peltomaisemabussimatkoista ja suomenkielisestä palvelusta. Välillä se tunne iskee niin kovaa, että se pysäyttää totaalisesti. Näin tapahtui muutama viikko sitten siellä mainitsemassani ei-missään, kun kaiuttimista pamahti soimaan Aikuinen Nainen ja lähes kaikki ympärillä huutolauloivat biisin sanoja sen mukana.

Olen siis päässyt perille onnellisesti ja elämäni täällä on pyörähtänyt sulavasti liikkeelle – tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Pahoittelen valokuvatonta postausta, jostain syystä olen joko kadottanut kahden viimeisen Skotlanti-kuukauden kuvat sisältävän muistikortin tai sitten kyseinen muistikortti on kamerassani, mutta on onnistunut tuhoamaan koko sisältönsä. Kuvia viimeisten Skotlanti-viikkojen ostoksista on joka tapauksessa luvassa pian!

Ps. Lähden toverien kanssa joululomalla Itävaltaan katsomaan mäkihyppyä. Kieriskelen onnenkyyneleissäni päivittäin.

Apea ja väritön

Yleensä yritän etsiä kaikesta valonsäikeitä — tai ainakin niin yritän ajatella — mutta tänään tiesin päivän olevan harmaa heti kun heräsin. Suurin osa teistä varmaan tietää miltä se tuntuu kun herää aivan liian myöhään vapaapäivänä ja tietää tuhlanneensa niin monta tuntia nukkumiseen. Se latistaa tunnelmaa jo valmiiksi. Tämä aamu, tai oikeastaan iltapäivä, oli yksi noista, heräsin puoli neljältä.

Loppupäivä luisui pää edellä alamäkeen. Tänään on loman viimeinen päivä — huomenna mennään takaisin kouluun kahden viikon loman jälkeen ja lomaunirytmistä pitää hankkiutua eroon. Koulujenalkaminen on yhtäkuin läksyjä, kokeisiinlukua ja se sama loputtoman tylsä koulupuku ja samat tylsät käytävät jotka on kynnyslistojen rakosia myöten täynnä huonoa ilmaa joka saa oppilaat haukottelemaan kaiken järkevän ajatustoiminnan ulos. Jos joku ilmiö on ehdottoman universaali niin lomienloppumismasennus ja se kärsimys jota kesän takaisinhiipiminen ja luokkahuoneissa istuminen yhdessä aiheuttavat. Huomasin muuten, että kaikki käyttökelpoiset vaatteeni ovat mustia. Ainakaan vaatevarastollani en kesää kovinkaan riemulla vastaan tule ottamaan.

Lomienloppumismasennus ei ole ainut asia joka saa kaikesta harmaan. Pikkuasiat ovat muotoutuneet yhdeksi isoksi pisteliääksi rintalastanaluspalloksi — huomiseksi on kirjoitettava naurettavan pitkä ja naurettavasti koostettu draamaessee kysymyksellä "Identify and comment upon the social, political or religious divisions depicted in two or more contemporary Scottish plays", opeteltava noin viisikymmentä liian monimutkaista ja täysin turhaa fraasia saksaksi ja palautettava mielipidekirjoitus englannin loppukoetta varten. Jos laskee alentavat adjektiivit aikaisemmasta lauseesta, voi hyvinkin päätellä suhtautumiseni negatiivislatautumisen draamaa ja saksaa kohti. Pikkuasioihin kuuluu myöskin yleiset ahdistukset — miksi saan päänsärkyjä niin usein, miksi joudun liian usein yöllä heräämään siihen ettei kukaan ole lukinnut ulko-ovea ja tuuli avaa sen itsestään ja saan sydänkohtauksen koska luulen että sisälle on tullut murhaaja, miksi en yhtäkkiä haluakaan mennä senioreiden päättötanssijaisiin joista stressaan aivan liikaa.

Yksi harmaustekijöistä oli televisio. Tieni eksyi jossain vaiheessa meidän olohuoneeseen, loppuperheeni olivat siellä katsomassa jotain ohjelmaa. Ohjelma pian paljastui olevan dokumentti viimekesäisestä joukkomurhasta Norjassa ja oli virhe jäädä sohvalle istumaan niin pitkäksi aikaa. Dokumentissa näytettiin kuvamateriaalia saarelta pelastetuista, hysteerisesti itkevistä ihmisistä ja mä oon aina ollut niin hyvä ahdistumaan kun näen ja ajattelen ja kuvittelen kuinka paljon jotkut muut kärsivät. Toinen harmaustekijöistä liittyy myöskin teknologiaan — en saa Gimppiä aukeamaan mun koneella. Olen yrittänyt ties mitä ja turvautunut Googleen ja jumaliin ja Felipe Massaan ja ties mihin, mutta joka ikinen kerta kun Gimp yrittää aueta, se laukaisee hämärän kierteen jossa mun kone käynnistelee itseään päälle ja pois kuin mikäkin idiootti.

