Suomessa

Vaikka Skotlantiin lähtiessäni maisemanvaihdos oli kaivattu ja tarpeellinen, paluutani Suomeen tarvitsin lähtöänikin enemmän.

Rakastin, rakastan Skotlantia sanoinkuvaamattoman paljon. Rakastan Edinburghin vuosisatojen kuluttamien kivirakennusten pintojen kuvioita, niitä iltaisin valaisevia lempeitä turkooseja ja merensinisiä, rakastan Skotlannin ihmisiä, ihmisten erilaista elämänasennetta, vihreitä nummia ja kukkuloita ja typeräkuvioisia autoteitä. Rakastan kaksikerroksisia busseja, kaksikerroksisten bussien pysäkkejä jotka usein ovat keskellä kaistaa (koska miksi kaksikerroksisen bussin pitäisi välittää siitä, että takana henkilöautot eivät mahdu liikkumaan) ja Omni Centerin elokuvateatteria. Elokuvateatteri oli upea ja sen kassalla oli usein miesmyyjä, jonka kanssa jäin monta kertaa keskustelemaan Game of Thronesista kun takanani ei ollut jonoa. Jopa smalltalkia opin rakastamaan. Skotlannin eri aksentit ja murteet ja sen kaupunkien väliset mukavihamielisyydet saavat minut huomaamattani hymyilemään. Unohtamatta tietenkään lampaita. Lampaattomana Suomi menettää enemmän kuin tajuaakaan.

Huolimatta loputtomasta rakkaudestani Skotlantia kohtaan, kotiinpaluu oli tähänastisen elämäni suurin helpotus. Kun istuin siivekkäässä metallirasiassa Lontoosta Helsinkiin ja näin ikkunasta Suomen etelärannikkoa täplittävät saaret, ylitseni pyyhkiytynyt aalto oli uskomattoman täynnä iloa ja onnea ja helpotuksenkyyneleitä. Tämä kyseinen aalto oli alkanut muotoutua jo siinä vaiheessa, kun Heathrown korkeat informaatioruudut ohjasivat minut Helsinki-lennon portille. Lentokoneeseenpääsyäni odotellessa näin ympärilläni niin paljon sinisilmäisiä vaaleatukkia ja ennen kaikkea kuulin niin paljon äidinkieltäni, että kasvoilleni hallitsemattomasti levinnyt hymy melkein sattui. Koneeseen astuessani stuertti hymyili, sanoi hyvät illat ja tervetuloa suomeksi. Minuun ei ole koskaan iskenyt niin ylitsepääsemättömän kova halu halata tuntematonta kuin silloin.

Lennolla Helsingistä Turkuun (toim. huom. Olemme tietoisia tämän minilennon epäekologisuudesta, mutta huomautamme vaihto-oppilasjärjestön suorittaneen buukkaustoimet) tuijottelin ulos, kuuntelin Olavia ja saatoin ehkä itkeä ikkunanäkymäni kauneudelle. Perheeni oli minua vastassa Turun lentoasemalla. Perheelläni oli myös mukanaan tervetulokyltti ja typerät virneet. Tämä perhe on juurikin se sama perhe, jonka jäsenet juoksivat ääliömäisesti vilkuttaen bussini perässä (bussin, joka sisälsi ainakin neljäkymmenhenkisen yleisön) keväällä Edinburghissa. Perheeni on loistavin.

Yli kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen romahdin omalle sängylleni ja tuntuu, etten ole herännyt unestani vieläkään. Voisin puolivarovaisesti väittää, että nämä kuukaudet Suomessa ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisimmat. Olen soittanut ukulelea Aurajoen rannalla, karjunut kurkkuni kuoliaaksi Apulannan keikalla keskellä ei-mitään, juhlistanut ystävän kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää pelaamalla tämän kanssa Simssiä kolmetoista tuntia putkeen, juossut leikkipuistossa sarjakuvahahmona keskellä yötä, majoittanut ukkospakolaispikkusiskoni neljäksi päiväksi huoneeseeni, kadottanut jok’ikisen järkevän ajatuksen päästäni Lahden mäkihyppytornissa, osallistunut jumalana lahjanäytelmään ja opetellut soittamaan ja laulamaan Robot Unicorn Attackin taustamusiikkia. Muun muassa.

Skotlanti oli upea, en vaihtaisi kokemustani mihinkään, mutta Suomen kanssa samalle tasolle sillä ei ole asiaa. Tunne kotimaasta, kodista, on iskeytynyt minuun niin vahvasti paluuni jälkeen, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Skotlanti sai kotimaarakkauteni nousemaan sfääreihin. Kotimaatunne syntyy suomen ohella (suomi on kielenä upea, kaunis ja täydellinen – varokaa vain, koska saatan hyvinkin lähitulevaisuudessa kirjoittaa tänne esseen asiasta) esimerkiksi pahvitölkkimaidosta, Kimi Räikkösestä, mäntymetsistä, pahvisesta Mikko Koivusta Wiklundin kosmetiikkaosastolla, kymmenen uutisista, Salatuista Elämistä, Turun Sanomista, Aurajoesta, Kauppatorista, pääkirjaston keltaisista tuoleista, peltomaisemabussimatkoista ja suomenkielisestä palvelusta. Välillä se tunne iskee niin kovaa, että se pysäyttää totaalisesti. Näin tapahtui muutama viikko sitten siellä mainitsemassani ei-missään, kun kaiuttimista pamahti soimaan Aikuinen Nainen ja lähes kaikki ympärillä huutolauloivat biisin sanoja sen mukana.

Olen siis päässyt perille onnellisesti ja elämäni täällä on pyörähtänyt sulavasti liikkeelle – tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Pahoittelen valokuvatonta postausta, jostain syystä olen joko kadottanut kahden viimeisen Skotlanti-kuukauden kuvat sisältävän muistikortin tai sitten kyseinen muistikortti on kamerassani, mutta on onnistunut tuhoamaan koko sisältönsä. Kuvia viimeisten Skotlanti-viikkojen ostoksista on joka tapauksessa luvassa pian!

Ps. Lähden toverien kanssa joululomalla Itävaltaan katsomaan mäkihyppyä. Kieriskelen onnenkyyneleissäni päivittäin.

