Joskus pitää pysähtyä hetkeksi ymmärtääkseen, tai edes yrittääkseen ymmärtää luonnon taas henkiinheränneen kauneuden.
Pään sisällä kaikuu Olavi — älä usko mitä sanon kun pyydän jäämään sä olet mulle kaikki — ja tuntuu siltä, että voisin vain sulkea silmät ja liukenisin kauas. Ehkä unimaailmaan tai Loppiaisaaton vanhankeltaisille sivuille, sivuille joiden on määrätty olevan piiruntarkkaan muistissa yliylihuomisen virallisia ihmisiä varten. Niillä ihmisillä on kynät ja kirjoitusalustat ja katseet jotka näkevät näkemättömänkin ja ne merkitsee punaisella jos ajatus vaeltaa väärään suuntaan. Kylkiluissa ryömii poistyönnetty tieto, että virallisia ihmisiä tulee olemaan myöhemminkin, eri oppiaineessa tosin, enkä halua ajatella sitä. Varma epäonnistuminen sattuu jo etukäteen vaikka en haluaisi lyödä otsaani epäonnistujan leimaa ennen yrittämistä. Lyön kuitenkin.
Luiden ja rintalastan alla
lainehtii velloo pyörii passiivisesti myrskyää riekaleita samasta viimekeväisestä ilonharmaudesta, hysteriasta. Viime kevät oli hirveä, mutta henkeäsalpaavan ihana. En ikinä haluaisi elää sitä uudelleen ja antaisin mitä vaan että saisin osan siitä takaisin. Niin paljon tunteita että tuntui jatkuvasti pyörtymiseltä. Vuodentakaiset palaset alkaa palaamaan sisälleni näemmä takaisin — taas tunnen liikaa kaikkea. Kun taivaalliset kuulokkeet huutaa
no light no light in your bright blue eyes sydän tuntuu pakahtuvan ikävästä, rakkaudesta, kylmistä väreistä, korvaamattomasta ilosta, epätoivosta. Se kaikki tuntuu naurettavalta, mullahan on kaikki täydellisesti, mutta eihän ole kun alkaa miettimään liian pitkään.
Aikaisempi talvenjälkeisyys rakastutti mut taivaanhalkojakotkiin, tämä kevät sai mut katoamaan maailmaan täynnä ihmisiä joilla on aseet, hulluus, kaksi makuuhuonetta (
vaikka kaikki kyllä tietää että niistä toinen on aivan varmasti jäänyt käyttämättömäksi), poskipäät joita lyömällä saisi omat kätensäkin haavoille. Unohtamattakaan tietenkään monille elintärkeää vaatekappaletta nimeltään
the purple shirt of sex (
termi ei ole mun käsialaa, siitä saamme kiittää muita internetvaltakunnan kansalaisia: KLIK). Rakastan niin paljon että pakahdun ja samalla nauran omalle ääripäiselle typeryydelleni. Florence laulaa
you can't choose what stays and what fades away ja en voisi olla niin paljon samaa mieltä enkä kykene olemaan etsimättä tulkintoja, yhtymäkohtia rakkauksiini mistään mitä nykyään kuulen.
Mun oma rakas pieni elämäni on jo niin täynnä sanoja
PAKAHDUN ja
VIHAAN ja
RAKASTAN etten pysty kuvittelemaan eläväni tätä mitenkään muuten. Yksi suurimmista laulurakkauksistani kertoo taas kerran
ei nuorena tarvitse nukkua, enkä mä nuku. Oon nuori, mulla on oikeus, mulla on
mahdollisuus olla typerä ja elää riehuen äärirajoilla ja jos elämässä pitää jossain vaiheessa juosta silmät kiinni kiljuen päin ovenkarmeja niin että kädet ja kaikki on mustelmilla, se on varmaan paras hoitaa pois alta nyt.
En pysty antamaan sanatarkkaa, tai edes tarkkaa lainausta, mutta yksi inspiroivimmista ihmisistä kenet oon koskaan tavannut kertoi kerran, että se kokee sen elämän olevan sen vauva. Että vaikka tapahtuisi mitä, niin se kuitenkin rakastaa sen elämää koska se on
sen, ja vaan yksi laatuaan ja on sen tehtävä rakastaa sitä ja pitää siitä huolta. Luulin ymmärtäväni tämän ajatuksen silloin, mutta nyt ymmärrän sen vielä paremmin. Niin hyvin, että se melkein sattuu.
teksti kirjoitettu 18. - 19. välisenä yönä.
red bull antoi mun unettomuudelle siivet.