Yksi ei-niin-pikkuasioista kuitenkin on se, että yksi mun lähimmistä ystävistä täällä — Eva, aivan ihastuttava tyttö Tsekin ihmemaasta — lähtee huomenna kotiin. Tietenkin me ollaan alusta asti tiedetty että tämä ei tule kestämään ikuisesti, että me kaikki mennään kotiin jossain vaiheessa ja mikään täällä ei ole pitkässä mittakaavassa pysyvää, mutta silti se tuntuu pahalta. Varsinkin kun Eva ei edes päässyt alkuperäisen suunnitelman mukaan meille sanomaan hyvästejä. Vaikka meillä on jo suunnitelmia tulevaisuudelle, suunnitelmia että tietenkin me nähdään uudelleen, ei sitä koskaan voi tietää. En mä voi olla varma että tulenko näkemään Evaa tai ketään muutakaan täältä uudelleen jos elämä alkaa toden teolla heittelemään. Se ajatus satuttaa jo etukäteen.

Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä saadakseni ajatuksiani kasaan, koska pienimuotoinenkaan kaaos pään sisällä ei todellakaan ole hyväksi. Yleensä ajatustenjäsennys auttaa. Ei näemmä tällä kertaa.

Voisin yrittää antaa positiivisille asioille myöskin suunvuoron. Doctor Who:n yhdestoista inkarnaatio eli Matt Smith on ihastuttava, etenin nimittäin tässä jalossa sarjassa jo viidenteen kauteen. Matt Smithin ääni on ihana, voisin kuunnella sitä päivät pitkät. Kotiintuloon on tasan kaksi kuukautta. (En kylläkään ole vielä päättänyt että onko se hyvä vai huono asia, olkoon nyt hyvä.) The Avengers -leffan näkemiseen vajaa kuukausi. Koulujen loppumiseen parisen viikkoa. Koen suurta tuskaa kun huomaan,että positiivisten asioiden listan kokoaminen tuottaa moninkertaisesti enemmän perinpohjaista pohtimista kuin sen pitäisi.

Tulinpa taas vuodattaneeksi sieluni puolikkaan näppäimistöni kautta. No, ehkä se tästä.

Oih ja voih

Tänään olin iloinen uusista kuulokkeista, uusista tuttavuuksista, huolettomuudesta, sateettomuudesta, siitä että mulla on jäljellä enää seitsemän viikkoa koulua ja kolme ja puoli kuukautta Skotlantia, auringonvalosta, sähköisistä kirjeistä, mummusta, ihanasta pikkusiskosta, ihanan pikkusiskon tulevista rippijuhlista, täydellisestä korealaisesta lempibändistäni, sinisestä kappaleesta joka julkaistiin melkein edellispäivänä ja mäkihypystä.

Vaikka kuinka yrittäisi painottaa sitä mikä mulla on hyvin, jotkut asiat kuitenkin potkaisee niin kovaa ja armotta että jää väkisinkin vellomaan tyhjään ikävään. Selasin mun vanhoja prinscreenejä ja se osoittautui aika nopeasti asiaksi joka olisi tässä mielentilassa kannattanut jättää tekemättä. Olen kuitenkin puolessa vuodessa oppinut onneksi tarttumaan enemmän hetkeen ja ymmärtämään sen, että Suomi on pysyvää ja Skotlanti ei.

Pala puuttuu, jotain on liikaa

Näissä kuvissa näette nuoremman Aman. Kuvissa hän on noin viisitoista tai kuusitoista. Tätä Amaa kaipaan.

Tätä Amaa kaipaan niin paljon, että toisinaan se sattuu liikaa ja jään sängynpohjalle makaamaan koska kipeys on liian ylitsepääsemätöntä. Tiedän, että tämä Ama on siellä alla jossain ja tiedän että se tulee takaisin, mutta yli vuosi ilman sen pysyvää läsnäoloa tuntuu nakerruksena sydänjuurissa enkä enää jaksaisi sitä.

Ai niin, kaipaan yläasteaikaisia tennareitanikin. Rakastin ne pohjista puhki, nyt ne lepää hyvinpalvelleiden kenkien hautausmaalla. Kengännauhat on ehkä tallessa, mutta ei mukanani Skotlannissa.