Asioita jotka tulevien vaihtareiden pitäisi tietää

Luonnollisesti vaihto-oppilas ei vaihtoonlähtiessään voi mitenkään tietää kaikkea mitä vastaan tulee tulemaan vaikka kuinka vaihtarijärjestö ja aluevalvojat olisi mukana auttamassa. Koska lukijoistani merkittävä osa on lähdössä vaihtoon tai harkitsee vaihtoonlähtöä, minä hyvänä ihmisenä päätin koota listan asioista joista kokisin tuleville vaihtareille olevan hyötyä ja joista olisin itse ennen lähtöäni halunnut tietää. Listassa tulee olemaan asiaa britteihinlähtijöille sekä minnevaanlähtijöille.

T ä r k e i m m ä t   e n s i n :

Tärkein asia, jota haluan painottaa niin paljon kuin vain kykenen, on että vaihtovuosi ei tule olemaan ruusuilla tanssimista, ei todellakaan. Suomalaisista vaihtarijärjestöistä vaikka EF mainostaa vaihtovuotta sloganilla "Vietä elämäsi paras vuosi!". Hah, niin varmaan. Vaihtovuosi voi olla varmasti ihana, loistava, upea ja ties mitä, mutta se ei todellakaan, ei siis missään nimessä, tule olemaan helppoa ja ihanaa ja kepeää jatkuvasti. Varmasti joillekin vaihtovuosi on ollut se elämän paras vuosi, mutta useimmille se ei ole. Noin puolet oppilaista vaihtaa perheitään vuoden aikana ongelmien takia, koti-ikävä on taattua ja vieras kulttuuri varmasti ahdistaa. En kadu vaihtovuottani tippaakaan, mutta tämä ei ole ollut elämäni paras vuosi, tämä ei ole ollut helppoa.

Suurella todennäköisyydellä ihmiset olettavat sun tietävän asioita joita kukaan ei ole sulle kertonut. Koulussa opettajat saattavat olettaa sun olevan tietoinen jostain koulun säännöstä tai toimintamenetelmästä josta et ole koskaan kuullutkaan, kotona host-äiti saattaa luulla että tiedät miten käytetään pyykinpesukonetta ja että sunnuntai on kirkkopäivä.

Aikaisemman takia käsken: käytä sun oikeutta kysyä. Varsinkin aluksi kaikki on uutta ja vierasta ja kuten sanoin, ihmiset saattavat olettaa että tiedät jotain mitä todellakaan et tiedä. Jos et ymmärrä mitä joku sanoo sulle: sano ettet ymmärrä tai pyydä toistamaan. Sä et anna itsestäsi tyhmää kuvaa jos kysyt, sillä sun englanti / saksa / espanja / [insert your exchange country's language here] on aivan varmasti paremmalla tasolla kuin vaihtomaasi paikallisten suomi. Mä esimerkiksi jouduin aluksi pyytämään ihmisiä toistamaan  sanomisiaan jatkuvasti, sillä skottiaksentti oli ihan järkyttävää puuroa mun korville ja joidenkin puhe kuulosti norjalta, koska niiden aksentti oli niin vahva.

Varsinkin hostperheesi kanssa tarvitsee muistaa, että sun ei tarvitse kestää kaikkea. Hostperheet ovat erittäin todennäköisesti kaukana täydellisestä ja jokaisella perheellä on plussansa ja miinuksensa. Jos miinuksia tuntuu olevan liikaa, on okei odottaa hetki että josko tilanne paranisi. Jos tilanne ei kuitenkaan parane huomattavasti, sulla on täysi oikeus vaihtaa perhettä. Tilanne saattaa olla kiperä jos aluevalvoja on perheen hyvä kaveri. Tällaisissa tilanteissa yhteyttä voi aina ottaa paikallisjärjestön korkeampiin tahoihin ja äärimmäisimmissä tapauksissa Suomen järjestöön.

Neljänneksi, järjestö ja varsinkin aluevalvoja eivät ole jumalia. Jos aluevalvojasi on perseestä eikä esimerkiksi suostu kuuntelemaan ongelmiasi — ota yhteyttä järjestön korkeimpiin tasoihin. Aluevalvojat eivät todellakaan ole ammattilaisia kaikkialla. Mun aluevalvoja täällä ei tosiaankaan ole sieltä miellyttävästä päästä vaan suorastaan melkoinen pain in the ass. Hän ei esimerkiks ollut halukas vaihtamaan mun perhettä edes sen jälkeen, kun olin sanonut että en tunne oloani turvalliseksi perheessäni, koska olin joutunut kestämään kaksi kuukautta raivoamista, tavaroiden paiskomista ja varoittamattomia vihanpuuskia, vaikka näiden pitäisi olla ehdoton merkki siitä, ettei kyseisessä perheessä voinut asua.

Jumalsääntöön liittyen haluan myös nostaa esille sen, että paikallisjärjestö ja aluevalvoja haluavat antaa itsestään sellaisen kuvan, että he tietävät kaiken, että heillä on suhteita kaikkialle ja että he saavat välittömästi tietää jos rikot sääntöjä. Asia kuitenkin on, että nämä tahot vain haluavat antaa tällaisen kuvan, se ei luultavasti todellakaan ole niin. Jotkut paikallisjärjestön säännöistä ovat tietenkin siellä ihan syyllä (esimerkiksi se sääntö, että ei saa hankkiutua raskaaksi), mutta jotkut niistä oikein huutavat rikkomista naurettavuudellaan (kuten joidenkin järjestöjen sääntö joka kieltää yökyläilyt ja seurustelun). Tietenkin sääntöjenrikkomisissa kannattaa käyttää maalaisjärkeä. Varsinkin sosiaalinen media on vaarallinen tässä suhteessa.

K ä y t ä n n ö n   v a i h t a r i a s i a t :

On erittäin suuri todennäköisyys että kohdemaassasi kotisi seinien omaavat pistorasiat eroavat suomalaisista vastineistaan. Kannattaa siis ostaa jostain useampi adapteri ennen lähtöä. Useampi, koska ne kapistukset on pirullisen pieniä ja saattaa helposti kadota teille tietämättömille ja kohdemaa ei välttämättä tarjoa tarvitsemaasi adapteria jos kyseinen vekotin päättää vierähtää rinnakkaisuniversumiin. Toinen sähköasia joka kannattaa ottaa mukaan on monipaikkainen jatkojohto. Tämä säästää pistorasiatilaa ja varsinkin mielenterveyttä huomattavasti — huoneesi saattaa olla varustettu vain kahdella pistorasialla ja dilemma on valmis kun haluat kuunnella virtaa vaativista kaiuttimistasi musiikkia tietokoneeltasi jonka johto pitää olla seinässä samalla kun suoristat hiuksiasi ja Nokiasi on latauksessa. Kyseisiä elämänhelpotuskapineita löytyy esimerkiksi Clas Ohlsonilta ja Hong Kongista, eikä kyseisten esineisiin sijoittaminen varmastikaan rasita lompakkoa liikaa.

