Vuoden vanhempana jahtaan päivän myöhässä olevaa joulua

Tähän aikaan vuodesta mun pitäisi olla tunkemassa tänne jouluaiheista tiesmitä, mutta valitettavasti bmun täytyy ilmoittaa suru-uutinen, että mun muistikortti, jolla oli kaikki mun tässä kuussa ottamani jouluaiheiset kuvat, meni rikki eikä suostu tunnistautumaan yhtään missään. Jouluhöpinää on siis tulossa mielin määrin myöhemmin. Olen löytänyt uudelleen Rubenin videotoiminnon ja olen parhaillaan tekemässä jouludokumentaatiojutskaa, jonka aion satavarmana julkaista täällä. Se tietenkin vaatii jouluaaton saapumisen ja ohimenemisen jotta voin editoida videon täysin valmiiksi. Ja tässä päästäänkin mun seuraavaan sydänkiveen – täällä jouluaatto on vasta kahdeskymmenesviides päivä.

Tänään oli tosiaan viimeinen päivä koulua ja loma jatkuu tammikuun kahdeksanteen päivään saakka. Tätä on koko meidän tuhatpäinen koulu odottanut marraskuun alusta saakka ja viimeinen koulupäivä olikin suurinpiirtein juoksemista ympäri koulua ja laiskottelua. Itse olin koulussa kaksi tuntia, joiden aikana selasin koneella suomalaisia laatulehtiä ja kekkaloin kuvisluokassa. Yllä näkyy mun ja Carolinen tyrmäävät taideteokset jota me ollaan tovi tuhrittu – conversekuva on meikän ja neitokainen on Carolinen muotokuva. Molemmat luonnollisesti kesken.

Meidän kuvisluokassa on upeiden taideteosten lisäksi myös ...luonnollinen kokoinen äärettömän kammottava kivipatsas. Me ollaan haaveiltu tällaisesta yhteiskuvasta sen kanssa siitä lähtien kun me nähtiin se ekaa kertaa. Tänään tuli vihdoin mahdollisuus toteuttaa tämä kuvanotto kenenkään huomaamatta – kaikki muut oli jossai muualla kekkaloimassa. Ja kyllä, tänään meillä oli univormuvapaa päivä, jos pohditutti.

Laikukas krokotiili keskellä Edinburghin vilkkaimpia ostoskatuja, olkaa hyvät.

Teksti asioista joista puhumista yleensä välttelen

Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.

Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.

Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.

Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.

Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.

Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.

Elämänpalasia

Hih, näkisittepä mun oman tietokoneoleilulle pyhittämäni kerrossängyn yläkerran mun huoneessa, se on hieno. Tä on täynnä tyynyjä ja peittoja ja kaikkea pehmeää, mukaanlukien minä, ja toisella laidalla on väärinpäin käännetty sohvapöytä joka toimii mun tietokonealustana. Mun matkalaukut toimii virtajohtoränninä ja kuuma ilma nousee ylös joten täällä on myös lämmin. Tämän tiedon jaoin, koska se inspiroi mua tekemään tän postauksen. Osasyy saatta olla myös se, että meillä on vihdoin langaton netti! Se merkitsee kuvallisia postauksia! Ellen sitten kirjoita koulussa niinkuin joskus tulee tehtyä.

Tässä näkymää olkkarista sen jälkeen kun modeemi päätti vihdoin saapua (Laura oli vain hetkeä aikaisemmin lähtenyt läppärinsä kera kotiinsa koska kello oli jo yli puolenyön). Kyseessä on siis yksinkertainen läppärilasten yhteenkokoontuma jonka idea on ovela - koneellaolo yksin olisi pelkästään, noh, koneellaoloa, mutta kun sitä tehdään porukalla niin voi valehtelematta sanoa, että vietti aikaansa kaverien kanssa. Olevaa, olevaa.

Saatoin muuten mahdollisesti eilen eksyä Gameen hetkeksi ja Mirror's edge saattoi ehkä tarttua mukaan kahdeksalla punnalla. Tiedän, mulla ei oo pleikkakolmosta täällä mukana, Suomessa tosin on, mutta oon melkeen satavarma et jollain mun skottikaverilta tää konsoli löytyy. Ja vaikkei löytyiskään niin mua ei haittaa - oon kuolannut tän pelin perään kolme vuotta! Toivon vaan et EA varmistais vihdoin huhut Mirror's edge kakkosesta, yh. Teille jotka ette ole tästä pelien kuningattaresta kuulleet koskaan, kuluttakaa elämistänne kolme minuuttia ja katsokaa alla olevat videot.

Sain postikortin Rukalta, kiitos friikit. On muuten tajuttoman hieno postikortti, pistin sen mun seinälle mun muiden korttien mukaan. Hihityttää koska mun seinällä tulee olemaan niin hieno korttikokoelma tän vuoden loputtua. Ja koska tämä postaus on ollut varsinainen sekametelisoppapalapeli, niin kerron myös sen, että tämän huomaaminen nauratti minua kovasti:

Hihi.

Englannintunnilla kirjoitettua

Ihmiset täällä on sitä mieltä että kahdeksan tuntia unta kouluviikon aikana on paljon. Sen ei pitäis olla mutta siitä on tullut sellaista mullekin.

Mua väsyttää ja mä joudun etsimään syitä itselleni iltaisin miksi mä seuraavana aamuna en voi jäädä nukkumaan jotta saisin itseni zombioutumaan kouluun.