Kaikissa amakuvissa esiintyvä keltainen rakkauspiponi ei muuten suunnitellusti esiintynyt kaikissa kuvissa, huomasin sen jälkeenpäin ja alkoi hymyilyttämään.

Teksti asioista joista puhumista yleensä välttelen

Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.

Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.

Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.

Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.

Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.

Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.

Englannintunnilla kirjoitettua

Ihmiset täällä on sitä mieltä että kahdeksan tuntia unta kouluviikon aikana on paljon. Sen ei pitäis olla mutta siitä on tullut sellaista mullekin.

Mua väsyttää ja mä joudun etsimään syitä itselleni iltaisin miksi mä seuraavana aamuna en voi jäädä nukkumaan jotta saisin itseni zombioutumaan kouluun.

Koulu on väritontä ja tuntuu lattealta. Tai oikeastaan ei, ei se tunnu miltään, se tykyttää epämiellyttävänä, välillä purskauttaa mustesäilionsä rintalastan alle eikä siivoa sitä itse. Joskus muste imeytyy, huijaa että on poissa mutta oikeasti valehtelee.

Mun nimi on muuttunut pelästykseksi mun korvassa, sen kuuleminen on nykyään painajainen. Se painajainen soittaa kongia, hiipii salaa selän taakse ja kumauttaa. Pelästys tuntuu varpaanpohjissa saakka.

Viereisellä tietokoneella piirretään maasturia Paintilla ja musta tuntuu samalta tavallaan. Voisin maasturin sijaan piirtää oikeassa mittakaavassa mun reitin kotiin ja jäädä sinne.

Miten mukavan kodin minusta saakaan

Tiedättekö sen tunteen, kun vahingossa yskit jatkuvasti keuhkojesi pohjaa ulos samalla kun tunnet jopa varpaidesi nivelissä sen hengitystä vaikeuttavan esteen, joka tuntuu kietoutuvan kaikkialle? Mä tiedän ainakin. Juuri tismalleen tällä sekunnilla, tuhansilla aikaisemmilla ja näköjään muutamalla tulevallakin minuutin kuudeskymmenesosalla. En arvosta, pakko myöntää. Enhän mä ole koskaan kipeä, mullahan on aina ollut hyvä vastustuskyky ja kaapillinen lämpimiä vaatteita.

Jos joskus saisin tilaisuuden puhua rouva Megalomaaniselle Kipeydelle, kysyisin varmaan että onko sillä kivaa. Tiedän kyllä vastauksen varmaan jo etukäteen - tietenkin sillä on. Ainakin päätellen siitä päänsärkysängynpohjayskäkohtausnielutuskabileiden määrästä ja riehakkuudesta jotka mun sisällä on pyörineet. Flunssarouva riehuu ja teepannu kiehuu, sanoisin varmaan jos yrittäisin riimitellä tästä jotain mutta jätän sen vain ajatukseksi koska en halua kuulostaa idiootilta. Vaikka teetä ja kuumaa mehua ja kaakaota ja jotain aika ristiriitaisen makuista hunajasitruunaeliksiiriä olenkin tänään juonut ihan liikaa.

Tämä teksti valitettavasti demonstroi päässäni liikkuvien oivallisten ajatusten (olemattoman) määrän varmaan suhteellisen hyvin. Olo tuntuu siltä että jos sulkisin silmäni edes pieneksi hetkeksi, tippuisin ja tippuisin ja tippuisin,  ehkä kadottaisin keuhkojeni viimeiset kasassaolevat rippeet putoamisesta seuranneeseen kielioppityhjiöön. Ei, en edes yritä ymmärtää mitä juuri kirjoitin mutta siltä musta nyt tuntuu. Olen ollut hereillä viisitoista tuntia joka tuntuu varmaan viideltätoista ikuisuudelta, ulkoelimiksi yskän siivellä pyrkivät sisäelimeni eivät halua tai jaksa lopettaa. Ehkä jopa molempia.

Katsoin tänään elokuvan 500 Days of Summer. Olin kuullut siitä hirveästi hyvää palautetta ja viisitähtistä vakuuttelevaa sanahelinää. Halusin saada ajatukset pois Rouvasta edes hetkeksi, upottaa ne johonkin kesäiseen joka veisi ne tarpeeksi kauas pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, elokuva teki minut pelkästään surulliseksi ja ahdistuneeksi. Hieno se oli ohjauksellisesti ja miespääosallisesti mutta yleiskasvoiltaan se oli masentava eikä halunnut täyttää tarkoitustaan johon sen valitsin.