Jos sulle ei oo erikseen aluavalvoja tai järjestö välittänyt informaatiota paikallisista bussiyhteyksistä, ota selvää niistä heti kun saavut. Heti kannattaa myös selvittää bussikorttimahdollisuudet, varsinkin jos menet bussilla kouluun (kuten esimerkiksi mä menin) tai jos bussinkäyttösi on muuten lähes jokapäiväistä. Bussikortti on myöskin yksi mielenterveydensäästäjistä — se takaa sen, ettei tarvitse stressata pikkurahan mukanaolosta.

→ Skotlannissa busseissa pitää maksaa aina kolikoilla ja bussikuski ei anna vaihtorahaa. Koska Skotlannissa toimii samoja bussiyhtiöitä kuin muuallakin Britanniassa, teen villin oletuksen että käytäntö on tismalleen sama muissakin osissa tätä jaloa kuningaskuntaa. Bussiin tultaessa kuskin edessä on metallinen pönikkä johon raha on tiputettava ja sitten laite printtaa lipun.

Yksi asioista joka kannattaa myöskin selvittää heti vaihtomaahan saavuttua on uusi liittymä. Olen aivan varma, että minne tahansa mentäessä uuden SIM-kortin ostaminen on huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin suomalaisen liittymän käyttäminen. Tämän ostoksen tekeminen ei todellakaan ole pelottava ja ylitsepääsemätön vaikka se saattaisi siltä tuntua, puhelinkaupoissa myyjät osaavat varmasti neuvoa sulle sopivan liittymän. Yleensä paras vaihtoehto on prepaid, sillä alle vuoden mittaisia "kunnollisia" liittymiä on lähes mahdoton saada mistään. Suomalainen SIM kannattaa pitää jossain paikassa josta löydät sen varmasti — se on aina hyvä olla hätävarana jos paikallisesta liittymästä loppuu saldo ja sun on esimerkiksi pakko saada jotenkin yhteys Suomi-perheeseesi.

→ Puoti josta oman O2-prepaidini hommasin on nimeltään Carphone Warehouse (joka myy kaikkia saatavillaolevia liittymiä) ja niitä löytyy aika lailla kaikista suurista kauppakeskittymistä. Tietyillä liittymillä on myös omat kauppansa, josta luonnollisesti voi ostaa kyseistä liittymää. Tällaisia ovat esimerkiksi 3, Orange, O2 ja Vodafone. Prepaidit voi uudelleenladata Carphone Warehouseissa, luonnollisesti liittymien kotikaupoissa ja useimmissa ruokakaupoissa, kioskeissa ja raha-automaateilla.

Mitä luultavimmin sä tulet olemaan vaihtomaassasi viikkoa tai jopa kahta ennen koulujen alkua. Tämä takaa roppakaupalla aikaa tapettavaksi maassa, josta et tunne ketään tai mitään paikkoja. Mukaan ei kannata ottaa paljon kirjoja tai muuta ylimääräistä painoa, mutta suosittelisin että otat mukaan muutaman kirjan alkutylsyyttä varten. Saattaa myös olla, että hostperheelläsi ei vielä ole nettiä tai he eivät nettiä ole hankkimassakaan (itse olen tämän vuoden mittaan ollut ilman kotona olevaa langatonta nettiä kolme ja puoli kuukautta). Ei hätää! Aikaisemmin mainitut liittymä- ja puhelinkaupat yleensä myyvät myös käteviä mokkuloita, joihin voi käydä lataamassa lisää rahaa melkein mistä vaan. Tämä kapistus osoittautui mun ultimaaliseksi pelastuksekseni.

K o u l u -   j a   k a v e r i a s i a a :

Paikallisen koulun menetelmät saattavat erota huomattavasti suomalaisista. Älä missään nimessä varustaudu sellaiseen koulumeininkiin johon olet tottunut. Suomessa lukiolaisia kohdellaan aika lailla aikuisina, meidän ympärillä ei ole jatkuvasti opettajat hössöttämässä ties mistä, vaan me tehdään itse kurssivalintamme ja kurssilta voi saada potkut jos pulpetin takana ei istu tarpeeksi. Vaihtovuosikoulussasi asiat saattavat olla tosi erilaisia ja todennäköisyys siihen, että opettajat kohtelevat lukioikäisiä oppilaita lapsina on erittäin suuri. Myös työtahti ja työskentelytavat saattavat olla rajustikin erilaisia.
→ Britteihinmenijöiden kannattaa varautua siihen, ettei koulussa työskennellä koulukirjojen avulla paljoakaan. Koulutarvikkaita ostaessa kannattaa ostaa reiällistä paperia ja kansioita — erilaiset monisteet ja muistiinpanot korvaavat oppikirjat. Koulu ei paljoakaan tarjoa välineistöä, mutta koulunkäynti on kuitenkin paljon halvempaa kuin Suomessa, sillä koulukirjoja ei tarvitse ostaa.

Koska työskentelytahti ja -tavat tulevat mitä luultavimmin eroamaan siitä mihin olet tottunut, saattaa olla ettet pysty sopeutumaan siihen välittömästi, varsinkin koska olet koulun aloittaessasi ollut maassa vasta maksimissaan muutaman viikon. Kielenkin kanssa saattaa olla ongelmia, joka ei mitenkään helpota muuta taakkaa. Opettajat eivät välttämättä ymmärrä mitä kaikkea parhaillaan koet, joten jos tunnet paineiden kasautuvan liiaksi, kerro että tarvitset aikaa sopeutumiseen. Oppilaiden ei ole tarkoituskaan olla robotteja ja asioiden selittäminen opettajalle lieventää stressiä varmasti kun molemmat osapuolet tietävät vaihtarin hankalan tilanteen. Toinen tärkeä neuvo (jota kannattaa noudattaa koulun ulkopuolellakin) on että älä pelkää kysyä tai olla väärässä. Jos et ymmärrä mitä joku sana tarkoittaa, kysy. Jos et tajua mitä sulta vaaditaan, kysy. Opettajat eivät välttämättä tiedä millä tasolla olet paikallisen kielen kanssa ja saattavat tehdä yliarviointeja ja täten käyttää vaikeita sanoja tai nopeaa puhetahtia — sulla on täysi oikeus pyytää opettajaa hidastamaan tai selittämään uudelleen.

