Taas vaihteeksi

Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.

Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.

Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.

Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.

Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.

Aigoo!

Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.

Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!

Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!

Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.

Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.

Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.

Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.

Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.

Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:

Kiitos.

Ps. Kysykää!

Koska Azkaban on vain rakennus

Tämän viikon perjantaina me friikit olimme äärimmäisen ovelia. Koska ystävämme Hetti täytti jo 17 eikä pitänyt itse juhlia, me päätimme tehdä sen! Hetiltä salaa ja yllätyksenä, tosin. Sehän on ihan tunnettu fakta, että velhot tulevat täysi-ikäisiksi 17-vuotiaina, joten juhlien teemaksi valittiin mun läpällä heitetyn ehdotuksen pohjalta Harry Potter.

Pippalot järjestettiin Islalla ja menettelimme niin, että päästyämme koulusta me kaikki hiipparoitsimme Islan kotiin, pukeuduimme teemaan sopivasti. Hetin, jonka kanssa Isla siis oli sopinut vain ihan normaalisti hengaavansa koulun jälkeen oli tarkoitus soittaa kun hyppää bussiin kohti Islan kämppää ja me olisimme olleet häntä vastassa bussipysäkillä.

Tässä kohtaa tapahtui fail numero yksi. Hetti vahingossa köröttelikin bussillaan sen linjan päätepysäkille, jolloin Islan äiteineen lähti noutamaan juhlakalua sielä parin kilometrin päästä. Me menimme Islan pihalle vastaan.

Itse yllätys onnistui hyvin, Hetti oli täysin puun takaa yllätetty ja ei aluksi kuulemma edes tunnistanut meitä rooliasujemme takaa. Hyvää syntymäpäivää -veisut heitettyämme ja hieman repeiltyämme olimme suuntaamassa askeleemme pakkasesta takaisin sisälle.

Tässä kohtaa tapahtui fail numero kaksi. Avaimet olivat unohtuneet sisälle ja lähimmät vara-avaimet olivat yli puolen tunnin ajomatkan päässä. Ja ulkona oli kylmä! Kenelläkään meistä ei ollut edes kunnollista takkia, pipoista puhumattakaan. Täten sitten ahtauduimme autoon lämmittelemään!

Meitä tosiaan oli autossa kymmenen, kolme etupenkillä, viisi takapenkillä ja minä ja Tuuli takaluukussa.

Takaluukusta kuvattua materiaalia auton tilavuudesta. Odottelimme, että joku toi meille Kyröstä (?) vara-avaimen ja pelasimme laulupelejä autossa kököttäessämme. Voin sanoa, että jos istut auton takaluukussa yli puoli tuntia, paikat tulevat olemaan hieman jumissa. Kuitenkin pääsimme sisälle taloon kun vara-avain saapui! Tälle failien yhteenliittymälle tulemme kyllä nauramaan ja kauan.

Itse Gilderoy Lockhart ojensi lahjamme Hetille. Lockhartin lisäksi Islan luona seikkailivat Pansy Parkinson, Draco Malfoy, Scabior, Rita Luodiko, Dudley, professori Pimento ja Bellatrix, joita voitte tämän postauksen kuvista bongailla mielenne mukaan.

Dudley suorittaa parhaillaan toimintoa "I whip my Lockhart's hair back and forth". Ja ei, en jostain maagisesta syystä ole löytänyt kuvanmuokkausohjelmastani mustavalkoisia kuvia tuottavaa toimintoa vaan jostain syystä tämä otos löytyi kamerastani jo mustavalkoisena. Ilta oli kyllä ylipäätään aivan loistava. Purjo pääsi mukaan vaikka mihin, sitä käytettiin mikrofoonina, kitarana ja posessed by a ghost -tanssiliikkeen viuhkana.

Oi kyllä, taikasauvan pitämisote kuuluu hahmoon. Tälläkin kertaa muuten olimme sana kerrallaan -tarinaa, jossa selvisi että Päivi olikin Frank ja joku hirtti The Pipon, en muista että kuka tämän hirmuteon teki. Ehkä Henry Lau.

Pakko sanoa, että mun ystävät on ihania, just niin sopivan sekopäisiä että on ihan okei puhua Akateemisessa kirjakaupassa roskiksen pohjalle kolmistaan ja huhuilla sieltä Kiinaan ja ahtautua kymmenen hengen voimin autoon ja vilkutella sieltä ohi ajavalle, repeilevälle hiekoitusmiehelle.

