Vuoden vanhempana jahtaan päivän myöhässä olevaa joulua

Tähän aikaan vuodesta mun pitäisi olla tunkemassa tänne jouluaiheista tiesmitä, mutta valitettavasti bmun täytyy ilmoittaa suru-uutinen, että mun muistikortti, jolla oli kaikki mun tässä kuussa ottamani jouluaiheiset kuvat, meni rikki eikä suostu tunnistautumaan yhtään missään. Jouluhöpinää on siis tulossa mielin määrin myöhemmin. Olen löytänyt uudelleen Rubenin videotoiminnon ja olen parhaillaan tekemässä jouludokumentaatiojutskaa, jonka aion satavarmana julkaista täällä. Se tietenkin vaatii jouluaaton saapumisen ja ohimenemisen jotta voin editoida videon täysin valmiiksi. Ja tässä päästäänkin mun seuraavaan sydänkiveen – täällä jouluaatto on vasta kahdeskymmenesviides päivä.

Tänään oli tosiaan viimeinen päivä koulua ja loma jatkuu tammikuun kahdeksanteen päivään saakka. Tätä on koko meidän tuhatpäinen koulu odottanut marraskuun alusta saakka ja viimeinen koulupäivä olikin suurinpiirtein juoksemista ympäri koulua ja laiskottelua. Itse olin koulussa kaksi tuntia, joiden aikana selasin koneella suomalaisia laatulehtiä ja kekkaloin kuvisluokassa. Yllä näkyy mun ja Carolinen tyrmäävät taideteokset jota me ollaan tovi tuhrittu – conversekuva on meikän ja neitokainen on Carolinen muotokuva. Molemmat luonnollisesti kesken.

Meidän kuvisluokassa on upeiden taideteosten lisäksi myös ...luonnollinen kokoinen äärettömän kammottava kivipatsas. Me ollaan haaveiltu tällaisesta yhteiskuvasta sen kanssa siitä lähtien kun me nähtiin se ekaa kertaa. Tänään tuli vihdoin mahdollisuus toteuttaa tämä kuvanotto kenenkään huomaamatta – kaikki muut oli jossai muualla kekkaloimassa. Ja kyllä, tänään meillä oli univormuvapaa päivä, jos pohditutti.

Laikukas krokotiili keskellä Edinburghin vilkkaimpia ostoskatuja, olkaa hyvät.

Teksti asioista joista puhumista yleensä välttelen

Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.

Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.

Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.

Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.

Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.

Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.

Elämänpalasia

Hih, näkisittepä mun oman tietokoneoleilulle pyhittämäni kerrossängyn yläkerran mun huoneessa, se on hieno. Tä on täynnä tyynyjä ja peittoja ja kaikkea pehmeää, mukaanlukien minä, ja toisella laidalla on väärinpäin käännetty sohvapöytä joka toimii mun tietokonealustana. Mun matkalaukut toimii virtajohtoränninä ja kuuma ilma nousee ylös joten täällä on myös lämmin. Tämän tiedon jaoin, koska se inspiroi mua tekemään tän postauksen. Osasyy saatta olla myös se, että meillä on vihdoin langaton netti! Se merkitsee kuvallisia postauksia! Ellen sitten kirjoita koulussa niinkuin joskus tulee tehtyä.

Tässä näkymää olkkarista sen jälkeen kun modeemi päätti vihdoin saapua (Laura oli vain hetkeä aikaisemmin lähtenyt läppärinsä kera kotiinsa koska kello oli jo yli puolenyön). Kyseessä on siis yksinkertainen läppärilasten yhteenkokoontuma jonka idea on ovela - koneellaolo yksin olisi pelkästään, noh, koneellaoloa, mutta kun sitä tehdään porukalla niin voi valehtelematta sanoa, että vietti aikaansa kaverien kanssa. Olevaa, olevaa.

Saatoin muuten mahdollisesti eilen eksyä Gameen hetkeksi ja Mirror's edge saattoi ehkä tarttua mukaan kahdeksalla punnalla. Tiedän, mulla ei oo pleikkakolmosta täällä mukana, Suomessa tosin on, mutta oon melkeen satavarma et jollain mun skottikaverilta tää konsoli löytyy. Ja vaikkei löytyiskään niin mua ei haittaa - oon kuolannut tän pelin perään kolme vuotta! Toivon vaan et EA varmistais vihdoin huhut Mirror's edge kakkosesta, yh. Teille jotka ette ole tästä pelien kuningattaresta kuulleet koskaan, kuluttakaa elämistänne kolme minuuttia ja katsokaa alla olevat videot.