Koulu on väritontä ja tuntuu lattealta. Tai oikeastaan ei, ei se tunnu miltään, se tykyttää epämiellyttävänä, välillä purskauttaa mustesäilionsä rintalastan alle eikä siivoa sitä itse. Joskus muste imeytyy, huijaa että on poissa mutta oikeasti valehtelee.

Mun nimi on muuttunut pelästykseksi mun korvassa, sen kuuleminen on nykyään painajainen. Se painajainen soittaa kongia, hiipii salaa selän taakse ja kumauttaa. Pelästys tuntuu varpaanpohjissa saakka.

Viereisellä tietokoneella piirretään maasturia Paintilla ja musta tuntuu samalta tavallaan. Voisin maasturin sijaan piirtää oikeassa mittakaavassa mun reitin kotiin ja jäädä sinne.

Normipäivä - eli kiinalaisia, joulukoristeisiinhukkuminen ja törkypuheita norjaksi

Kuvia, vihdoinkin! Jopa mun kamerasta ja taidolla muokattuja, tiedän että te kaikki ootte kaivanneet tätä suuresti. Ja mähän en harrasta sarkasmia, mutta. Kuitenkin, jee! Oon parhaillaan mun Victorian, Annen tyttären luona ja pääsen käyttämään sen rajatonta nettiä joka tarkoittaa että voin vihdoin ladata kuvia Photobuckettiin ilman että siitä verotetaan mun omasta kukkarosta. Kunnollinen netti saapuu mun omaan kotiin neljästoista päivä, sen jälkeen rakentavien postausten (jos kehtaan ko. nimitystä näistä käyttää) tahti tulee rivakoitumaan huomattavasti.

Kuitenkin, voisin päivittää mun kuulumisia teille, en ookkaan tehnyt sitä toviin. Mulle kuuluu melkoisen messevää, viikonloppu alkoi ja sitä rataa. Koulussa meiltä vaaditaan esseitä ainakin kaks kertaa viikossa ja se osaa olla tosi stressaavaa mutta kuten tähänastisesta elostani olen huomannut, sitkeydellä selviää kaikesta. Ainakin melkein. Kuten ehkä ootte saattanut uutisista huomata, eilen täällä Skotlannissa oli ihan jäätävä myrsky, kaikki julkiset palvelut suljettiin kello kakstoista. Ei valittamista, oli ihan jees istua loppupäivä kotona ja juoda kaakaota samalla kun puut repiytyy juuriltaan ulkona. Kaikki on täällä jo aika lailla tosi arkista, normaalia. Enää ei juurikaan mistään saa niitä samanlaisia jumalautamäoonskotlannissatsiisuskraistkaikkionuuttaghgtlghfh!-viboja. Mä toisaalta tykkään mun arjesta täällä, varsinkin kun mulla on niin loistava perhe.

Tänään me mentiin tällä kyseisellä perhekokoonpanolla taivaalliseen kiinalaisbuffetravintolaan juhlistamaan suomalaisen Katin seitsemättätoista syntymäpäivää. Se ruoka siellä oli taivaallista, siis mmmm ah en keksi muita sanoja sille. Ennen kun me lähdettiin, me piipahdettiin Lauran luona ja jumaleissön niiden olohuone! Skotit tosiaankin ottaa joulun tosissaan, joidenkin talouksien ikkunat on niin täynnä vilkkuvia epilepsiavaloja että niiden asukkien silmät tulee välkkymään punavihersinioranssista vielä kaksi kuukautta joulun jälkeenkin.

Jostain syystä Lauran peilissä oli Norjan lippuja. Se oli jänskää. Mulla on muuten uusi pipo jonka sain kahdella eurolla yhdestä loistokaupasta. Tän pipolöydön ansiosta mun keltainen peruspipo on päässyt jäähylle hetkeksi, rakastan mun uutta vihreää ihanuutta.

Ostin muuten sukkahousutkin siitä ihanakaupasta. Minä - sukkahousuissa! Vieraassa maassa asuminen tosiaankin muuttaa ihmistä.

Me odotettiin bussia jotain nelkkyt minuuttia koska me ollaan evolapsia ja myöhästyttiin siita bussista johon meidän piti tähdätä.

Se tosin antoi aikaa valokuvaamiselle.

Perus bussipysäkkitaidetta by antisocial behaviour kids.Yleensä raaputusten lisäksi kaikilla bussipysäkeillä on poltettu sytkareillä muoviin jäätäviä onkaloita ja jotain jotka on olevinaan kuvioita.

Me harrastetaan meidän omia extremeurheilulajeja. Yhdellä on kamera, kaksi juoksee keskelle tietä ja se yksi ottaa niistä kuvan. Välillä ne otokset on vallan onnistuneita ja mun mielestä toi ylläoleva on varsin mainio. Tiet täällä on muuten hassuja, useimmat niista on tosi huonokuntoisia ja niissä on sellasia ihmeellisia valkosia kiviä, mä otan tienpinnasta joku päivä kuvan ja postaan tänne, kiinnosti teitä sitten skotlantilainen tienpintarakenne tai ei.

Paikanpäällä oli... hauskaa, hih. Me ollaan loistava porukka.

Eva ja kurkkusilmälasit. Tossa ravintolassa oli suklaasuihkulähde ja yhdessä vaiheessa me dipattiin tuoretta kurkkua siihen. Oli aika erikoista, mutta ei ollenkaan pahaa. Oli ihan hyvää itseasiassa.

Mun taiteilema härö jäätelökäärme.