Seuraavat teemapippalot onkin sitten mun synttärit ensi kuussa. Hihii.

Näin ennen vanhaan

Koska tämä postaus on koottu täysin vanhojen, hyvien aikojen kunniaksi, valitsin tähän musiikiksi ihkaensimmäisen lempibiisini, joka muuten on pysynyt lempibiisinäni sen ilmestymisvuodesta saakka. Sanoisin, että ihan kiitettävä suoritus, Funeral of hearts nimittäin ilmestyi vuonna 2004.

HIM - Funeral of hearts


Tänään tajusin, että viikkojen, kuukausien ja vuosien vieriminen on nopeaa. Niin nopeaa että melkein kauhistuu mutta kuitenkin tarpeeksi hidasta pysyäkseen kyydissä. Tämä ajatus iskostui päähäni selatessani vanhoja valokuvia meidän maciltä, jonka aikaisimmat kuvat ovat vuodelta 2003. Kuten myös alla oleva kuva meikäläisestä pelaamassa minigolfia Espanjassa.

Ilmeellä ja poseerauksen jalo taito halliten, kuten aina. Vuonna 2003 tosiaan olin kolmannella luokalla ja ehdoton lempivärini oli vaaleanpunainen. Oikeastaan se oli ehdoton lempivärini varmaan vajaat kymmenen vuotta kunnes menin kuudennelle tai viidennelle luokalle ja sielunmaailmani uudistui sen verran, että vaaleanpunainen sai siirtyä taka-alalle.

Ja kyllä, poseerauksen jalo taito oli hallinnassani myös vuosi, pari myöhemmin, kun tämä ylläoleva kuva räpsäistiin Kreikassa. Vaaleanpunainen taisi vielä näihin aikoihin kuulua lempivärikavalkaadiini, kuten pannasta ja hiusten helmistä saattaa huomata. Noiden helmien tarina on muuten mainio, tuohon aikaan olin tajuton Witch-lehden fani ja sen Taranee-hahmollahan oli helmiä hiuksissa, joten tietenkin pikku-Amakin halusi moiset!

Mitkä nostalgian aallot tämä kuva aiheuttakaan! Tässä näkyy siis maisema huoneeni ovelta kun olin vielä ala-asteella. Tämä otos saattaa valottaa sitä ihastustani vaaleanpunaiseen ja tähän päivään jatkunutta innostustani siivoamiseen. Huomatkaa seinien jumalainen väri, jonka kanssa tosiaan elin sinne viime vuoteen saakka. Kiitos, pikku-Ama, kun valitsit nuo seinät silloin viisivuotiaana, noiden kanssa sitten kärsittiin kasiluokalle saakka.

Jos ette muista viime vuonna tekemääni huonepostausta, josta selviää huoneeni nykyinen tilanne, sen voi käydä kurkaamassa tästä. Ja toivottavasti huomata eron. Tuo leppäkerttu on huoneessani edelleen, mutta kaikki muu vanha materia on suurimmaksi osaksi hävitetty, luojan kiitos.

Ja muuten, kyselkää multa Formspringissä! Kiitos, näkemiin.

Enää ei väsytä

Taas on kesähaikailufiilis. Sen perusteella kuvitin tämän postauksenkin. Vaikka talven masentavan pimeässä kylmyydessä siltä ei välttämättä aina tunnu, kesä kuitenkin tulee. Ei ehkä nopeasti, mutta varmasti. Ja ainakin mulla on aika ysin lopusta tähän päivään kulunut niin nopeasti ettei ymmärrys pysy perässä enkä näe syytä sille, miksi se yhtäkkiä hidastaisi.

Kun aamuisin juoksen bussipysäkille enkä koskaan muista, että alikulkutunnelin keskellä oleva loskajärvi ei olekaan jäätynyt ja kiroan järveen rysäytettyäni läpimärkiä kenkiäni, ajattelen, että kesä tulee. Kesähän kuivaa sen minkä kastaa, Suomen talvi taas varmaan ihan piruuttaan tekee täysin päinvastoin.