Sain postikortin Rukalta, kiitos friikit. On muuten tajuttoman hieno postikortti, pistin sen mun seinälle mun muiden korttien mukaan. Hihityttää koska mun seinällä tulee olemaan niin hieno korttikokoelma tän vuoden loputtua. Ja koska tämä postaus on ollut varsinainen sekametelisoppapalapeli, niin kerron myös sen, että tämän huomaaminen nauratti minua kovasti:

Hihi.

Englannintunnilla kirjoitettua

Ihmiset täällä on sitä mieltä että kahdeksan tuntia unta kouluviikon aikana on paljon. Sen ei pitäis olla mutta siitä on tullut sellaista mullekin.

Mua väsyttää ja mä joudun etsimään syitä itselleni iltaisin miksi mä seuraavana aamuna en voi jäädä nukkumaan jotta saisin itseni zombioutumaan kouluun.

Koulu on väritontä ja tuntuu lattealta. Tai oikeastaan ei, ei se tunnu miltään, se tykyttää epämiellyttävänä, välillä purskauttaa mustesäilionsä rintalastan alle eikä siivoa sitä itse. Joskus muste imeytyy, huijaa että on poissa mutta oikeasti valehtelee.

Mun nimi on muuttunut pelästykseksi mun korvassa, sen kuuleminen on nykyään painajainen. Se painajainen soittaa kongia, hiipii salaa selän taakse ja kumauttaa. Pelästys tuntuu varpaanpohjissa saakka.

Viereisellä tietokoneella piirretään maasturia Paintilla ja musta tuntuu samalta tavallaan. Voisin maasturin sijaan piirtää oikeassa mittakaavassa mun reitin kotiin ja jäädä sinne.

Normipäivä - eli kiinalaisia, joulukoristeisiinhukkuminen ja törkypuheita norjaksi

Kuvia, vihdoinkin! Jopa mun kamerasta ja taidolla muokattuja, tiedän että te kaikki ootte kaivanneet tätä suuresti. Ja mähän en harrasta sarkasmia, mutta. Kuitenkin, jee! Oon parhaillaan mun Victorian, Annen tyttären luona ja pääsen käyttämään sen rajatonta nettiä joka tarkoittaa että voin vihdoin ladata kuvia Photobuckettiin ilman että siitä verotetaan mun omasta kukkarosta. Kunnollinen netti saapuu mun omaan kotiin neljästoista päivä, sen jälkeen rakentavien postausten (jos kehtaan ko. nimitystä näistä käyttää) tahti tulee rivakoitumaan huomattavasti.

Kuitenkin, voisin päivittää mun kuulumisia teille, en ookkaan tehnyt sitä toviin. Mulle kuuluu melkoisen messevää, viikonloppu alkoi ja sitä rataa. Koulussa meiltä vaaditaan esseitä ainakin kaks kertaa viikossa ja se osaa olla tosi stressaavaa mutta kuten tähänastisesta elostani olen huomannut, sitkeydellä selviää kaikesta. Ainakin melkein. Kuten ehkä ootte saattanut uutisista huomata, eilen täällä Skotlannissa oli ihan jäätävä myrsky, kaikki julkiset palvelut suljettiin kello kakstoista. Ei valittamista, oli ihan jees istua loppupäivä kotona ja juoda kaakaota samalla kun puut repiytyy juuriltaan ulkona. Kaikki on täällä jo aika lailla tosi arkista, normaalia. Enää ei juurikaan mistään saa niitä samanlaisia jumalautamäoonskotlannissatsiisuskraistkaikkionuuttaghgtlghfh!-viboja. Mä toisaalta tykkään mun arjesta täällä, varsinkin kun mulla on niin loistava perhe.

Tänään me mentiin tällä kyseisellä perhekokoonpanolla taivaalliseen kiinalaisbuffetravintolaan juhlistamaan suomalaisen Katin seitsemättätoista syntymäpäivää. Se ruoka siellä oli taivaallista, siis mmmm ah en keksi muita sanoja sille. Ennen kun me lähdettiin, me piipahdettiin Lauran luona ja jumaleissön niiden olohuone! Skotit tosiaankin ottaa joulun tosissaan, joidenkin talouksien ikkunat on niin täynnä vilkkuvia epilepsiavaloja että niiden asukkien silmät tulee välkkymään punavihersinioranssista vielä kaksi kuukautta joulun jälkeenkin.