Olen maininnut sen muutamaan otteeseen, että vaihto-oppilaan oletetaan tietävän asioita joita oppilas ei tosiaankaan tiedä. Tämä voi tulla esiintymään myös vaihtokoulussa, varsinkin jos koulussa on paljon muita vaihtareita ja et saa kenenkään opettajan täyttä huomiota. Koulu voi olettaa että olet saanut tietoa järjestöltä, järjestö voi olettaa että tulet saamaan saman tiedon koululta. Järjestön antama tieto voi myös olla puutteellista. Esimerkiksi mulle paikallisjärjestöni sanoi koulupuvun olevan valkoinen paita ja mustat suorat housut, kun todellisuudessa koulupukusäännöt olivat paljon tiukemmat. Koulu oletti, että järjestö olisi antanut mulle täydet tiedot koulupuvusta, vaikkei se ollut. Loppujenlopuksi koulupukusäännöt olivatkin äärimmäisen tiukat — ei huiveja, ei roikkuvia korvakoruja, ei näkyviä kaulakoruja, ei kuviollisia sukkahousuja, ei legginssejä, ei sandaaleita, ei värjättyjä hiuksia, ei erikoista meikkiä, ei lävistyksiä.

Kavereista haluan sanoa sen verran, että sillä ei ole väliä onko sun kaverit muita vaihtareita vaiko ei. Mulla synkkasi eniten muiden vaihto-oppilaiden kanssa, mutta mun paikallisjärjestö painosti meitä ystävystymään paikallisten kanssa toisten vaihtareiden sijaan. Tämä aiheutti liian paljon ahdistusta ja vaivaa ennen kuin ymmärsin, että ystävät ajaa saman asian, oli ne sitten paikallisia tahi ei. Älä siis anna järjestön, perheen tai minkään muunkaan painostaa sua missään. Ymmärrän, että järjestön pointti tossa varmaan oli kielitaidon kehittyminen, mutta niin kauan kuin ei kavereiden kanssa puhu äidinkieltään, kyllä oma kielitaito kehittyy kaverien kansallisuudesta huolimatta.

Jos kenelläkään on mitään tarkempaa kysyttävää, kysykää pois! Itselläni on täällä aikaa vaikka muille jakaa, sillä loma alkoi kolme viikkoa sitten ja lomaa jäljelläolevat kolme viikkoa tulevat olemaan myöskin. Mulla on tekeillä postaus, joka vastaa niihin yleisimpiin kysymyksiin — millä järjestöllä lähdin vaihtoon, paljon vaihtoonlähtö on maksanut, kadunko, onko ollut koti-ikävä ja sitä rataa. Valitettavasti kuvia en mun blogiin saa, sillä mun vanha läppäriraukka on vanha ja raihnainen eikä jaksa pyörittää vaadittavia ohjelmia. Kotiintulemiseni (joka on noin kolmen viikon päästä, apua!) jälkeen tilanteeseen pitäisi tulla onneksi muutos.

M U O K K A U S   :   2 3 . 5 .  K L O   0 1 : 0 3

Vaihtaritoverini Ilona (klik) kommentoi tähän merkintään valaisten Englannin perspektiiviä. Koska siellä esille tuli hyödyllistä ja mullekin uutta tietoa, päätin lisätä sen tähän loppuun.

"Meilläpäin bussista saa vaihtorahaa, mutta välillä sitä on vähän niukasti ja sitten saa ihania "change vouchereita" joita joutuu toisilta bussikuskeilta nyhtämään. Parasta on tietenkin ne päivät, jolloin aamulla ostat koulubussista uuden lipun ja kuski ei annakkaan vaihtorahaa ja jäät ilman ruokaa, koska kouluun tullessasi huomaat unohtaneesi eväät ja kouluruokahan (siis rasvainen pitsa ja kylmät ranskalaiset tai mauton pastakastike) maksaa, eikä keittäjille valitettavasti bussikupongit kelpaa. 

Kouluruokailusta vähän. Se on siis pahaa. Enkä nyt tarkota silakkapihvejä tai tillilihaa. Ne ois täyttä luksusta. Lähinnä koulussa tarjotaan pitsaa, ranskiksia, jäätelöä... Kaikkea mitä ei pitäisi tarjota ja jotka kuulostaa herkulta, mutta ei sitä ole. Kannattaa siis hankkia eväät itse ja joku laatikko niitä varten. Myös juomapullo on ihan hyvä idea. Omaat eväät tulee luultavasti myös vuoden aikana halvemmaksi, kuin kouluruokailu. 

Koulukirjoista taas sen verran, että meillä oli ainakin ihan kunnon matikan kirjat ja saatiin myös vihkoja koulusta. Silti joihinkin aineisiin aika varmasti tarvitsee paperia ja omat kynät tietenkin. Ei kuitenkaan kannata hamstrata kauheesti tarvikkeita ennen kun koulu alkaa. Jos sitä paperia hiukan löytyy, niin sillä pärjää kyllä vaikka koko ekan viikon. 

Sitten yksi juttu, joka tuli mulle ainakin täysin puun takaa. Nimittäin kokeet. Täällä ei mitään ihania koeviikkoja järjestetä, mutta vuoden lopuksi onkin sitten jotain ylioppilaskirjoituksia vastaavaa, johon on pakko osallistua ainakin, jos on EF:n kanssa liikenteessä. Niistä ei kuitenkaan tarvitse päästä läpi(tuloksetkin tulee vasta elokuussa), joten itse ainakin olen jättänyt suosiolla lukematta."

Olipa kerran tasan vuosi sitten

Rakas Amanda menneisyydestä, tietäisitpä vaan missä olet ja mitä tekemässä tasan vuoden päästä. Veikkaan, että olisit varmaankin aika iloinen.