Ja koko porukka miinus Mick, joka otti kuvan. Caroline, Laura, meitsi, Eva, Kati, Victoria ja Anne.

Ah kaupallista autuutta

Vähän aikaa sitten televisiossa alkoi pyörimään mainoksia kaikista naurettavista tuotteista joita mainostajat haluaa huijata ostamaan. Mä nauroin mainoksille ja pyörittelin silmiäni - kuka oikeasti käyttäisi mitään tollaisia? Yksi näistä naurettavista humputuksista oli tämä:

Tuo on siis peitto hihoilla. Ei kaapu tai mikaan aamutakki, vaan, kuten sanoin, peitto hihoilla. Tossa ei siis oo takaosaa ollenkaan. Nauroin niille mainoksille ja mietin et kuka oikeasti käyttää tollasia, hah.

Kuten kaikissa tarinoissa, tässäkin on kääntökohtansa. Eräänä päivänä mä löysin mun huoneesta pinkin tuollaisen ja koitin sitä päälle. Herranjestas, se on taivas maan päällä! Mä en tosin pidä sitä päälläni tolla tavalla mitä tossa kuvassa vaan mä teen siitä sellasen ihmeellisen kietaisuhöskän jonka yksi osa soveltuu jopa hupuksi ja sitten mä kuljen ympäri kämppää näyttäen tältä:

Okei, ehkä toi on enemmänkin se tunne mikä mulla on. Mä näytän enemmänkin tältä:

Mutta niin. Tästä olen oppinut että ehkä ei kannata tuomita ensinäkemältä.

Vihdoin, vihdoin!

(pahoittelen lyhyestä ja kuvattomasta postauksesta mutta tämä on asia jonka mun on aivan pakko jakaa teidän kanssa)

U L K O N A  S A T A A

L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

!  L  U  N  T  A  !

M A I S E M A  O N  V A L K O I N E N !

E L O N I  O N  P E L A S T E T T U !

Skotlanti ei olekaan niin julma maa kuin viime lumettomat päivät olen ajatellut.

Ah.

Miten mukavan kodin minusta saakaan

Tiedättekö sen tunteen, kun vahingossa yskit jatkuvasti keuhkojesi pohjaa ulos samalla kun tunnet jopa varpaidesi nivelissä sen hengitystä vaikeuttavan esteen, joka tuntuu kietoutuvan kaikkialle? Mä tiedän ainakin. Juuri tismalleen tällä sekunnilla, tuhansilla aikaisemmilla ja näköjään muutamalla tulevallakin minuutin kuudeskymmenesosalla. En arvosta, pakko myöntää. Enhän mä ole koskaan kipeä, mullahan on aina ollut hyvä vastustuskyky ja kaapillinen lämpimiä vaatteita.

Jos joskus saisin tilaisuuden puhua rouva Megalomaaniselle Kipeydelle, kysyisin varmaan että onko sillä kivaa. Tiedän kyllä vastauksen varmaan jo etukäteen - tietenkin sillä on. Ainakin päätellen siitä päänsärkysängynpohjayskäkohtausnielutuskabileiden määrästä ja riehakkuudesta jotka mun sisällä on pyörineet. Flunssarouva riehuu ja teepannu kiehuu, sanoisin varmaan jos yrittäisin riimitellä tästä jotain mutta jätän sen vain ajatukseksi koska en halua kuulostaa idiootilta. Vaikka teetä ja kuumaa mehua ja kaakaota ja jotain aika ristiriitaisen makuista hunajasitruunaeliksiiriä olenkin tänään juonut ihan liikaa.

Tämä teksti valitettavasti demonstroi päässäni liikkuvien oivallisten ajatusten (olemattoman) määrän varmaan suhteellisen hyvin. Olo tuntuu siltä että jos sulkisin silmäni edes pieneksi hetkeksi, tippuisin ja tippuisin ja tippuisin,  ehkä kadottaisin keuhkojeni viimeiset kasassaolevat rippeet putoamisesta seuranneeseen kielioppityhjiöön. Ei, en edes yritä ymmärtää mitä juuri kirjoitin mutta siltä musta nyt tuntuu. Olen ollut hereillä viisitoista tuntia joka tuntuu varmaan viideltätoista ikuisuudelta, ulkoelimiksi yskän siivellä pyrkivät sisäelimeni eivät halua tai jaksa lopettaa. Ehkä jopa molempia.

Katsoin tänään elokuvan 500 Days of Summer. Olin kuullut siitä hirveästi hyvää palautetta ja viisitähtistä vakuuttelevaa sanahelinää. Halusin saada ajatukset pois Rouvasta edes hetkeksi, upottaa ne johonkin kesäiseen joka veisi ne tarpeeksi kauas pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, elokuva teki minut pelkästään surulliseksi ja ahdistuneeksi. Hieno se oli ohjauksellisesti ja miespääosallisesti mutta yleiskasvoiltaan se oli masentava eikä halunnut täyttää tarkoitustaan johon sen valitsin.

Inhottavinta on se, miten kipeyttä ei pääse pakoon. Miten sen tuntee kun hengittää, nielaisee, pudistaa päätään tai koettaa kuoria mandariinia joka on kuitenkin liian kylmä että voisin syödä sen tämän seuralaisen kanssa. Tiedän, totta kai tiedän että tällaiset herrasväet kammaroimassa kurkunpäässä ovat yleensä aina varsin ohimeneviä, se mikä ei tapa, vahvistaa ja älä ole säälittävä kieriskelyidesi kanssa, tätähän sattuu välillä kaikille. Mutta yhtä epämukavaa se joka kerta on.