Inhottavinta on se, miten kipeyttä ei pääse pakoon. Miten sen tuntee kun hengittää, nielaisee, pudistaa päätään tai koettaa kuoria mandariinia joka on kuitenkin liian kylmä että voisin syödä sen tämän seuralaisen kanssa. Tiedän, totta kai tiedän että tällaiset herrasväet kammaroimassa kurkunpäässä ovat yleensä aina varsin ohimeneviä, se mikä ei tapa, vahvistaa ja älä ole säälittävä kieriskelyidesi kanssa, tätähän sattuu välillä kaikille. Mutta yhtä epämukavaa se joka kerta on.

Tilastollista tietoa: tätä tekstiä kirjoittaessani sain kuusi ja puoli negatiivisesti latautunutta yskäkohtausta.

Tälle on ehkä osittain nimikin

"Kulttuurishokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. --

2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita."

(vanhoja rakennuksia Edinburghin lähes öisessä keskustassa)

Tämä viikonloppu on varmaankin ollut tähänastisista pahin. Mulla on jatkuvasti kylmä, koska tässä talossa ei näemmä ymmärretä miten keskuslämmitys toimii. Haluaisin koko ajan kaivautua peiton alle ja olla tulematta pois, koska siellä varpaatkin lämpiää. Ainakin jos mulla on villasukat jalassa. Mua väsyttääkin jatkuvasti kotona ollessani vaikka lomalla oon nukkunut ainakin kellon ympäri per yö.

Kahden viime päivän aikana mun mieleen on kivunnut ensimmäistä kertaa hirmuisen suuri mielihalu olla Suomessa. Ei, mua ei kaduta lähtö tänne enkä mä oikeasti halua takaisin Suomeen koska luovuttaminen ei oo mun alaa, Suomi ja miten siellä asiat olis paremmin, on vaan vallannut mun pään.

Olen tällä hetkellä kuin täydellinen oppikirjan mukainen esimerkki kulttuurishokin kakkosvaiheesta. Se alkoi iskea tasan kuukauden jälkeen ja kaikki kakkosvaiheen oireet pätee ja hyvin. Ärsyynnys, väsymys, masennus ja ikävä, kaikki löytyy. Pienet asiat todellakin alkavat ärsyttää. Kun tulin tänne, saatoin naureskellen kuittailla tuplahanoista tai pullaleivästä, mutta nyt nuo kaksi asiaa saattaa pilata olemassaolollaan mun koko aamun. Kuten mainitsinkin, mua väsyttää ja urakalla. Masentuneisuus ilmenee mussa äärimmäisenä motivaation puutteena yhtään mihinkään ja kyllä, mulla on ikävä.

Tiedän, että tämä tulee pikkuhiljaa menemään ohi, mutta tällä hetkellä tuntuu pahalta. Ja kun se "pikkuhiljaa" tässä tapauksessa tarkoittaa ehkä kuukautta, en mä usko et tä parissa päivässä kaikkoaa.

Kurkussa kuristaa hirveän suuri tahto ja toive kuulla mun suomalaisten rakkaiden puhetta.

Tällä hetkellä mulla ei oo hyvä olla

Ehkä siitä johtuen haluan jakaa kanssanne biisin jota oon jumittanut ihan kiitettävästi.

Eikä mua edes hävetä.

Mun silmiä väsyttää.

Väsyttää ihan hirveästi.

Mutta tiedän että mun pitää pysyä hereillä vielä kaksi tuntia ja se on epämukavaa.

Henkinen osuus aiheutti fyysisen päänsäryn.

Ja se osuus Skotlantia joka vaikutti täydelliseltä, ei tällä hetkellä todellakaan ole sitä.

Haluan vain mennä nukkumaan ja herätä huomaten että tämä olikin pahaa unta.

Miksei se voi koskaan toimia.

Mikä tätä maata vaivaa

Ihan totta. Mikä järki on noissa hemmetin tuplahanoissa? Ne on maailman epäkäytännöllisimmät ikinä! Suihkussakin on kaks hanaa joista säädetään kylmän ja kuuman määrä ja se on ärsyttävää! En osaa koskaan yhtään arvioida et kuinka paljon mitäkin suihkuhanaa tarvitsen ja liikaa ajateltavaa mun pienelle pääparalle.

Pidän tästä maasta, mutta hanat menee ihan tosissaan yli ymmärryksen.

Mistä lähtien kesällä on ollut lunta

"Lumipalloilmiö eli lumivyöryilmiö tarkoittaa tilannetta, jossa tapahtuma tai ilmiö kasvaa koko ajan voimakkaammaksi, suuremmaksi tai merkittävämmäksi. Sana voi sisältää myös merkityksen, että tällöin tapahtuman kehitystä on vaikea pysäyttää tai kääntää päinvastaiseksi." 