Ajan nopeudessa on myös eräs ei-niin-kiherryttävä puoli. Koeviikko lähestyy taas kuin mikäkin. Se myös tarkoittaa sitä, että tajuttoman mukava ensi jakso, jossa mulla on terveystietoa, historiaa, matikkaa, luova kirjoittaminen, bilsa ja saksa, lähestyy, mutta jokainen lukiolainen varmasti ymmärtää koeviikon kammoksuttavuuden. Eipä sitä täten täälläkään karnevaalein juhlita, mutta enköhän tästäkin tulevasta koitoksesta suhteellisesti pärjää.

Ja tosiaan, kuten otsikko sanoo, ne astetta järeämmät univelat on melkein nukuttu pois! Enää ei väsytä.

Taidan olla rakastunut

Lähipäivinä mun päälimmäinen fiilis on ollut suhteellisen masentava: väsymys. En ole tällä viikolla saanut nukuttua paljoakaan, maksimissaan Nukkumatti on pitänyt mut höyhensaarilla vajaat kuusi tuntia ja on ne kolmen tunnin yöunetkin saatu koettua. Olo ei siis ole mikään loistavin, mä kun olen tottunut nukkumaan ainakin kahdeksan tuntia yössä ja olen äärimmäisen unelias ihminen.

Ja oioi, väsymys + migreenialttius ei todellakaan ole hyvä asia. Mulle on tullut migreeni kahden viime päivän aikana kaksi kertaa. En suosittele tätä kokemusta kenellekään. Onneksi viikonloppu on ja tulee, vaikka aikaisemmin olen sanonut että viikonloppuina teen kaikkea muuta kuin nukun, nyt lupaan että univelat lähtee. Ainakin osittain.

Mutta mikäs se siinä Simi-pupun päällä lepäileekään?

Oi kyllä, se on mun uusi, ihana, fantastinen ja komea puhelimeni, jonka sain, kun aikaisempi puhelimeni Prinssi jäi lopullisesti eläkkeelle, vanhuus alkoi jo näkyä Prinssissä harmittavana toimimattomuutena. Uuden ihanuuteni nimi on Sung, lyhyt ja ytimekäs ja sopii tälle pojalle vallan mainiosti.

Ensimmäinen ei-nokia joka mulla on ollut ja pakko sanoa että m-mm, tykkään, rakastan ja palvon tätä laitetta.

Hyvää yötä kaikille, taidan tosiaan mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta varttia yli kahdeksan, sammun mitä oletettavimmin sänkyyn kuin saunalyhty. Ja hurraa, sain Ananasmanian ulkoasun hiomisen ja edestakas venkslaamisen loppuun, nyt olen tyytyväinen! ..ainakin toistaiseksi.

11.1.2011

Tämä otsikon ilmaiseva päivä oli päivämääränsäkin lisäksi suhteellisen erikoinen ja ystäväni Einon innoittamana päätin kietaista tästä päivästä minun päiväni -postauksen, joka on itseasiassa ollut aikeinani jo Ananasmanian alusta saakka mutta jostain syystä en ole vain saanut aikaiseksi ottaa tarpeeksi kuvia. Ennen kuin nyt.

Eli siis tiistaiaamuna heräsin normaaliin aikaan, 6:06. Mulla on sellainen tapa, että en voi pistää mitään tasalukua herätyskelloon vaan se on aina oltava joku tavallaan rimmaava tai symmetrinen. Tuo mun radion päällä oleva kilpikonna on muuten ihana, pääsiäismunan sisältä saatu suurennuslasi joka on ihan tajuttoman suloinen!

Päivän asu oli ylläolevan mukainen. Kokomustaa siis, tänäänkin, lukuunottamatta tuota Eino-sedän tekemää suloista hamahelmi-Odishia. Huomioikaa myös taustalla nukkuva koira, joka aamuisin seuraa mua joka paikkaan.

Kuten aina, varttia yli seitsemän tönötin jo bussipysäkillä. No, myönnetään, en tönötä siellä aina noin ajoissa, juoksemisesta ja korkokengillä vauhtiliukastelemisesta on valitettavasti päivien kuluessa tullut tapa. Onneksi hallitsen juoksemisen jalon taidon - olen myöhästynyt bussista puolen vuoden aikana vain kerran!

Koulu oli .. no, samanlaista kuin aina. Matikkaa, ruotsia, enkkua ja kemiaa. Kemia oli, taas, tajuttoman hauskaa. Löysin silloin mun kameralaukusta Nooran Egyptistä tuoman dromedaarin:

Dromedaari nimettiin Morgiksi erään mäkihyppääjän mukaan. Morgi on aika rauhallinen minidromedaari, mutta sillä on yksi ässä hihassa. Tai.. oikeastaan kyttyrässä.