Tilastollista tietoa: tätä tekstiä kirjoittaessani sain kuusi ja puoli negatiivisesti latautunutta yskäkohtausta.

Karu totuus mun huumorintajusta

Pelottavaa tahi ei, tässä on mun huumorintajun ruumiillistuma kuvaksi. Liioittelematta nauroin tätä varmaan kymmenen minuuttia putkeen. Ehkä tämä avaa vähän sitä pohjimmaista syytä mun kokonaisvaltaiseen outouteen.

Pieniä huomioita elämästä ja vähän muustakin

Muutama viikko sitten oltiin norjaedustuksen kanssa paikallisten järjestämissä bileissä. Kolme ihmistä, paikallisia jopa, sanoi että mä ja Caroline kuulostetaan englantimme kanssa siltä että me oltaisiin irlantilaisia. Saavutus sekin, tultiin Skotlantiin ja saatiin kolmessa kuukaudessa irkkuaksentti, mikäs sen hienompaa. Epäilen kyllä vahvasti näiden ihmisten aksentintunnistuskykyä.

Mulle on koko pienen elämäni taottu päähän että pattereiden päälle ei saa laittaa vaatteita tai mitään muutakaan koska ne syttyy palamaan ja kaikki kuolee. Täällä ihmiset kuivattaa lähes poikkeuksetta vaatteensa ja pyyheliinansa näiden kyseisten huoneenlämmittimien päällä. Maassa maan tavalla tietenkin, ehkä skotit ei halua olla niin paloturvallisia kuin ehkä kannattaisi.

Täällä on valokuvausautomaatteja aika hassun paljon, jokaisesta isosta supermarketista niitä löytyy vähintään kaksi ja jopa meidän paikallisessa miniminiapteekissa on moinen. Automaattien tiheys tietenkin on aiheuttanut sen, että aina toisinaan pistän jonkun kanssa viisi puntaa palamaan ja salamavalot välkkymään, on tosi mukavaa omistaa ihan konkreettinen muisto jostakin päivästä.

Vähän aikaa sitten mieleeni juolahti, että Ananasmania saattaa antaa hieman vääristyneen kuvan mun sosiaalisesta elämästä ja kaverimäärästä täällä. Siksi haluankin tässä kertoa, että Caroline ei suinkaan ole mun ainoa toverini skottimaalla vaikka meidän pärstöjä suhteellisen usein samoissa valokuvatuksissa esiintyykin - muiden kaverieni kanssa en ihan ole sillä tasolla että voisin räpsiä niistä kuvia ihan vapaasti (ja lisäksi en ole kamalasti jaksanut raahata Rubenia mukaan mihinkään viimeaikoina seliseli). Tulen kyllä vastaisuudessa varmasti esittelemaan skottitoverini täälläkin, nyt ei vain ole vielä sen aika.

Aloitin tänään pärstäkuva päivässä -projektin Carolinen (mun pitää ihan tosiaan keksiä sille joku lempinimi, sen koko nimi on niin pitkä ja se tuntuu viralliselta) kanssa, mielenkiinnolla sit seurataan et kuinka kauan sitä mahdan jaksaa tahi muistaa. Olis kyllä tosi jees jos jaksaisin suorittaa sitä koko vuoden, siitä kertyisi jotain parisataa kuvaa ja voisin sitten jälkeenpäin nauraa kuinka typerältä olen näyttänyt. Ja tietenkin tehdä siitä videon ja ladata tänne. Jos siis tulen tässä onnistumaan.

Carolinen koneen näppäimistöllä on äärimmäisen ärsyttävää kirjoittaa koska joudun valitsemaan äiden ja öiden pisteet erikseen, norjalaisvastineet kyseisille kirjaimille saa mun tekstin näyttämään ihan liian häiritsevältä. Vai mitæ sanoisitte jos pæættæisin alkaa kirjoittaa næillæ vuonomaan æækkøsillæ? Hæiritsevææ, eikø? Jep, niin mustakin.

Suomen kielen käyttämättömyyden huomaa siitä, että joskus mun sanajärjestykset on tosi hassuja. Ei mun oma äidinkieli tietenkään mitenkään erityisesti rapistu, mutta jotain hassuuksia puheeseen toisinaan livahtelee. Olen muuten aloittanut kirjoittamaan massiivista vaihtaripostausta jossa yritän kattaa suunnilleen kaiken mitä multa ollaan udeltu ja mikä ehkä saattaisi kiinnostaa teitä.

Aamen ja muistakaa katsoa Salkkareita!

EDIT JOTAIN TUNTI ALKUPERÄISTÄ JULKAISUAIKAA MYÖHEMMIN: 
Apua, luin tän mun tekstin jälkeenpäin ja nauroin aivan liikaa mun joillekin sanajärjestysomituisuuksille, melkein nolottaa kun kyseessä on kuitenkin mun oma kieli mutta ei voi mitään. Halusin vaan jakaa teidänkin kanssa että mä tosiaankin oon sanajärjestystaantunut, korjasin ne hömelyydet kylläkin tästä jo poies.