Ihan pian mulle tulee kuukaus täyteen. En oo kertaakaan toivonut olevani kotona, en todellakaan. Myönnän, mulla on ollut täällä toisinaan vaikeaa, mutta kotiin en oo kertaakaan halunnut. Joskus on ollut sellainen olo, että en halua olla täällä, mutten kyllä Suomessakaan, se meni tosin aika nopeasti ohi. Huonoja päiviä ei kylläkään ole ollut paljoakaan verrattuna siihen, että olen täysin vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä. Asenne auttaa naurettavan paljon, uskokaa pois.

Itseasiassa viimeksi mua on mun vaihtovuoden takia ahdistanut oikeasti äärettömän kunnolla viimeksi yli puoli vuotta sitten, kun vuottani alettiin maksamaan. Silloin olin täysin varma, että se oli surkea ja hutiloitu päätös jota tulen katumaan ja pitkään sekä hartaasti. Se olo meni ohi, kuten pöhköt olot usein menevät, ja onneksi olen tässä ja nyt.

Vaikka olen ollut täällä vasta kuukauden kymmenestä, voin sanoa oppineeni tästä jo paljon. Mun englanti on kehittynyt huimaa vauhtia, huomaan sen siitä, että ymmärrän joka päivä näiden nopeaa ja hassua aksenttia paremmin ja paremmin. Mulla on kaksi erityisen hyvää mittaria mun kehittymiselle - mun draamaryhmäläinen tyttö ja mun hostvanhempien lapsenlapsi, niiden aksentti ja puhenopeus on vertaansa vailla. Kun ensimmäisen kerran kuulin niiden puhuvan, en saanut sanaakaan selvää, nykyään ongelmia tuottaa vaan muutaman slangisanat, mutta alan päästä siinäkin kärryille, koulussa on onneksi ihmisiä jotka kääntää sitä slangia mullekin.

Mulla on ollut oman vaikeuteni tän perheen kanssa, mutta onneksi nekään ei ole olleet ylitsepääsemättömiä. Olen äärettömän onnellinen siitä, että pääsin juuri tähän perheeseen, me kaikki ollaan sellaisia, että me puhutaan jos joku painaa meidän mieltä. En koskaan oo pitänyt tuppisuisuuden harrastamisesta suuremmin ja on ihanaa, että sama tunne jaetaan täälläkin. Olen viettänyt viimeiset kaksi tuntia keskustellen hostäitini kanssa kaikesta taivaan ja maan väliltä, pidän hänestä niin paljon! Meillä on samanlainen huumorintaju ja kuten jo kerroin, me ollaan sovittukin puhuvamme kaikesta suoraan.

Täällä oon ymmärtänyt myös paljon paremmin sen, miten paljon ensivaikutelma voikaan erota todellisuudesta ja kuinka vääriä oletuksia voikaan muodostaa, kun ei tiedä faktoja. Tein, ehkä hieman hutiloiden, päätelmiä eräästä mun hostperheen jäsenestä, joka ei periaatteessa ole tämän perheen jäsen, mutta se puoliksi asuu tässä talossa. Muodostin tästä henkilöstä epämiellyttävän mielipiteen, joka pohjautuikin asioille, jotka multa tänään nyppäistiin pois ja mun piti muodostaa se mielipide uudelleen. Onneksi, voisin sanoa. Kaikki ei todellakaan ole niin mustavalkoista miltä se näyttää.

Mulla on muuten törkeän huono muisti. Unohdin tänään kouluun paperikassin, jossa oli kolme mun paritonta kenkää ja mun huivi, kuvistuntia varten. Tarvitsisin sellaisen kätevän muistipallon joillainen Nevillelläkin oli aikoinaan. Jos sellaisen saisi vaikka kaulakorun riipuksena, elämäni helpottuisi äärettömän paljon.

Yksi mun enkunryhmäläinen lainaa mulle huomenna kaksi leffaa jotka mun sen mukaan on pakko nähdä ollakseni hyvä ihminen - Titanicin ja Justin Bieber -elokuvan. Tulen varmasti kertomaan mielipiteeni ainakin jälkimmäisestä tänne, sen lupaan. Lupaan myös tehdä postauksen koulusta täällä niin pian kuin voin, sitä ollaankin muutamalta taholta jo pyydelty.

Excuse me while I kiss the sky

Ette uskokaan kuinka kauan olen halunnut tehdä tämän merkinnän pelkästään tuon nimen takia! Varmaan monta kuukautta olen juuri tismalleen tämän postauksen nimeksi kaavaillut tuota ja vihdoin! Ei, en olen napannut tuota lausahdusta Jimi Hendrixin biisistä (löysin sen kipaleen vasta äsken kun googlailin otsikkolausetta), vaan Norjan mäkimaajoukkueelta.

Mutta kuitenkin, näin tapahtunee aika tasan kahdentoista tunnin kuluttua. Lentokone on aika taivaalla mun makuun.

Tänään kävin koululla ja hyvästelin mun ystävät. Ostin Einolle kokiksen tuparilahjaksi koska en itse tupareihin pääse. Mun huone on suhteellisen järkyttävässä kunnossa ja vain muutama tavara uupuu matkalaukusta.

Mun Red bull -kokoelma on muuten hieno. En valitettavasti voi ottaa sitä mukaani.

Viesti äidilleni: ei, et saa heittää noita pois sinä aikana kun olen Skotlannissa vaikket tölkkejäni suuremmin rakastakaan. Ne on mun vauvoja.

Seuraavan päivityksen blogiini suoritankin sitten kun olen Iso-Brianniassa! Jos toimiani mielitte seurailla sinä aikana kun en blogiani päivittelemään pääse:

AMAN TWITTER

Followatkaa toki.

Elämäni jänskyys saapui tällä kertaa postin mukana

AAAAAAAAAAA!

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Sieltä ne sitten tuli. Nimittäin lentotiedot. Viikon päästä torstaina on siis herätys 05:30 ja matka kohti Helsinki-Vantaata alkaa. Helsinki-Vantaalta lähtee kone kahdeksalta Tukholmaan jossa mulla on aika vähän aikaa vaihtaa konetta ja sieltä matka jatkuu Edinburghiin jossa mun hostvanhemmat on mua vastassa. Hui. Ei tässä mitään, varmaankin eksyn sinne lentokentälle Tukholmassa - en oo koskaan lentänyt yksin saatika vaihtanut konetta yksin.

