Ymmärrän, mutten toisaalta kuitenkaan

Kyllä se aika rientää kun on hauskaa - tai sitten todellakaan ei. Oletteko koskaan kokeneet niin suurta ajan temppuilemista, ettei melkein pysy itsekään kärryillä? Mä oon täällä, vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun katsoo viikon taaksepäin, se tuntuu karanneen sekunneissa kun taas juuri tällä hetkellä mateleva minuutti ei ilkeyttään voisi olla varmaan tippaakaan hitaampi.

Joulu oli, meni, ja kamera unohtui huoneen takanurkkaan, ei ollut edes lunta maassa. Videomateriaalia on kylläkin, yritän vaan saada siihen materiaalisotkuun jotain tolkkua. Aika on muutenkin livennyt aivan liikaa sormien välistä. Ihmiset hyvät, älkää todellakaan ottako mallia mun no ehtiihän sen nyt hei huomennakin -asenteesta, välillä oman asennepinttymäni takia voisin hypätä Pohjanmereen ja jäädä sinne. Ehkä oppisin läksyni jos joku päivä vaikka päättäisin ruveta Winkyksi ja toteuttaisin aikeeni. Ainakin tiedätte sitten mistä hakea jos mua ei löydy. (lisäys jälkikäteen ihan vaan koska äitini on ...no, äiti: tuo oli vitsi. en oikeasti hyppäisi pohjanmereen. se on niin kylmäkin.)

Elän ristiriitaisia aikoja. Mulla on enää kaksikymmentäkaksi viikkoa jäljellä, toisaalta helpottaa ja toisaalta kauhistuttaa. Kaikki te, jotka harkitsette vaihtoonlähtöä - varautukaa hitonmoiseen tunnemyrskyrataan joka tulee pauhaamaan koko vuoden mitä erilaisimmissa muodoissa. En nyt puhu vain itseni puolesta, jaan myös kuuden muun Skotlannissa asustelevan vaihtaritoverini ajatukset. Kun on puolenvälin raja melkein ylitetty, en mä suuremmin tunne kuuluvani Skotlantiin enemmän kun kuulun Suomeen.

Ihan tosissani luulin Suomen sään olevan suoraan sieltä missä aurinko ei paista (heh heh, kaksoismerkitykset, yllätän hauskuudellani itsenikin), mutta Skotlanti on osoittanut mulle aivan uudenlaisen sääeksoottisuuden - kaatosateet ja helvetinmoisen tuulen. Tä on tosin aivan taivaallinen paikka jota jään kaipaamaan - arkkitehtuuri, shoppailumahdollisuudet, vuosituhansia taaksepäin kiemurteleva vankka historia, upeat maisemat - mutta Suomi on mun koti silti. On mun koti täälläkin, todellakin. Varsinkin tähän perheyhteisöön täällä tunnen kuuluvani niin vahvasti ja sitä jään kaipaamaan varmaan eniten. Evalla, mun host-sisarentyttärellä (tähän on oikeasti ihan valtavan hieno looginen selitys; Eva on mun hostäidin tyttären, eli mun host-siskon host-tytär, joka tekee periaatteessa musta sen host-tädin vaikka oonkin sitä nuorempi) Tsekistä, on enää yksitoista viikonloppua jäljellä täällä. Aika, pelotat minua, mene pois.

(kuvassa esiintyä henkilö ei ole minä)

Kevyemmistä aiheista sen verran, että mun on pakko pyhittää muutama rivi itsetyytyväisyydelle. Opiskelen täällä siis higher englishiä ja uskokaa tai älkää - oon mun koko kurssin yksi parhaista oppilaista vaikka oon sen koko rotlan ainoa henkilö jonka äidinkieli ei ole englanti. Oon kyllä tehnyt töitäkin sen eteen, että ei siinä mitään. Koulussa viihdyn koko ajan hieman paremmin, tuplasaksat joka tiistai ja torstai vähän kirpaisee mutta nykyään tupladraama maanantaisin sattuu roimasti enemmän, mun kahdesta draamaopettajasta toinen (se on muuten tanskalainen, ihan näin random fact nro. 5152) on sietämätön. Siirtyen taas positiivisiin asioihin, organisoin mun koululaukun eilen illalla ja nyt se painaa kirjaimellisesti jotain kolme kiloa vähemmän!

Peilistä mua vastaan katsovaa blondia pipopäätä en kyllä edelleenkään laske liittolaisekseni, päinvastoin, mutta ehkä opin elämään sen kanssa joku päivä. Ehkä.