Seitsemän kuukautta jäljellä, hui

Miten paljon hässäkkää voidaankaan saada netin läsnäsaamikseksi. Paljon, kuuluu vastaus, sillä netin on tähän talouteen pitänyt saapua jo kuukausia. Kun saapumispäivä vihdoin tuli, selvisi että nettiä pitäisi odottaa vielä neljä pitkää viikkoa. Siinä vaiheessa kyllästyin ja ostin itselleni oman nettitikun, skypettömyys, naamakirjattomuus ja etenkin blogittomuus alkaa kuukauden jälkeen jo hippasen ärsyttelemään. Nettitikkuni ei tietenkään suostu toimimaan mun omalla koneellani, sain lainaan Carolinen toisen läppärin (kyllä, sillä ruojakkeella on kaksi läppäriä, mihin tämä maailma on menossa) ja sillä netteilen kunnes se langaton vihdoin saapuu hamassa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä tosin kirjoitan mun omalla koneella koska norjalaisessa koneessa äät ja ööt on häiritsevän erilaisia. Tunnen oloni harvinaisen nörtiksi kun olen kahdella koneella yhtä aikaa mutta elämä on. Tein muuten hienon innovatiivisen keksinnön, musiikinkuuntelukokemukseni parantamiseksi tein mun ja Carolinen koneille samat soittolistat ja soitan niitä molemmilta koneilta samaan aikaan, ihankuin omistaisin kaiuttimet! Aina toisinaan tajuan kuinka hienoa on omistaa rakentava elämä.

Mitäs mä tässä nyt kertoisin. Elämä täällä sujuu ihan hyvin, mun uusi perheeni on kerrassaan ihana, se siis koostuu minusta, hostäidistäni Annesta, Carolinesta ja kolmesta kissasta (joista yksi, tietenkin kissoista valtavin, yrittää jatkuvasti tunkea mun näppäimistölle, en arvosta näitä yrityksiä). Tässä talossa on jatkuvasti elämää, joka päivä Annen tyttäriä tai ystävättäriä pukkaa vierailuille ja ne kaikki on kerrassaan herttaisia. Enää mun ei tarvitse pelätä että millä tuulella May on kun tulen kotiin ja kestää huutoa siitä, kun unohdin sammuttaa vessan valot. Täällä mä saan maalauttaa mun huoneen yhden seinän minkä väriseksi ikinä haluan, valitsin turkoosin.

Ruben on sanonut sopimuksensa irti ja se saa sydämeni vuotamaan suuria kyyneleitä. Siksi kuvapuoli saattaa olla hieman heikohko tulevina viikkoina, snif. En tajunnut kuinka paljon Ruben mulle merkitsi ennen kuin hän päätti sairastua, mulla oli tapana raahata se mukaan kaikkialle että saisin mahdollisimman paljon mun vaihtovuodesta ikuistettua mutta näemmä kohtalo on päättänyt toisin. Pitää varmaan viedä herra johonkin korjausliikkeeseen ellei hän päätä yllättäen alkaa toimimaan. Epäilen tätä kyllä vahvasti.

Ostin vähän aikaa sitten itselleni huvin vuoksi mekon. Tämä tapaus oli harvinaisen outo, sillä en ole koskaan laskenut itseäni mekkoihmisten joukkoon. Näemmä täällä siihen on syntynyt poikkeus, käytin nimittäin viime viikolla mekkoa koulussa ensimmäistä kertaa ikinä. Vapaa-ajallakin nämä lahkeettomat vaatekappaleet on löytäneet tiensä päälleni. Housuttomuus on hassu tunne, positiivisella tavalla tietenkin. Mun tavoitteena on laajentaa mun mekko- ja hamevarastoa täälläollessani, nyt kun vihdoin olen tajunnut niiden valovoiman. Sukkahousutkin ostin vähän aikaa sitten. Ymmärrän nyt täysin mitä tarkoitetaan kun sanotaan että vaihtovuosi muuttaa ihmistä.

Sekalaisia pikkuasioita viime päiviltä: ostin Lidlistä rypälemehua ja se oli hirveän pahaa (sainkin mun draamaryhmäläisten naurut kun ne näki mun naaman kun maistoin sitä ekaa kertaa), tein päätöksen kasvattaa mun hiukset pitkiksi (saa nähdä kuinka kauan sekin päätös pitää mutta yritetään), olen analysoinut näytelmiä joita en ollut ehtinyt lukemaan, yrittänyt epätoivoisesti pitää huoneeni siistinä, löytänyt porsaanreikiä koulun koneiden hupisivustojenblokkaussysteemissä, tavannut kolmekymmentä saksalaista samaan aikaan ja epäonnistunut kravattisolmussa lukemattomia kertoja. Olen myös aloittanut vastaamaan teidän esittämiinne kysymyksiin.

Long time no see, toivottavasti välimatka ensi postaukseen ei veny niin pitkäksi kuin tämän ja edellisen väli venyi.

Olen elossa vaikka todisteita onkin sitä vastaan

Voih ja huoh, viime viikot ovat olleet niin täynnä kaikennäkoistä etten oikein edes tiedä mistä aloittaa. Olen juhlinut, tehnyt uusia tuttavuuksia (mm. erään mieshenkilon joka näyttää Tuulin isoveljen ja charlieissocoolliken risteymältä), kehittänyt loistavan halloweenasun, valvonut, riehunut, juossut bussien perässä, saanut tuplavesikellot kantapäihin korkokenkäkävelyiden takia, ostanut uuden ihanan huulipunan, aloittanut päiväkirjan pitämisen taas kerran ja nähnyt aivan liikaa loistavia elokuvia.
Kirjoitan tätä muuten koulun koneella ja tässä ei tietenkään ole kaikkia kirjaimia. Päätin ratkaista tämän ongelman kopioimalla ä-kirjaimen mun leikepoydälle ja yksinkertaisesti olemalla ilman muita puuttuvia kirjaimia koska kirjoittaminen kävisi tälloin liian hitaaksi.