Sain myös kortin hostvanhemmiltani, hostäitini ihana käsiala näkyykin tuossa ylemmässä kuvassa. Kortin kääntöpuolella komeilee joku Edingurhin linnoista iltavalaistuksessa ja tekstiosiokin on varsin ihana. Siinä hostini muun muassa sanoivat odottavansa minua kovin ja olleensa kiireisiä sisustaessaan mun tulevaa huonettani.

Olen niin innoissani ettei mitään rajaa! Hihi.

Tajusin sen vasta nyt

Naurattaa vaikka olo tuntuu ehkä surulliselta.

Tasan kaksi viikkoa lähtöön. Ei, mua ei jännitä vieläkään. Ehkä kauhistuttaa, mutta aivan pienen hippusen verran. Pitäisi hoitaa muutamia käytännön asioita, kuten ruotsinkirjojen ostaminen, kampaaja ja kaivaa matkalaukku jostain. Ehkä miettiä, mitä otan mukaan, jotta osaisin arvioida lopullisen tavaramäärän. Huonekin pitäisi siivota. Kuten aina.

Onneksi käytännön asiat voi aina hoitaa hieman myöhemminkin.

Olen viime päivinä katsonut harvinaisen paljon laatuelokuvia ja kuunnellut laatumusiikkia. Kävin Helsingissäkin, kuljin junalla toista kertaa elämäni aikana ja olo tuntui maalaiselta metron korkeissa liukuportaissa. Helsingissä nimesin punaisen pillerin Pertuksi ja Perttu ei kärsinyt ollenkaan. Unirytmiänikin olen onnistunut nyrjäyttämään rankalla kädellä, se ei ole ikinä aikaisemmin ollut näin nyrjähtänyt ja pidän siitä. Nettipeli koukuttaa ja oloni on juuri nyt hupaisan haikea.

Ai niin, rakastumaankin olen ehtinyt.

Ongelma päivässä pitää ongelmattomuuden loitolla

Minulla on ongelma.

Sen huomaa siitä, että ongelman ratkaisemisen sijaan tulen kertomaan sen olemassaolosta tänne.

Mun pitäisi kirjoittaa tuleville skotlantilaisille vanhemmille kirje. Kirje ihan käsin, koska heillä ei kummallakaan ole sähköpostia. Ongelma ilmenee siinä, että mulla ei ole pienintäkään ideaa mitä kertoisin tai kysyisin. Näillä ideoilla mitä päässäni on nyt, kirjeestä tulisi suurinpiirtein tätä luokkaa:

"Hei,

kiitos että otitte minut vuodeksi osaksi perhettänne.

Mitä harrastatte puutarhanhoidon lisäksi?

Pidän nykyään mäkihypystä.

Nähdään kuukauden päästä,

Amanda"

Nyt varmaan ymmärrätte missä ongelma piilee. Jos lähettäisin tuollaisen kirjeen, se ei ehkä antaisi minusta kovinkaan hyvää kuvaa. Ytimekkään ehkä. Minunko piti olla ilmaisulukiolaisena luova ja selviytyä tällaisista luovuutta vaativista tilanteista? Pah. Kirje olisi tarkoitus saada maanantaina vietyä postiin jotta se ehtisi perille ja ehtisin ehkä saamaan vastauksenkin. Suurimman osan päästäni täyttää tällä hetkellä mäkihyppy - joka alkaa uudelleen huomenna! - ja se ei kovinkaan paljon auta työtäni.

Käykää muuten jättämässä ihan mitä tahansa kysymyksiä TÄNNE jotta saan kysymyspostauksen kasaan! Kiitos kaunis ja kumarrus, arvostan kaikkia kysyjiä hirmuisesti!

Ei sittenkään kauhukuvieni mukainen sadan ihmisen kylä kolmella lampaalla

Tänään koitti se päivä, jota olen odottanut sydän karrella varsin monta piinaisaa kuukautta ja jonka saapumisen vetelehtimistä olen tännekin ehtinyt muutamaan otteeseen itkemään. Isäntäperhe- ja koulutietoni kolahtivat nimittäin vihdoin virtuaaliseen postilaatikkooni! Samalla lähtöpäiväni varmistui, neljäs elokuuta muuttuikin kahdeksanneksitoista elokuuta, sain siis tasan kaksi viikkoa lisää suomessaoloaikaa.

Tuleva kotipaikkakuntani sijaitsee seitsemän kilometrin päässä Skotlannin pääkaupungista Edinburghista ja on nimeltään Loanhead. Eli siis vapaasti suomenettuna Lainapää. Loanheadissa on noin 7000 asukasta ja hieman googlemapsittaneena voin kertoa, että se on äärimmäisen suloinen paikka. Isäntäperheeseeni kuuluu isä, äiti ja kissa. Alla näkyy googlemapsitukseni tuloksia, tuolta siis näyttää kotikatuni.

Kouluni on nimeltään Beeslack high school ja se sijaitsee Loanheadin lähellä sijaitsevassa, noin 20 000 asukkaan kaupungissa nimeltään Penicuik. Beeslack high school on ainakin mun mittakaavassa suhteellisen iso, siellä opiskelee kutakuinkin 900 oppilasta ja jos nettiin on luottaminen, mun on ehkä mahdollista jatkaa saksanopintojani siellä. Koulun nettisivuilla (KLIK) on muutama kuva koulurakennuksesta ja koko paikka vaikuttaa äärimmäisen viihtyisältä, koulun alueeseen näemmä lukeutuu kuntosalin ja uima-altaan lisäksi melkoisen paljon vihreää ulkotilaa.

Olen tajuttoman innoissani, kaikki skottiaksentit ovat niin ihania, ettei mitään rajaa ja mitä luultavimmin moinen tulee puheeseeni vaihtovuoden myötä tarttumaan. Olin elätellyt pääseväni johonkin Englannin suurkaupungin sykkeeseen, mutta Skotlanti käy paremmin kuin hyvin. Mun skottivaihtovuodesta tulee varmaan vallan mainio kokemus.

Aika ja tietämättömyys miten siihen pitäisi suhtautua

Taas.

Sitä on liikaa ja liian vähän eikä koskaan sopivasti ja tunnen huonoa omatuntoa siitä etten osaa kytkeä tarpeetonta pois päältä. Varmaan pitäisi osata.

Elä hetkessä, elä hetkessä, elä hetkessä. Typerys.