Vuoden vanhempana jahtaan päivän myöhässä olevaa joulua

Tähän aikaan vuodesta mun pitäisi olla tunkemassa tänne jouluaiheista tiesmitä, mutta valitettavasti bmun täytyy ilmoittaa suru-uutinen, että mun muistikortti, jolla oli kaikki mun tässä kuussa ottamani jouluaiheiset kuvat, meni rikki eikä suostu tunnistautumaan yhtään missään. Jouluhöpinää on siis tulossa mielin määrin myöhemmin. Olen löytänyt uudelleen Rubenin videotoiminnon ja olen parhaillaan tekemässä jouludokumentaatiojutskaa, jonka aion satavarmana julkaista täällä. Se tietenkin vaatii jouluaaton saapumisen ja ohimenemisen jotta voin editoida videon täysin valmiiksi. Ja tässä päästäänkin mun seuraavaan sydänkiveen – täällä jouluaatto on vasta kahdeskymmenesviides päivä.

Tänään oli tosiaan viimeinen päivä koulua ja loma jatkuu tammikuun kahdeksanteen päivään saakka. Tätä on koko meidän tuhatpäinen koulu odottanut marraskuun alusta saakka ja viimeinen koulupäivä olikin suurinpiirtein juoksemista ympäri koulua ja laiskottelua. Itse olin koulussa kaksi tuntia, joiden aikana selasin koneella suomalaisia laatulehtiä ja kekkaloin kuvisluokassa. Yllä näkyy mun ja Carolinen tyrmäävät taideteokset jota me ollaan tovi tuhrittu – conversekuva on meikän ja neitokainen on Carolinen muotokuva. Molemmat luonnollisesti kesken.

Meidän kuvisluokassa on upeiden taideteosten lisäksi myös ...luonnollinen kokoinen äärettömän kammottava kivipatsas. Me ollaan haaveiltu tällaisesta yhteiskuvasta sen kanssa siitä lähtien kun me nähtiin se ekaa kertaa. Tänään tuli vihdoin mahdollisuus toteuttaa tämä kuvanotto kenenkään huomaamatta – kaikki muut oli jossai muualla kekkaloimassa. Ja kyllä, tänään meillä oli univormuvapaa päivä, jos pohditutti.

Laikukas krokotiili keskellä Edinburghin vilkkaimpia ostoskatuja, olkaa hyvät.

Teksti asioista joista puhumista yleensä välttelen

Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.

Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.

Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.

Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.

Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.

Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.

Elämänpalasia

Hih, näkisittepä mun oman tietokoneoleilulle pyhittämäni kerrossängyn yläkerran mun huoneessa, se on hieno. Tä on täynnä tyynyjä ja peittoja ja kaikkea pehmeää, mukaanlukien minä, ja toisella laidalla on väärinpäin käännetty sohvapöytä joka toimii mun tietokonealustana. Mun matkalaukut toimii virtajohtoränninä ja kuuma ilma nousee ylös joten täällä on myös lämmin. Tämän tiedon jaoin, koska se inspiroi mua tekemään tän postauksen. Osasyy saatta olla myös se, että meillä on vihdoin langaton netti! Se merkitsee kuvallisia postauksia! Ellen sitten kirjoita koulussa niinkuin joskus tulee tehtyä.

Tässä näkymää olkkarista sen jälkeen kun modeemi päätti vihdoin saapua (Laura oli vain hetkeä aikaisemmin lähtenyt läppärinsä kera kotiinsa koska kello oli jo yli puolenyön). Kyseessä on siis yksinkertainen läppärilasten yhteenkokoontuma jonka idea on ovela - koneellaolo yksin olisi pelkästään, noh, koneellaoloa, mutta kun sitä tehdään porukalla niin voi valehtelematta sanoa, että vietti aikaansa kaverien kanssa. Olevaa, olevaa.

Saatoin muuten mahdollisesti eilen eksyä Gameen hetkeksi ja Mirror's edge saattoi ehkä tarttua mukaan kahdeksalla punnalla. Tiedän, mulla ei oo pleikkakolmosta täällä mukana, Suomessa tosin on, mutta oon melkeen satavarma et jollain mun skottikaverilta tää konsoli löytyy. Ja vaikkei löytyiskään niin mua ei haittaa - oon kuolannut tän pelin perään kolme vuotta! Toivon vaan et EA varmistais vihdoin huhut Mirror's edge kakkosesta, yh. Teille jotka ette ole tästä pelien kuningattaresta kuulleet koskaan, kuluttakaa elämistänne kolme minuuttia ja katsokaa alla olevat videot.

Sain postikortin Rukalta, kiitos friikit. On muuten tajuttoman hieno postikortti, pistin sen mun seinälle mun muiden korttien mukaan. Hihityttää koska mun seinällä tulee olemaan niin hieno korttikokoelma tän vuoden loputtua. Ja koska tämä postaus on ollut varsinainen sekametelisoppapalapeli, niin kerron myös sen, että tämän huomaaminen nauratti minua kovasti:

Hihi.