Aikaisemmin en tiennytkään, että lumipallon lähtökäskyn voi aiheuttaa positiiviseksi tarkoitettu asia. Ai niin, olisin kiitollinen jos vyöry voisi tehdä palveluksen ja viedä kaiken tämän epävarmuuden ja vainoharhaisuuden mukanaan pois. Tuomansa päänsärynkin ja tunteen rintakehässä myös, en tarvitse niitä.

En suuremmin kaipaa tätä tunnetta sisälleni nyt.

Yritän kovasti saada tunteeni sanoiksi

Eräs viisas nainen kerran sanoi minulle, että on ihmisiä jotka pitää tavata ja paikkoja joissa pitää käydä jotta voi löytää itsensä. Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa, lukeutuuhan hän itsekin elämäni suuntaa muuttaneisiin ihmisiin. En kuitenkaan ikinä, villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella, että lukion alettua saisin näitä ihmisiä mun elämääni niin paljon kerralla.

Muistan mekkoon pukeutuneen pitkähiuksisen tytön ja hänen hauskannäköiset ystävänsä esittelyillasta. Ihmettelin, miten kummassa he saattoivat olla niin hyvää pataa erään opettajan kanssa ja heidän naurunsa sai minutkin hymyilemään vieressäni istuvalle otukselleni. Kun joitain kuukausia tämän jälkeen soitin tähän kouluun kysyäkseni pääsykokeesta saamiani pisteitä, sattumalta esittelyillasta tuttu opettaja vastasi ja sanoi minulle lauseen jonka perusteella pääsisin kouluun sisään varmasti. Olin äärettömän iloinen, tietenkin, olinhan odottanut tätä kolme vuotta. Hypin ympäri yläasteeni pihaa ja hymyilin typerästi vähintään loppuviikon putkeen.

En voi kuvitellakaan, kuinka iloinen olisin ollut jos olisin tiennyt, mitä tulen kouluunpääsemiseni jälkeen saamaan. Kuten sanoin, mieleeni ei edes juolahtanut miten elämäni saattaisi muuttua. Kuulostan varmasti siltä kuin liioittelisin, tekisin kärpäsestä härkästä ja värittelisin värikkäillä vahaliiduilla asioita suuremmiksi. Onneksi mun ei kuitenkaan tarvitse tehdä niin. Olisin halunnut liittää tähän tekstiin sopivan kappaleen, mutta minusta tuntuu että kaikki tuntuisi tähän yhteyteen niin laimealta.

Ensimmäisenä lukiopäivänä oli ryhmäytymisleikkejä. Otukseni, minä ja tyttö jolla oli hauska nimi pääsimme selvittämään ihmissolmua, vaihdoin hauskannimisen tytön kanssa pari sanaa. Myöhemmin kotona olin ahkera stalkkeri ja pohdin pitkään, kehtaisinko lisätä tytön kaverikseni naamakirjassa. Kehtasin lisätä. Kun koulu kunnolla alkoi, hymyilevä pitkätukka sattui istumaan viereeni psykologiantunnilla. Mekkotyttö tutustumisillasta, se hauskanniminen ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka tunnistin muutaman kuukauden takaa myöskin, istuivat eteemme ja voi kuinka iloinen siitä olinkaan - kaikki he vaikuttivat niin kiinnostavilta ja omanlaisiltaan! Tunnilla meille annettiin tehtäväksi haastatella toisiamme pienissä ryhmissä. Tein tehtävän eteeni kansoittuneiden ihmisten kanssa ja tässä vaiheessa he saivat mielessäni henkilöllisyydet. Hatarat sellaiset, mutta henkilöllisyydet kuitenkin.

Kaikeksi kutkutuksekseni me jäimme keskustelemaan haastattelun aiheista - ja kaikesta aiheita enemmän ja vähemmän sivuavista jutuista - niin pitkällisesti, että tunnin loputtua emme olleet ehtineet edetä annettua monistetta juuri yhtään. Tämän seurauksena keskustelumme osana toiminut mukavaääninen tyttö pyysi meitä jatkamaan keskustelua välitunnilla, tietenkin suostuin! Meidän keskustelussamme välitunnilla oli psykologiantunnin ihmisten lisäksi mukana otukseni ja muutama tyyppi joiden kanssa en ollut puhunut aikaisemmin koskaan. Sen keskustelun muistan varmasti hamaan vanhuuteeni saakka, se oli jonkun suuren alku. Muistan myöhemmin otuksen kanssa jutelleeni, että lentävä spagettihirviö oli puolellamme tuodessaan nämä ihmiset heti eteemme.