Kyllä, kamerani tarkennus pelaa, mutta Morgi aukeaa! Tämän kuvan räpsäisemisen aikaan Hetti taisi väläyttää (taas) yhden viisauksistaan. "Miks kutsutaan sellast kamelia jolla on kaks kyttyrää?"
Kun vihdoin koulu kemian jälkeen päättyi, lähti meidän koululta bussi, jonka kyydissä kuusi meidän friikkiporukasta lähti Helsinkiin, Kom-teatteriin katsomaan näytelmää nimeltään Kone.

Kuten aina, bussissa oli tunnelmaa. Tapahtui dramaattinen sana kerrallaan -tarina, Vieras-Korean suunnittelua ja suhteellisen huolellista repeilyä. Joskus viiden maissa olimme perillä Helsingissä ja ennen esityksen alkua me nälän uuvuttamat lapsoset ehdimme käydä Kampissa Subwayllä syömässä.

Itse näytelmä oli huikean hyvä! Sitä tähdittivät muun muuassa kirjailija Juha Itkonen ja isä ja poika Milonoff. Tykkäsin siitä kovasti. Kyseinen näytelmä kertoi Kone-yhtiön perustajasta, Pekka Herlinistä ja hänen perhe-elämästään ja siihen oli myös sekoitettu Kom-teatterin historiaa ja näyttelijöiden omia tuntemuksia useissa kohtauksissa joissa he näyttelivät itsejään. Näytelmä oli toisaalta vakava, mutta muutamassa kohtaa nauru ei vain malttanut loppua millään.

Perillä Turussa olimme vasta kahdentoista jälkeen, joten sekin ilta kerrytti mun univelkaa reippaasti. Mutta oli kyllä täysin sen arvoista! Elina vs. minä  -sessio tapahtui muuten bussissa useampaankin otteeseen:


Tästähän alkaa jo tulla tapa.

Lisää joululahjuksia

Toverimme Isla palasi vasta äskettäin lomaltaan Ranskasta jonne hän lähti jo ennen joulua, olisi ollut suhteellisen julmaa paljastaa tämä joululahja täällä ennen kuin Isla itse sen olisi saanut, joten teen sen siksi vasta nyt.

Tuuli, Elina ja Katri olivat siis tehneet meille kokoelmalevyt jossa oli kaikkia meidän insideläppäbiisejä ja muuten vain harvinaisen legendaarisia veisuja. Suuri hatunnosto tuosta levyn kannesta, se on niin loistava! Nauran joka kerta kun alan tarkistelemaan sitä lähempää.

Sisältä tää levy on ulkoasultaan vähintään yhtä oivaltava kuin ulkoa. Sauron itse levyssä. ♥ Ja Scabior, oioi. Koska tuosta biisilistasta ei oletettavasti saa selvää, niin se on tässä:

1. My Chemical Romance - Mama
2. HIM - Join Me In Death
3. Dir En Gray - Machiavellism
4. 30 Seconds To Mars - The Kill
5. Blood On The Dancefloor - Ima Monster
6. Adam Lamber - For Your Entertainment
7. Tokio Hotel - Durch Den Monsun
8. Antti Tuisku - Atlantti
9. Blur - Song 2
10. The Beatles - Let It Be
11. Super Junior - Happiness
12. Apulanta - Ilona
Islan mulle antama joululahja taas paljastui tällaiseksi ihanan sulostuttavaksi uglydolliksi, joka sai nimen Simi sveitsiläisen mäkihyppääjän, Simon Ammannin mukaan. Ovat nimittäin harvinaisen yhdennäköisetkin! Katsokaa vaikka itse:

Simi-pupun korvista voi lypsää mansikkamaitoa. Jos tarpeeksi yrittää, Simistä voi saada ulos myös kaakaota. Simi syö melkoisen usein Sauron-nimistä lääkettä jos närästys iskee. Hän ottaa kylläkin lääkkeestä yleensä vain puolikkaan. Tämä kaikki informaatio paljastui vaihteeksi varsin rakentavalla kemiantunnilla.

Aika lentää kuin siivilä!