Tosiaan, edellistä postausta seuranneena päivanä mut potkastiin pois mun hostperheestä. Täysin ilman syytä, sen takaan, ja siksi se olikin äärimmäisen hämmentävää. Mä sain puhelun, että sulla on kakskytviis minuuttia aikaa pakata ja sua tulee hakemaan taksi. Mulle ei suostuttu kertomaan että mihin se taksi mut veisi tai mitään, joka teki tilanteesta vielä kaoottisemman / hysteerisemmän / hämmentävämmän. Kun pakkasin ja raahasin mun kamoja kahdet portaikot alas (se on muuten aika tujua hommaa, mulla on sitä kamaa kertynyt ihan kiitettävästi), mun hostäiti vaan istui sen huoneessa. Kun istuin kadulla odottamassa taksia, se vaan katsoi mua ilmeettomänä ikkunasta. Viis tuntia aikasemmin tää sama henkilo leperteli mulle miten se ei halua erota vihollisina. Ihmiskunta on kummallinen.

Loppu hyvin kaikki hyvin, taksissa hetken istuttuani tajusin että se on menossa Carolinen luokse ja sinne tosiaan päädyin. Sen jälkeen tapahtui soittelua Suomen Exploriuksen, mun vanhempien ja mun aluevalvojan toimesta toisilleen ja suhteellisen suurimittakaavaisen draamailun jälkeen mä sain jäädä Carolinelle asumaan pysyvästi.

Mä luulin että Carolinen kanssa asuminen tuntuisi ainakin aluksi jollain tapaa oudolta ja että me molemmat kaivattaisiin kamalasti omaa aikaa koska me nähdään toisiamme koulussakin lähes koko ajan, mutta niin ei ainakaan tähän mennessä ole käynyt. Me vietetään suurimman osan kotonakin vieteystä ajasta keskenämme ja se on itseasiassa aika hauskaa. Me myos ollaan alotettu katsomaan True bloodia koska norjalainen toverini omistaa kaikki jaksot ja valehtisin jos väittäisin että en olisi koukussa siihen.

Netin pitäisi saapua ensi tiistaina. Ero Ananasmaniasta tuntuu pahimmalta, koska sen välityksellä olen yhteydessä niin moniin ihmisiin. Facebookkiin pääsen toisinaan kun olen vierailemassa internetillisten tovierieni luona, se ei kirpaise niin paljoa, mutta blogin hylkääminen kirpaisee. Ei auta muuta kuin sinnitellä.

Kummat ensin, hyvät vai huonot?

Kyllä, minulla on uutisia. Hyviä sekä huonoja ja ne molemmat ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. En oikeastaan ole varma, että mikä uutisista on hyvää ja mikä huonoa koska niissä kaikissa on puolensa.

Ensinnäkin, vaihdan isäntäperhettäni täällä. Suunnitelmissani on lähteä lätkimään viimeistään tiistaina, silloin keskustelen isäntäperheongelmistani aluevalvojani kanssa. Jos näillä kilahtaa täällä ennen tiistaita, oon pakannut ovelasti mun lipastonlaatikoissa olevat tavarat pusseihin ja täten pääsen siis lähtemään alle kahdenkymmenen minuutin varoitusajalla ulos täältä.

[tähän väliin tuli odottamaton tunnin kirjoitustauko, koska hostäitini pimahti ja päätti sulkea netin]

Tässä välissä hostäitini aloitti suoraa kurkkua huutamisen, että miten kehtaan käyttää nettiä. Hän myös aloitti huutamisen kaikesta muusta ja esimerkiksi ovien ja muiden tavaroiden paiskomisen. Tässä välissä mulle todellakin riitti, pakkasin kaikki tavarani matkalaukkuihin ja aikaistin tapaamistani aluevalvojan kanssa huomiselle.

Unohdin tässä välissä, että mitkä ne hyvät uutiset olivatkaan. Ai niin, tosiaan pääsen täältä pois. Ehkä pääsen jopa Carolinen perheeseen asumaan, joka olisi aivan unelmaa. Mun pää vaan räjähtää tässä perheessä. Carolinella ei tosin ole nettiä, että sinne mahdollisesti muutettuani postaustahti saattaa olla hieman hidastua kunnes siihen talouteen saapuu netti.

Äh, saan päänsärkyä tästä kaikesta.

And I-i will always love you-uu

Tämä on historiallinen postaus. Yksikään tämän merkinnän kuvista ei nimittäin ole minun ottamani. Sen sitä saa, kun jättää oman kameransa lojumaan makuuhuoneeseen, muut valtaavat sen ja sitä ei saakkaan ihan heti takaisin. En kai voi valittaa.

Eilen Carolinen luona järjestettiin hänen hostäidin lapsen aviomiehen synttärit ja koska tykkään kuokkia minulle ilmaistiin että voin tulla paikalle jos haluan, liityin juhlijakansaan. Kuvia itse juhlaosuudesta en tänne viitsi tunkaista. Ihan vain siksi että niissä esiintyy liikaa henkilöstöä jotka eivät ehkä halua naamavärkkejään satojen ihmisten tarkasteltaviksi.