Tutustuimme ja muodostuimme porukaksi yllättävän nopeasti. Jaksan edelleen ihmetellä, kuinka automaattisesti meillä vain klikkasi yhteen, kuinka helposti vanha, jo entuudestaan toisensa tunteva porukka otti kolme ulkopaikkakuntalaista höpsöä mukaan. Myöhemmin neljäskin veikkonen liittyi seuraan riemukkaaseen. Kun muutama pikkusisarus mieltyi minunkin mielessäni osaksi joukkoamme, meitä oli - ja on - yhteensä yksitoista.

Halloweeninä me saimme puolitahattomasti nimenkin - friikit. Nimi on täydellinen ja ihana ja täysin meille sopiva. Se on juurtunut erittäin vahvasti meidän kaikkien puheenparteen ja tuntuu täysin luonnolliselta käyttää sitä nimityksenä meistä. Olisihan äärettömän tylsää sanoa vanhemmille kaupungillelähtiessä että meillä on tapaaminen koulukaverien kanssa. Varsinkin nykyään kun me ollaan niin paljon enemmän kuin koulukavereita. Friikit on meille toinen perhe.

Tämän ihanan porukan kanssa olen oppinut tuntemaan paremmin muita ja ennen kaikkea itseäni. Olen kasvanut ihmisenä ja saanut niin paljon sekä pienessä että suuressa mittakaavassa uskomattomia kokemuksia. Friikkien kanssa olen nauranut, itkenyt, nauranut ja itkenyt yhtä aikaa. Kiljunauranut. Olen huutanut, laulanut ja tehnyt molempia samaan aikaan. Heidän kanssaan olen valvonut kokonaisia öitä, tanssinut, juossut pitkin katuja ilman kenkiä, rakastanut metsiä ja puhunut niin paljon että suutani on alkanut kuivamaan. He ovat saaneet minut ajattelemaan, rakastamaan ja kaipaamaan. Arvostamaan pieniäkin asioita joita en aikaisemmin ollut arvostanut. Herättäneet minussa laajemman skaalan tunteita kuin mikään koskaan milloinkaan on saanut aikaan. Friikkien kanssa olen ahdistunut, olen riidellyt oikeasti ja olen riidellyt mukaoikeasti, heitä olen halannut ja tehnyt heidän kanssaan milloin mitäkin. Leikkinyt linnunmunaa ja majavaa, hyppinyt ympäriinsä kuin hullu, nähnyt kotkien lentävän Lahdessa, hämmentänyt, rakastunut, heitellyt elektroniikkaa ikkunoista ja pelännyt henkilöllisyyden saanutta sämpylää. Friikkien kanssa olen oppinut näyttämään ulospäin enemmän siltä, mitä näkyy mun sisällä. Mä oon oppinut uudet merkitykset sanoille random ja spontaani.

Friikkiystävistäni joka ikinen on kaunis, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Arvostan heistä jokaista aivan hirveän paljon, jokainen friikeistä on tietenkin omanlaisensa, mutta keskenämme olemme niin samanlaisia, että väkisinkin pysymme tiiviinä. Ei ole itsestäänselvyys, että omistaa tällaisia ihmisiä elämässään näinkin paljon, enkä tätä itsestäänselvyytenä pidäkään. Aina välillä kuulee sieltä sun täältä sellaista lätinää, että teininä solmitut ystävyyssuhteet harvemmin kestävät pidemmälle aikuisuuteen. Kymmenen vuoden päästä aion nauraa näin ajatteleville ihmisille ivallisesti, kun friikkien kesken pidämme taiteilijaillalliskutsuja vuorotellen toistemme luona ja muistelemme sitä, miten jo teineinä seisoimme yhdeksän tuntia Betonin edessä talvipakkasella.

Kun kirjoitan tätä, kello lähenee jo kolmea. Se tarkoittaa sitä, että olen kirjoittanut tätä jo pian kolme tuntia, mutta se ei haittaa tippakaan. Koska olen ehkä huono sanomaan tarpeeksi usein näitä asioita, sanon ne näin ja nyt, vaikka sitten aamuyöstä. Haluan sanoa teille, friikit, että tulen kaipaamaan teitä ihan käsittämättömän paljon kun lähden Skotlantiin. Kirjoitettuani äskeisen lauseen, purskahdin itkuun, tämän tekstin kirjoittaminen on saanut minut ajattelemaan asioita kamalan paljon. Olen varma, että varsinkin vaihtovuoteni vaikeissa kohdissa ikäväni tulee olemaan niin pelottavan hirmuinen, etten uskalla edes ajatella sitä vielä.