Niimpä. Hankala käsittää, että enää on vain vaivaiset kahdeksan kuukautta siihen, että asun vuoden Iso-Britanniassa enkä käytä omaa äidinkieltäni enää muualla kuin päiväkirjassani, blogissa ja viesteissä Suomeen. Ajattelin kyllä pitää Ananasmanian tän kielisenä vaihtovuoden ajan mitä se nytkin on, luultavasti jossain vaiheessa pistän englanninkieliset käännökset mutta suomea en hylkää, vaikka joissain vaihtariblogeissa moinen tapahtuu jossain vaiheessa.

Ajatus vieraiden ihmisten keskellä asumisesta ja vieraalla kielellä opiskelemisesta paikassa jossa kukaan ei puhu sitä kieltä jota parhaiten osaan, tuntuu ihanan kiherryttävän mielenkiintoiselta. Tiedän, että se tulee olemaan paikoittain ihan liian hankalaa ja melkein tulen katumaan sitä että lähdin sinne, mutta ei haittaa. Jos mulle on annettu mahdollisuus lähteä, niin tietenkin käytän sen.

Kahdeksan kuukautta on ihan järkyttävän lyhyt aika. Kun saan tarkan lähtöpäivämäärän tietoon, niin pistän blogiin varmaan päivälaskurin, hohoo. Mutta siis, kahdeksan kuukautta, naurettavan lyhyt ajanpätkä. Lukion tämän vuoden ensimmäinen puolikaskin meni luvattoman nopeasti, joten kesäloma, vaikka se tuntuu ehkä ajatuksena vähän hassulta, tulee oikeasti pian. Suhteellisen hurjaa. Kun olen Helsinki-Vantaalla parkumassa ja hyvästelemässä mun perhettä niin tulen aivan varmasti ihmettelemään, että mihin se kaikki aika oikein katosi.

Siteeratakseni ystävääni Jenniä - aika tosiaankin lentää kuin siivilä.

Mitäköhän ihmettä

Päätin, että tänään teen suurimmaksi osaksi vain hyödyllisiä asioita. Hyödyllisyys alkoi jo sillä, että heräsin jo yhdeksältä, jatkui sillä että tein uuden bannerin ja putki ei katkea nytkään, siivosin mun puhelimen muistikortin. Siirsin siis kännykkäni muistikortilta kuvat koneelle ja herranjestas sieltä löytyi kolmen vuoden ajalta kaikkea suhteellisen helmeä!

Ja siis tehdäkseni asian selväksi, seuraavat kuvat ovat mun puolen pikselin kännykkäkameralla otettuja, kuvieni laatu ei ole romahtamassa.

Ihan aluksi haluaisin esitellä teille palmuni Bam-George Valon, jonka olen näemmä ikuistanut ja jonka nimi merkitsee mulle erittäin paljon. Hieno palmuherra, hieno nimi.

Okei no myönnetään, Bam ei ole mulla enää, sillä melkein tapoin sen kastelemalla liian vähän ja liikaa ja se otettiin multa huostaan. En tiedä, miten Bamilla menee nykyään, mutta elossa se on edelleen.

Augustuksen kisat, kyllä. Muistaakseni lähetin tämän kuvan aikoinaan, ehkä vuosi tai puolitoista sitten, ystävälleni Jounille eli Jennille eli Augustukselle. Ja oi kyllä, meillä riittää kyllä äärimmäisen hämärää läppää. Peukut pystyyn sille, kuten mä viime syksynä tein.

Oivoi kuinka kaipaankaan noita hiuksia! Niin ihanan lyhyet ja miellyttävät verrattuna mun nykyiseen kiinanpalatsikoirareuhkaan. Voisin toki lopettaa valittamisen ja tehdä asialle jotain, köh.

Viime hiihtolomalla (?) me oltiin Flamingossa Vantaalla ja sieltä löytyi tällainen juomala! Ikuistin tietenkin kyseisen mestan ja lähetin tämän kuvan ystävälleni Einolle.

Aah, tämä kuva on ehkä kaikkien kuvien kuningas! Kyllä, suoritin henkilöllisyyden peittämistä kloonaustyökalulla koska ymmärrän täysin että kuvan malli ei halua nimeään tai koko kasvojaan julkisuuteen. Kuitenkin, tuo pääsiäsmunan sisusmuna on nimeltään Turjana. Legenda jo eläessään. Muistatte varmaan mitä mainitsin aikaisemmin siitä hämärästä läpästä?

