Yleensä yritän etsiä kaikesta valonsäikeitä — tai ainakin niin yritän ajatella — mutta tänään tiesin päivän olevan harmaa heti kun heräsin. Suurin osa teistä varmaan tietää miltä se tuntuu kun herää aivan liian myöhään vapaapäivänä ja tietää tuhlanneensa niin monta tuntia nukkumiseen. Se latistaa tunnelmaa jo valmiiksi. Tämä aamu, tai oikeastaan iltapäivä, oli yksi noista, heräsin puoli neljältä.
Loppupäivä luisui pää edellä alamäkeen. Tänään on loman viimeinen päivä — huomenna mennään takaisin kouluun kahden viikon loman jälkeen ja lomaunirytmistä pitää hankkiutua eroon. Koulujenalkaminen on yhtäkuin läksyjä, kokeisiinlukua ja se sama loputtoman tylsä koulupuku ja samat tylsät käytävät jotka on kynnyslistojen rakosia myöten täynnä huonoa ilmaa joka saa oppilaat haukottelemaan kaiken järkevän ajatustoiminnan ulos. Jos joku ilmiö on ehdottoman universaali niin lomienloppumismasennus ja se kärsimys jota kesän takaisinhiipiminen ja luokkahuoneissa istuminen yhdessä aiheuttavat. Huomasin muuten, että kaikki käyttökelpoiset vaatteeni ovat mustia. Ainakaan vaatevarastollani en kesää kovinkaan riemulla vastaan tule ottamaan.
Lomienloppumismasennus ei ole ainut asia joka saa kaikesta harmaan. Pikkuasiat ovat muotoutuneet yhdeksi isoksi pisteliääksi rintalastanaluspalloksi — huomiseksi on kirjoitettava naurettavan pitkä ja naurettavasti koostettu draamaessee kysymyksellä "Identify and comment upon the social, political or religious divisions depicted in two or more contemporary Scottish plays", opeteltava noin viisikymmentä liian monimutkaista ja täysin turhaa fraasia saksaksi ja palautettava mielipidekirjoitus englannin loppukoetta varten. Jos laskee alentavat adjektiivit aikaisemmasta lauseesta, voi hyvinkin päätellä suhtautumiseni negatiivislatautumisen draamaa ja saksaa kohti. Pikkuasioihin kuuluu myöskin yleiset ahdistukset — miksi saan päänsärkyjä niin usein, miksi joudun liian usein yöllä heräämään siihen ettei kukaan ole lukinnut ulko-ovea ja tuuli avaa sen itsestään ja saan sydänkohtauksen koska luulen että sisälle on tullut murhaaja, miksi en yhtäkkiä haluakaan mennä senioreiden päättötanssijaisiin joista stressaan aivan liikaa.
Yksi harmaustekijöistä oli televisio. Tieni eksyi jossain vaiheessa meidän olohuoneeseen, loppuperheeni olivat siellä katsomassa jotain ohjelmaa. Ohjelma pian paljastui olevan dokumentti viimekesäisestä joukkomurhasta Norjassa ja oli virhe jäädä sohvalle istumaan niin pitkäksi aikaa. Dokumentissa näytettiin kuvamateriaalia saarelta pelastetuista, hysteerisesti itkevistä ihmisistä ja mä oon aina ollut niin hyvä ahdistumaan kun näen ja ajattelen ja kuvittelen kuinka paljon jotkut muut kärsivät. Toinen harmaustekijöistä liittyy myöskin teknologiaan — en saa Gimppiä aukeamaan mun koneella. Olen yrittänyt ties mitä ja turvautunut Googleen ja jumaliin ja Felipe Massaan ja ties mihin, mutta joka ikinen kerta kun Gimp yrittää aueta, se laukaisee hämärän kierteen jossa mun kone käynnistelee itseään päälle ja pois kuin mikäkin idiootti.
Yksi ei-niin-pikkuasioista kuitenkin on se, että yksi mun lähimmistä ystävistä täällä — Eva, aivan ihastuttava tyttö Tsekin ihmemaasta — lähtee huomenna kotiin. Tietenkin me ollaan alusta asti tiedetty että tämä ei tule kestämään ikuisesti, että me kaikki mennään kotiin jossain vaiheessa ja mikään täällä ei ole pitkässä mittakaavassa pysyvää, mutta silti se tuntuu pahalta. Varsinkin kun Eva ei edes päässyt alkuperäisen suunnitelman mukaan meille sanomaan hyvästejä. Vaikka meillä on jo suunnitelmia tulevaisuudelle, suunnitelmia että tietenkin me nähdään uudelleen, ei sitä koskaan voi tietää. En mä voi olla varma että tulenko näkemään Evaa tai ketään muutakaan täältä uudelleen jos elämä alkaa toden teolla heittelemään. Se ajatus satuttaa jo etukäteen.
Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä saadakseni ajatuksiani kasaan, koska pienimuotoinenkaan kaaos pään sisällä ei todellakaan ole hyväksi. Yleensä ajatustenjäsennys auttaa. Ei näemmä tällä kertaa.
Voisin yrittää antaa positiivisille asioille myöskin suunvuoron. Doctor Who:n yhdestoista inkarnaatio eli Matt Smith on ihastuttava, etenin nimittäin tässä jalossa sarjassa jo viidenteen kauteen. Matt Smithin ääni on ihana, voisin kuunnella sitä päivät pitkät. Kotiintuloon on tasan kaksi kuukautta. (En kylläkään ole vielä päättänyt että onko se hyvä vai huono asia, olkoon nyt hyvä.) The Avengers -leffan näkemiseen vajaa kuukausi. Koulujen loppumiseen parisen viikkoa. Koen suurta tuskaa kun huomaan,että positiivisten asioiden listan kokoaminen tuottaa moninkertaisesti enemmän perinpohjaista pohtimista kuin sen pitäisi.
Tulinpa taas vuodattaneeksi sieluni puolikkaan näppäimistöni kautta. No, ehkä se tästä.