Yllä yksi parhaista yhteiskuvista joka sisältää mut ja Carolinen. Voin valehtelematta sanoa, että Caroline on mun paras ystävä täällä ja me ollaan suunniteltu jo, et miten me ens kesänä järjestetään vierailut toistemme luokse. Haha, mua naurattaa kun tiedän, että se yrittää jossain vaiheessa kuitenkin kääntää tätä tekstiä ystäviemme Larry Pagen ja Sergei Brinin perustaman internetpalvelun kääntötoiminnolla (jota myös Google kääntäjäksi kutsutaan, mutta kukapa ei haluaisi toisinaan tunkea blogiteksteihinsä jotain muka-piilosivistävää) koska mainitsen sen nimen niin monta kertaa tässä ja se saa tulokseksi jotain ihan randomia.

Se on muuten hassua, miten Carolinen nimellä on mun päässä kolme eri muotoa. Ensimmäinen on sen nimi lausuttuna ihan suomalaisittain, toinen on sen englanninkielinen versio (Carolain lausuttaessa) ja kolmas on sen norjalainen muoto (joka lausutaan sellasella riikinruotsihtavalla aksentilla "Kha-ru-li-ne"). Oon epätoivoisesti yrittänyt opetella lausumaan sen nimeä norjalaisittain kohta kaks kuukautta ja edistystä on kieltämättä tapahtunut - aluksi norjalaisedustus nauroi itsensä tärviölle mutta nyt mulle suodaan jo tyytyväisiä nyökkäilyjä. Se on oikeasti vaikeampaa mitä voisi kuvitella.

Talosta löytyi myös synttärikakku, olihan kyseessä synttärijuhlat. Kun ilta eteni ja tunnelman jäykkyys hupeni (okei, tunnelma ei missään vaiheessa ollut mitään muuta kuin riemukas, halusin vaan saada tohon jotain rimmaavaa), ihmiset tajusi että sitä kakkua voi käyttää esim. aseena. Siellä siis jossain vaiheessa aikuisetkin ihmiset juoksi ympäri kämppää kakunpaloja käsissä ja yritti tahria sillä mahdollisimman paljon kaikkea liikkuvaa. Mä onneksi säästyin suuremmilta vahingoilta, toisin kuin eräät jotka sai kakkua mm. silmään ja joka puolelle päälysvaatteitaan, koska näytin uhkaavalta melkein yli laitojensa loiskuvan juomani kanssa aina kuin joku kakkuisa sattui lähettyvilleni. Yllä Anette ja Caroline demonstroivat miltä näyttää kun kakku lentää, lentää ja osuu kohteeseen.

Tätä veikkaan Lauran tai Evan huippuotokseksi. Carolinella on mielikuvituksellinen tapa kuivattaa sen pesusta tulleet sukat. Alla näkyy myös, että sillä on mielikuvituksellinen tietokonealusta, joka arvostaa tätä keksintöä suuresti.

Illan paras läppä: "Thank you for flying with Netherland Airlines, here's your free package of weed!"

Rakkaat kansalaiset, pallo on teillä

Nyt pyydän teiltä, rakkaat lukijani, heittäkää mua

haasteilla,

postaustoiveilla,

ylipäätään millä tahansa toiveilla,

kysymyksillä,

anonyymillä

(tai anonyymittömällä)

palautteella

ja asioilla jotka nyt mieleen sattuu.

Ei kuitenkaan millään mikä sattuu osuessaan kohteeseen.

Toteuttamistakuu!

Päätin pystyttää tällaisen nyt, kun Ananasmania on saavuttanut ensimmäistä kertaa historiansa aikana sadan lukijan rajapyykin rikkoutumisen. Kiitos kaikille teille, purr. ♥

Alan muuten pikkuhiljaa pitämään saksantunneista.

Kauneuden eteen täytyy kärsiä, vai miten se menikään

Kuten mainitsinkin aikaisemmin, värjäsin hiukseni. Varsinkin itse värin laittaminen sattui, mun päänahka ei ollut värinpoiston jälkeen mitenkään erityisen hehkeässä kunnossa. Luoja siunatkoon mun letti oli kamala ennen tätä, latvat oli oranssit, keskiosa hopeaporkkanaa, harmaa tyvikasvu ja sitä ennen blondi koko pään ympäröivä random liuska - en kaipaa sitä hetkeen uudelleen! Nyt hiuspehko siis on kullahtavan vaaleanruskea ja pidän tästä väristä varsin paljon. Ensi värjäyskerralla tähtään varmaankin tummempaan ja kylmempään ruskeaan, haluan kokea brunetteuden ensimmäistä elämässäni kertaa läpikotaisin. Mun naama noin isona mun blogissa on muuten aika pelottava kokemus. Ainakin ruudun tällä puolen.

Edinburghissa järjestetään zombiewalk halloweenina. Aikeina on osallistua siihen Carolinen ja Lauran ja mahdollisesti muutaman koulutoverin kanssa. Saan ehkä värjätä Carolinen hiukset hopeiksi sitä varten, hihii. Asuakin voisi alkaa pikkuhiljaa suunnittelemaan, koska itseni tuntien sen työstämisessä saattaa mennä tovi.

Nyt mun olo on jotenkin tosi hassu. Monella eri tapaa. Meillä oli hauska ilta kuuden vaihtarin voimin ja suklaaletut olivat hyviä vaikkei mun periaatteessa olisi pitänyt sallia niitä itselleni. Nyt ärsyttää että sallin, mä en tule onnistumaan ikuisuusprojektissani koskaan jos vaan jatkan näin. Tunnen itseni aivan liian keskiverroksi aivan liian monessa kategoriassa juuri nyt.