Ja jossain välissä ehdon poseilla yksin. Näemmä naistenvessan edessä. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä:

Noora osoittaa taitonsa piirtämisessä! Me oltiin siis piirrä-arvaa-peliä ja kuomani Noora ajatteli että totta kai tästä kuvasta ymmärtää sen sanan mitä haettiin. Sana oli nyrkkeillä. Way to go!

Fashion crime, I see you

Kun mut aikoinaan tutustutettiin uuteen musiikkigenreen, en todellakaan tiennyt että herkät silmäraukkani joutuisivat tämän myötä kestämään myös loputtomiin musiikkivideoita, joissa stailaus on .. no, sanotaanko että hieman lipsahtanut käsistä.

Sehän on jo melkein yleinen fakta, että puvuntakit, joista toinen puoli puuttuu, on suhteellisen järkyttäviä. Argh, silmäni! Seriously, jos väkisin haluaa tehdä sen puolikkaan puvuntakin niin sen voisi ainakin tehdä kunnolla, eikä näin. Ei todellakaan näin, en ihmettele poikaparan käsimerkkiä tässä tilanteessa ollenkaan.

Kun Tuuli oli näyttänyt mulle musiikkivideon jossa ylläoleva kaapu esiintyi, kesti hetken ennen kuin pääsin kyseisestä tapahtumasta yli. Sitten tapahtui..

..sama riepu, KELTAISENA! Hyvä Jumalan pojanpojan kaiman siunattu karitsa, ei! Oon menettänyt viattomuuteni ikuisesti. Huomatkaa myös esteettinen kiemurteleva kravatti.

Okei, tämän välikohtauksen jälkeen jatkoin elämääni, kunnes..

Eeeei, ei näin, sydämeni itkee verta! Okei, myönnetään, tämä on paremmin toteutettu kuin tuo aikaisempi, mut come on, ei, älkää tehkö tätä!

Tai varsinkaan tätä! Siis ihan totta, mistä näitä puolikkaita puvuntakkeja sikiää? Ei, ei ja vielä kerran ei. En tiedä, pitäisikö mun kuolla nauruun vai itkuun vai molempiin.

Onneksi hupi ei lopu tähän! Nyt voitte toivottaa tervetulleeksi sarjamme nimeltä Harvinaisen Naurettavat Asusteet. Ja oi kyllä, alla näette hymyilevät keltaiset sormikkaat. Olen sanaton.

Tiedättehän tietenkin sen, että jos coolilla räppärillä on coolit vaatteet, tulos on äärimmäisen cool.

No, tämän herran stailaajat eivät ko. faktaa näemmä tienneet. Pakko kyllä myöntää, että olisin voinut käyttää noinkin übersiistiä narupipoa .. kakkosluokalla. Seuraava tapaus on vähintäänkin yhtä makee kuin narupipo. Naiset, herrat ja teddykarhut, saanen esitellä, narupipon kanssa täysin matchaava..

..käsittämättömän ruma PATAKINNAS! Siis tässä kohtaa pointsit stylisteille, olette onnistuneet luomaan matchaavaa kauhua. Vaatii sekin nyt varmasti jonkun verran taitoa.

Matchaava kauhu tuokin mieleeni..

..matchaavaa ABSOLUUTTISTA kauhua, joka aiheuttaa mussa hysteeristä pelonsekaista naurua ja suurta tahtoa hyppiä ympäri taloa hakkaamassa päätäni eri esineisiin. Otan aikaisemmin antamani stylistipointsit takaisin ja annan ne näiden heppujen stylisteille, ei kuka tahansa kykene yhdistämään isoäidin raa'asti tapettuja verhoja turkikseen.

Ah, turkis pulpauttaa mieleni meren pinnalle myös seuraavan hurmaavan asun.

Liivi, jonka selkämys on turkista. Ihan totta, tässäkään kohtaa sanani eivät riitä tulkitsemaan tätä sulokkuuden multihuipentumaa. Samasta musiikkivideosta löytyy myös muita varsinaisia tyylihelmiä. Luulen, että ymmärtänette mitä tarkoitan, sillä:

Essu ei voi olla koskaan liian moderni. Varsinkaan jos poseeraat auton edessä, essusi on nahkaa, siinä on vetoketju ja olet miespuolinen henkilö. Aistin äärimmäistä hämäryyttä.

Päätän postauksen seuraavaan kuvaan:

On ihan okei olla neon-ufomies. ..tai sitten ei.