Teille aion lähettää kortin joka paikasta missä Iso-Britanniassa ollessani käyn. Lähetän teille aidot brittiläiset joululahjat. Ja käsinkirjoitettuja kirjeitä jotka olen kirjoittanut ruskealle tuoksuvalle paperille, jota tulen ostamaan pienestä kapeasta liikkeestä josta tulee mieleen Viistokuja. Tulen ihastelemaan vanhojentanssipukujanne Skypen välityksellä ja näyttämään tekstittämääni sotalapsinäytelmän taltiointia ylpeänä paikallisille ystävilleni.

Friikit, te olette viisaan naisen sanojen ihmisiä mun elämässäni, korvaamattomia, lukeudutte tärkeimpiin asioihin mitä mulla on ja haluan että te tiedätte sen.

Mä rakastan teitä.

Ongelma päivässä pitää ongelmattomuuden loitolla

Minulla on ongelma.

Sen huomaa siitä, että ongelman ratkaisemisen sijaan tulen kertomaan sen olemassaolosta tänne.

Mun pitäisi kirjoittaa tuleville skotlantilaisille vanhemmille kirje. Kirje ihan käsin, koska heillä ei kummallakaan ole sähköpostia. Ongelma ilmenee siinä, että mulla ei ole pienintäkään ideaa mitä kertoisin tai kysyisin. Näillä ideoilla mitä päässäni on nyt, kirjeestä tulisi suurinpiirtein tätä luokkaa:

"Hei,

kiitos että otitte minut vuodeksi osaksi perhettänne.

Mitä harrastatte puutarhanhoidon lisäksi?

Pidän nykyään mäkihypystä.

Nähdään kuukauden päästä,

Amanda"

Nyt varmaan ymmärrätte missä ongelma piilee. Jos lähettäisin tuollaisen kirjeen, se ei ehkä antaisi minusta kovinkaan hyvää kuvaa. Ytimekkään ehkä. Minunko piti olla ilmaisulukiolaisena luova ja selviytyä tällaisista luovuutta vaativista tilanteista? Pah. Kirje olisi tarkoitus saada maanantaina vietyä postiin jotta se ehtisi perille ja ehtisin ehkä saamaan vastauksenkin. Suurimman osan päästäni täyttää tällä hetkellä mäkihyppy - joka alkaa uudelleen huomenna! - ja se ei kovinkaan paljon auta työtäni.

Käykää muuten jättämässä ihan mitä tahansa kysymyksiä TÄNNE jotta saan kysymyspostauksen kasaan! Kiitos kaunis ja kumarrus, arvostan kaikkia kysyjiä hirmuisesti!

Aika ja tietämättömyys miten siihen pitäisi suhtautua

Taas.

Sitä on liikaa ja liian vähän eikä koskaan sopivasti ja tunnen huonoa omatuntoa siitä etten osaa kytkeä tarpeetonta pois päältä. Varmaan pitäisi osata.

Elä hetkessä, elä hetkessä, elä hetkessä. Typerys.

Oman itsensä neuvoja on hankalin kaikista toteuttaa vaikka sen pitäisi kaiken järkeni mukaan olla päinvastoin. Ristiriitaisuus on perin hauska kaveri kun se kuiskii korvaan suurimman osan ajasta. Ja kun se ohjeistaa muunkin kuin järjenkäytön suhteen. Kenenkään ei olisi pitänyt antaa sille päivänkakkaroita joiden terälehdet on nimetty uudelleen.

Viisi viikkoa, viisi viikkoa on niin lyhyt aika, et ehdi mitään. Et mitään.

Tuntuu typerältä, myönnän. Kunpa voisin tehdä sille tunteelle jotain. Edes hetkeksi helpottavaa jotain. Ehkä en yritä tarpeeksi kovaa.

Helteiden tihutyö tosiaan onnistui

Nämä elohopeaa rajusti nostattaneet viimeaikaiset kelit ovat tosiaan onnistuneet muutamassakin oletettavassa missiossaan - rantaihmisten kansainvaelluksen herättämisessä ja useampien eläväisten ajatteluelimistön sulattamisjähmettämisessä. En ole rantaihminen, joten ensimmäisen päämääränsä täyttämisessa en ole voinut hellettä auttaa, mutta jokainen voi varmaan tehdä omat päätelmänsä tämän jalon sääilmiön toisen tehtävän onnistumisesta käyttäen apunaan esimerkiksi rakkaan verkkopäiväkirjani viimeaikaista päivitystahtia.