Jostain syystä Lauran peilissä oli Norjan lippuja. Se oli jänskää. Mulla on muuten uusi pipo jonka sain kahdella eurolla yhdestä loistokaupasta. Tän pipolöydön ansiosta mun keltainen peruspipo on päässyt jäähylle hetkeksi, rakastan mun uutta vihreää ihanuutta.

Ostin muuten sukkahousutkin siitä ihanakaupasta. Minä - sukkahousuissa! Vieraassa maassa asuminen tosiaankin muuttaa ihmistä.

Me odotettiin bussia jotain nelkkyt minuuttia koska me ollaan evolapsia ja myöhästyttiin siita bussista johon meidän piti tähdätä.

Se tosin antoi aikaa valokuvaamiselle.

Perus bussipysäkkitaidetta by antisocial behaviour kids.Yleensä raaputusten lisäksi kaikilla bussipysäkeillä on poltettu sytkareillä muoviin jäätäviä onkaloita ja jotain jotka on olevinaan kuvioita.

Me harrastetaan meidän omia extremeurheilulajeja. Yhdellä on kamera, kaksi juoksee keskelle tietä ja se yksi ottaa niistä kuvan. Välillä ne otokset on vallan onnistuneita ja mun mielestä toi ylläoleva on varsin mainio. Tiet täällä on muuten hassuja, useimmat niista on tosi huonokuntoisia ja niissä on sellasia ihmeellisia valkosia kiviä, mä otan tienpinnasta joku päivä kuvan ja postaan tänne, kiinnosti teitä sitten skotlantilainen tienpintarakenne tai ei.

Paikanpäällä oli... hauskaa, hih. Me ollaan loistava porukka.

Eva ja kurkkusilmälasit. Tossa ravintolassa oli suklaasuihkulähde ja yhdessä vaiheessa me dipattiin tuoretta kurkkua siihen. Oli aika erikoista, mutta ei ollenkaan pahaa. Oli ihan hyvää itseasiassa.

Mun taiteilema härö jäätelökäärme.

Ja koko porukka miinus Mick, joka otti kuvan. Caroline, Laura, meitsi, Eva, Kati, Victoria ja Anne.

Ah kaupallista autuutta

Vähän aikaa sitten televisiossa alkoi pyörimään mainoksia kaikista naurettavista tuotteista joita mainostajat haluaa huijata ostamaan. Mä nauroin mainoksille ja pyörittelin silmiäni - kuka oikeasti käyttäisi mitään tollaisia? Yksi näistä naurettavista humputuksista oli tämä:

Tuo on siis peitto hihoilla. Ei kaapu tai mikaan aamutakki, vaan, kuten sanoin, peitto hihoilla. Tossa ei siis oo takaosaa ollenkaan. Nauroin niille mainoksille ja mietin et kuka oikeasti käyttää tollasia, hah.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on kääntökohtansa. Eräänä päivänä mä löysin mun huoneesta pinkin tuollaisen ja koitin sitä päälle. Herranjestas, se on taivas maan päällä! Mä en tosin pidä sitä päälläni tolla tavalla mitä tossa kuvassa vaan mä teen siitä sellasen ihmeellisen kietaisuhöskän jonka yksi osa soveltuu jopa hupuksi ja sitten mä kuljen ympäri kämppää näyttäen tältä:

Okei, ehkä toi on enemmänkin se tunne mikä mulla on. Mä näytän enemmänkin tältä:

Mutta niin. Tästä olen oppinut että ehkä ei kannata tuomita ensinäkemältä.

Vihdoin, vihdoin!

(pahoittelen lyhyestä ja kuvattomasta postauksesta mutta tämä on asia jonka mun on aivan pakko jakaa teidän kanssa)

U L K O N A  S A T A A

L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

M A I S E M A  O N  V A L K O I N E N !

E L O N I  O N  P E L A S T E T T U !

Skotlanti ei olekaan niin julma maa kuin viime lumettomat päivät olen ajatellut.

Ah.