Oman itsensä neuvoja on hankalin kaikista toteuttaa vaikka sen pitäisi kaiken järkeni mukaan olla päinvastoin. Ristiriitaisuus on perin hauska kaveri kun se kuiskii korvaan suurimman osan ajasta. Ja kun se ohjeistaa muunkin kuin järjenkäytön suhteen. Kenenkään ei olisi pitänyt antaa sille päivänkakkaroita joiden terälehdet on nimetty uudelleen.

Viisi viikkoa, viisi viikkoa on niin lyhyt aika, et ehdi mitään. Et mitään.

Tuntuu typerältä, myönnän. Kunpa voisin tehdä sille tunteelle jotain. Edes hetkeksi helpottavaa jotain. Ehkä en yritä tarpeeksi kovaa.

Viime päivinä olen saanut siivet useasti

Aika karkaa taas. Olen kirjoittanut siitä tänne erittäin usein ja tulen kirjoittamaan myös tulevaisuudessa koska näemmä aika ei lopeta karkaamistaan. Vieläkään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että tämä kellolla mitattava suure livistää jatkuvasti käsistäni. Ovelana se on kasvattanut kaksi terää - ajan kuluessa nopeasti myös vaihtovuoteni lähenee vauhdilla, samalla kuitenkin aika läheisteni kanssa täällä hupenee vähintään yhtä rivakasti.

Onneksi mulla on, ainakin useimmiten, taito elää hetkessä. On helppo piilottaa vähenevät päivät tulevan kesäloman kutittelevan auringonpaisteen taakse niin, että olemassa on vain tuoksuva ruohikko varpaiden alla ja taivaallinen musiikki joka pystyy viemään jonnekin aivan muualle.

Se on vaikeaa, kun toisinaan ei ole hetkeä mihin tarttua, ei mitään minkä taakse piiloutua. Onneksi ajan valuminen ei lopu silloinkaan, koska sellaisina hetkinä auttaa vain se, että aika lipuu pään läpi ja vie mennessään pikkuhiljaa kaiken turhan taas hetkeksi.

Tuntuu aika hassulta. Viimeinen koeviikko Suomessa yli vuoteen on ohi ja se meni jopa ihan hyvin. Seuraavat kokeet onkin sitten englanniksi. Matikka jollain muulla kielellä kuin suomella kauhistuttaa mua jo reippaasti etukäteen, mutta onneksi asioilla on tapana lutviutua. Ainakin yleensä.

Mun isäntäperhetiedot voi periaatteessa kolahtaa mun sähköpostiin milloin vain ja se näkyy mun käytöksessä siten, että tarkistan sähköpostia joka päivä kello yhdeksän ja viiden välillä vähintään kymmenen kertaa. Odottaminen on tuskallisen kutkuttavaa.

Muuten, kyselkää ihmeessä multa Formspringissä!

Mitä tapahtuu

AINA välillä sen tajuaa. Aika kuluu niin nopeasti ettei ihan tosissaan pysy perässä. Pistää miettimään, että kun mä oon aikuistunut ja ehkä rauhoittunut, mietinkö mä silloinkin että mihin kaikki vuodet vaan katosi. Mun viimeisin vuoteni on sujunut nopeammin kuin mikään vuosi aikaisemmin. Uusi koulu, uudet ystävät ja muut raikkaat tuulet vaikuttivat asiaan melko rankasti, oletan. Viime syksynä esimerkiksi ajatus vaihto-oppilaaksi lähdöstä ja sen lähdön hetkellisestä lopullisuudesta tuntui niin kaukaiselta. Ajattelin vain, että no, siihen on aikaa vaikka kuinka kauan, melkein vuosi. Nyt siihen on aikaa 78 päivää. Alle kolme kuukautta.

TÄNÄÄN sain tietää, että lähden Iso-Britanniaan 4.8. Päivämäärän tietoonsaaminen teki koko lähdöstä omalla tavallaan paljon konkreettisempaa, nyt on jotain "oikeaa" mitä odottaa. Tarkan päivän tietäminen jollain tavalla löi mun tajuntaan uudelleen sen tiedon, että hitto, oikeasti lähden vuodeksi pois vieraskieliseen maahan. Tai no en ihan vuodeksi, kymmeneksi kuukaudeksi. Vuodeksi se mun päässä pyöristyy.

KIERISKELEN suurissa tuskissa. Samalla kun lähtöpäiväni selvitettiin, vaihto-oppilasjärjestöltäni kerrottiin, että mulle on jo löydetty perhe. Mulla on jo brittiperhe. Oma kotikaupunki, talo ja oma huone sieltä katsottuna. Se perhe on katsonut mun hakupaketin ja mun tekemän kuvakollaasin omasta elämästäni, lukenut mun kirjoittaman kirjeen ja valinnut juuri mut. Sitten päästään traagiseen kohtaan. Tän vaihtarijärjestön Suomen pää ei ole saanut Briteistä vielä mitään tarkkaa tietoa perheestäni ja sen tiedon pitäisi tulla noin kahden viikon päästä tai sisällä. Kahden viikon.

TÄSSÄ pääsemmekin sujuvasti siihen pointtiin, että aika on ketku kaveri. Se hidastaa ja nopeuttaa ovelaa toimintaansa täysin sen mukaan, kuinka nopeasti sen haluaa kulkevan. Tämän takia tiedän, että seuraavat viikot tulevat olemaan puhdasta tuskaa. Tulen tarkistamaan sähköpostini kolme kertaa päivässä joutuen mitä luultavimmin joka kerta pettymään. Ehkä olisin tullut kärsimään vähemmän jos en olisi kuullut ollenkaan siitä, että perhe on jo löydetty. Kuitenkin samaan aikaan hihkun riemusta ja itken tuskasta, mikä olisikaan pahempaa kuin odottajan piina?

EHKÄ suurin asia, jota perhe- ja samalla tietenkin myös koulutietojen saamisessa odotan, on se, että pääsenkö sinne toivomaani taidelukioon. Todennäköisyys sille on äärimmäisen pieni, mutta ainahan saa ja pitääkin toivoa. Missään nimessä en siis mihinkään tule pettymään, Britteihin kuitenkin olen menossa ja sitä faktaa ei muuta koulu, ei perhekään.

EN tiedä, miten voisin olla enemmän yhtä aikaa kauhuissani ja niin innoissani, että hyppään ulos nahoistani?

TULIPA muuten harvinaisen iso jytky.