Inhottaa aina kirjoittaa tällaista typerää ininää siitä, miten en ole päivitellyt täällä niin aktiivisesti kuin vastuullisen bloginpitäjän ehkä kuuluisi, mutta asia vain on niin, että motivaatio postata tänne yhtään mitään  laski suuresti oman läppärini väliaikaisen menetyksen myötä. Tosiaan, koneeni virtajohto ja akku ovat siirtyneet paremmille metsästysmaille. Tai oikeastaan sähköisimmille elektroniikkalaitumille, ollakseni korrekti. Mutta tosiaan, läppärilläni Helga-Ernestillä on kuvanmuokkausohjelmani ja kuvatiedostoni. Tämä fakta valitettavasti on merkinnyt myös postausintoni laskemista, koska pidän omien kuvieni mielivaltaisesta tunkemisesta merkintöihini.

Ei, tämä ei ole mitään lopullista, kirjoitan tätä vain siksi, että tällä osittaisella tauollani on rationaalinen syy, joka myös ajallaan tulee lainehtimaan pois. En myöskään aio sulkea blogiani vain harvojen ja valittujen luettavaksi vaikka viime postauksessa, apaattisen mielentilan vallitessa, niin hieman uumoilinkin. Viime postaukseen kommentin jättäneet anonyymit saivat mut piristymisen lisäksi tajuamaan sen, että jos suljen blogini, se on joiltain muilta ihmisiltä pois. Ajattelin jatkavani valittamistani myös tulevaisuudessa, se on valitettava osa pakettia joka pitää kestää jos Ananasmaniaa lukee.

Kiitos viime postauksen anonyymeille, olette ihania. Kuten myös muu lukijakuntani, kommenttinne piristävät aina ja on kerrassaan loistavaa, jos blogiani on mukava lukea. Muistakaa muuten se, että otan mielihyvin vastaan häirintää myös sähköpostiini jos jollekulle moinen olo tulee. Osoite löytyy tuolta vasemmasta reunasta.

Musta muuten tuntuu, että pelkän tämänkertaisen sieluni vuodattamisen ansiosta motivaationi Ananasmaniaa kohtaan saattaa nousta hyvinkin pian. Toivokaamme siis niin. Tekstipainotteisien postausten yllättävä hyökkäys on muuten perin pelottava ilmiö. Se tosin hälventynee Helga-Ernestin ensiviikkoisen paluun myötä.

Kiitos, hei ja muistakaa olla tukehtumatta mandariiniin.

Herätys

Kesäloma alkoi.

Sitä odotettiin kauan, se vitkutteli ja vänkyili mutta kaiken sen hidastelun jälkeen tämä useiden oppilaiden ja opiskelijoiden pyhä parin kuukauden helpotus päätti olla jalo ja saapua. Vihdoin.

Olo tuntuu kiittämättömältä, kun en vain yksinkertaisesti osaa olla siitä niin aurinkoisen leveästi hymyilevän iloinen kuin pohjimmiltani haluaisin. Pessimismi näyttää juurtuneen aivokuoreeni liian tiukasti.

Ulkona on äärimmäisen kaunista, meri ei ole enää liian kylmä ja voisin kävellä paljain varpain ovesta ulos suoraan rantaan jos vain haluaisin. Ei haittaa vaikken nukkuisi ollenkaan koska ei ole mitään minkä takia ylipäätään voisi joutua heräämään miltei tappavan aikaisin. Ei läksyjä, ei kokeita, ei turhaa stressattavaa.

Tässä päästäänkin siihen negatiivisen ajatusmallin ikiomaan ja näemmä varsin viihtyisään vuokrahuoneistoon pääni takaosassa. Sen sijaan, että nauttisin näistä aikaisemmin luettelemistani kiistämättä ihanista kesäloman osa-alueista, ajattelen kaikkea aivan muuta.

Läppärini virtajohto on rikki. En voi mennä juoksulenkille. Enimmäkseen siksi, että eilinen korkokenkävaellus ei sopinut mun jaloille. Saan pian päänsäryn. En saa asioita aikaan jotka pitäisi kaiken järjen mukaan saada. Kadotan kaiken. Tietokoneen hiirikin meni rikki. Olen epäonnistuja. Näemmä valittajakin. Ja lisään vain itse vettä omaan myllyyni.

Alan muuten pikkuhiljaa vakavasti harkita sellaista vaihtoehtoa, että joko sulkisin blogini niin, että vain kutsutut pääsisivät lukemaan sitä tai perustaisin sellaisen verkkopäiväkirjan jonka pyhittäisin pelkästään tälle viime viikkoina lisääntyneelle valittamiselle.

Osaisinpa olla iloinen jostakin, olla ahdistumatta kaikesta. Ja toisinaan ravistella itseäni kovakouraisesti tullakseni järkiini.

Kesäloma sentään alkoi.