Kiherryttää

Aivan. Eikä kiherrytä syyttä, ei todellakaan.

Muljahtanyt, nyrjähtänyt ja muutenkin elämän hetkellisesti pahoinpitelemä nilkkani on parantunut niin paljon, että pärjään koulussa ilman tukisidettä vallan mainiosti. Uudet kenkäni ovat löystyneet sopivasti joten voin käyttää niitä ilman huolta haavoista tahi vesikelloista ja muutenkin olen lähiaikoina ollut äärimmäisen pirteä. Tämä fakta johtunee varmaankin siitä, että olen nukkunut yhdeksän tuntia yössä arkenakin ja olen aloittanut säännöllisen liikunnan.

Mikä lisää mielialani kohoumaprosenttia entisestään on se, että Britit lähestyvät kovaa vauhtia ja järjestö, jonka kautta lähden vaihtoon, laittoi mulle sähköpostissa ihastuttavan fantastisen hihityttävän tiedon - mulla on mahdollisuus, ei kovinkaan suuri, mutta mahdollisuus kuitenkin, päästä johonki taidepainoitteiseen high schooliin siellä ollessani. Se olisi tosi hieno juttu, varsinkin kun taidekoulut harvemmin ovat missään käpyisissä takaloissa.

Perhetietoja odotellessa.

Taas vaihteeksi

Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.

Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.

Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.

Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.

Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.

Aika lentää kuin siivilä!

Niimpä. Hankala käsittää, että enää on vain vaivaiset kahdeksan kuukautta siihen, että asun vuoden Iso-Britanniassa enkä käytä omaa äidinkieltäni enää muualla kuin päiväkirjassani, blogissa ja viesteissä Suomeen. Ajattelin kyllä pitää Ananasmanian tän kielisenä vaihtovuoden ajan mitä se nytkin on, luultavasti jossain vaiheessa pistän englanninkieliset käännökset mutta suomea en hylkää, vaikka joissain vaihtariblogeissa moinen tapahtuu jossain vaiheessa.

Ajatus vieraiden ihmisten keskellä asumisesta ja vieraalla kielellä opiskelemisesta paikassa jossa kukaan ei puhu sitä kieltä jota parhaiten osaan, tuntuu ihanan kiherryttävän mielenkiintoiselta. Tiedän, että se tulee olemaan paikoittain ihan liian hankalaa ja melkein tulen katumaan sitä että lähdin sinne, mutta ei haittaa. Jos mulle on annettu mahdollisuus lähteä, niin tietenkin käytän sen.

Kahdeksan kuukautta on ihan järkyttävän lyhyt aika. Kun saan tarkan lähtöpäivämäärän tietoon, niin pistän blogiin varmaan päivälaskurin, hohoo. Mutta siis, kahdeksan kuukautta, naurettavan lyhyt ajanpätkä. Lukion tämän vuoden ensimmäinen puolikaskin meni luvattoman nopeasti, joten kesäloma, vaikka se tuntuu ehkä ajatuksena vähän hassulta, tulee oikeasti pian. Suhteellisen hurjaa. Kun olen Helsinki-Vantaalla parkumassa ja hyvästelemässä mun perhettä niin tulen aivan varmasti ihmettelemään, että mihin se kaikki aika oikein katosi.

Siteeratakseni ystävääni Jenniä - aika tosiaankin lentää kuin siivilä.

Kiitos!

VIRALLINEN PÄIVÄN BIISI:

The Clash - London calling

Kyllä, oi kyllä.

Oon siis tosiaankin nyt ihan virallisesti lähdössä sinne Iso-Britanniaan vaihto-oppilaaksi ensi syksynä.

Luultavasti syyskuussa. Oon ihan tajuttoman innoissani ja aaaaaaa. Ja hei kelatkaa, Ananasmaniasta tulee vaihtariblogi! Kehrään täällä itsekseni, melkein yhtä kovaa kuin mun uusi, komea yhden teran kiintolevyni, jonka kastoin juuri Jouniksi erään hyvän ystäväni mukaan.

Hihi! :3

Brittilä kutsuu?

Tänään olin Exploriuksen haastattelussa.

Sain paikan!

Aaaa en kestä, posahdan pian tai jotain.

Nyt kaikki on vaan kiinni siitä, että suostuuko porukat.

Ne on tän asian kanssa varmaan vähän puolivälissä et päästääkö mut vai ei.

Aaaaa!

Kuvat

Hysteria

The Cribs - Hey scenesters

Kyllä, hysteria. Muhun tässä muutama päivä sitten iski sellainen lopullinen into ja mania ja hysteria - mun on pakko päästä jonnekin vaihto-oppilaaksi. Haluan niin paljon, oon itseasiassa pyöritellyt tätä ajatusta mun päässä jo pidemmän aikaa, ysin alusta jo. Muotoilin oikeastaan ensimmäisen virkkeen hassusti, en halua jonnekin, vaan ehdottomasti Iso-Britanniaan! Aaa en tosiaankaan kestä, tahtoisin vaihtoon niin. Tätä asiaa ei mitenkään helpota, että yksi hyvä ystäväni on nyt USA:ssa, kaksi uutta tuttavuutta koulusta viettivät molemmat vuoden samaisessa maassa, toinen ystäväni lähtee ensi lukuvuoden alussa vuodeksi Ranskaan, entinen naapurinikin huitelee ties missä vuoden ja tämä listahan voisi jatkua tosi pitkään.

Tahtoisin oppia englannin kunnolla (enkä tosiaankaan panisi pahakseni jos aksenttikin tarttuisi muhun, niin kuin se oletettavasti tekeekin), tutustua johonkin toisen maan kulttuuriin paremmin, saada ystäviä ulkomailta ja luonnollisesti saada uusia kokemuksia ja itsenäistyäkin siinä sivussa.

Jos sinne vaihtoon pääsisin, menisin mielelläni ensi lukuvuoden alkaessa ja tietenkin pitäisin vaihtariaikanikin tätä blogia, silloin siitä tulisi vielä enemmän sellainen tietolähde kaikille läheisille, että mitä mulle kuuluu.

Kiitos ja aamen, oli pakko päästä vuodattamaan osa tästä intoilusta tännekin. Vielä loppuun muutamia mukavia vaihtariblogeja:

• My American Dream - USA, Oregon
• Bonne chance! - Ranska
• Eyes wide open - Hollanti
• Dear Tokyo - Japani

Kuvat täältä.