Muhun iski randomisti tajuton ikävä Tuulin kitaraa ja sen talon tuoksua kohtaan. Hassua, mutta se kai on elämää.

Nyt aaltojen paremmalla puolella

Tällä hetkellä voisin sanoa, että mulle kuuluu hyvää. Paljon parempaa kuin viime postauksen aikaan ja olen siitä erittäin iloinen. Saksa ei enää stressaa niin hirmuisesti, koska oivalsin kuinka hyödyllistä on kun omistaa saksalaisen ystävän ja alan muutenkin päästä kärryille asioissa hieman enemmän. Tai ainakin siltä musta tällä hetkellä tuntuu. Draama on stressaavaa edelleen, mutta yritän parhaani mukaan kääntää sen stressin siihen, että saisin jotain oikeasti aikaan. En osaa olla ahdistunut siitä kaveripolitiikastakaan ainakaan toistaiseksi, meidän vaihtariporukka on vapaa-ajalla niin loistava että se väkisinkin kaikottaa negatiivisuuden toisaalle.

Tänään tein huomattavan paljon erilaisia asioita. Koulun jälkeen kävelimme norjaedustuksen kanssa läheiselle kuntosalille ja me kaikki liityttiin sen jäseniksi. Se on itsessään suhteellisen hyvä motivaattori salille- tai uimaanlähtöön kun se kerran on jo maksettu etukäteen. Me saatiin hienot jäsenkortitkin ja mun kuva siinä on varsin hehkeä. Anetten piti lähteä omiin rientoihinsa liittymisen jälkeen, mutta mä ja Caroline uitiin jotain puoltoista tuntia ja sen jälkeen olo tuntui ihanan toimeliaalta. Jonkun luonnonoikun takia me ollaan menossa uimaan huomenaamulla puoli kymmeneltä. Mä ehdotin sitä. Mitä ihmettä tapahtuu. Hiuksetkin värjäsin tänään! Tai no okei, jos ollaan tarkkoja niin Caroline värjäsi ne ja ne on varsin mukavat.

Pidän hirveästi saksalaisesta Laurasta ja norjaedustuksesta johon kuuluvat siis Caroline ja Anette. Laura tykkää halata ihmisiä, Caroline on mun synnytyksessä erotettu kaksoispuolisko ja Anette saa ihania ideoita koko ajan - tänään se toi meille paperilyhdyn ja kun tuli pimeää, me sytytettiin sen sisälle liekki ja päästettiin lentoon. Se lensi niin kauas ja korkealle ettei sitä enää erottanut ollenkaan. Olo tuntuu toisinaan kodilta täällä. Kuten tunti sitten kun mä kiipesin norjaedustuksen kanssa bussipysäkille seisomaan ja laulamaan High school musicalia pilkkopimeälle pellolle.

Kiitos kaikille aikaisempaan postauksen kommentoineille. ♥ Olen tosi huono vastaamaan kommentteihin nykyään enkä oikeastaan voi selitellä sitä yhtään millään, mutta sanon tämän uudelleen: kiitos. Ja koska olen myös tylsä tämän postauksen kuvapuolella enkä halua jättää tätä kuvattomaksi, niin siinä teille kuva merisaukoista jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni nukkuessaan etteivät ne ajelehdi pois toistensa luota:

Rikoin muuten jo viime postauksella maagisen 18 postausta per kuukausi -jumitukseni. Tämä on jo kahdeskymmenes tässä kuussa, mitä tapahtuu?

Hei hei mitä kuuluu

Sanoisinko, että mielenkiintoista, kiitos kysymästä. Periaatteessa mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää, mutta toisaalta taas todellakaan ei. En oikeastaan tiedä, että kumpaan puoleen mun pitäis ja kumpaan osaan keskittyä.

Muutama päivä sitten ehkä kilometrin päähän mun kodista avattiin ihan jumalattoman iso kauppa, joka on auki vuorokauden ympäri. Ne myy ihan kaikkea pakastekissanruuasta vauvanvaatteisiin ja olin siellä tänään kaverien kanssa ekaa kertaa. Mukaan tarttui sitruunantuoksuista suihkusaippuaa ja hiusväriä, joka pääsee mun päähän perjantaina. Ihan vain siltä varalta, että epäonnistun (tai kaksi itsensä mukaantunkenutta värjääjääni epäonnistuu), olen aikatauluttanut tämän värjyyprosessin perjantaille. Täten mulla on sitten viikonloppu aikaa korjailla, mutta uskoisin että aikaan saadaan ihan hyvää jälkeä.

Lauantaiaamuna heräsin ja ennen kuin avasin silmäni, luulin että makasin kotonani Suomessa. Kun avasin silmät ja tajusin, että äänet joita luulin äidikseni ja siskokseni, olivatkin hostäitini ja televisio, olo tuntui tosi omituiselta.

Perjantaina oli meidän koulun oppilaskunnan tai jonkun muun tämänsuuntaisen tahon järjestämän juhlat naapurikaupungissa, ostin sitä varten mekonkin. Toisen muutaman vuoden sisällä ostamani, hui. Korkokengätkin löytyi ja kolmen tunnin tanssimisen ja hyppimisen jälkeen en tuntenut varpaitani kolmeen tuntiin. Kun tulimme juhlapaikasta ulos, mun korvat oli tavattoman lukossa, mutta se ei suuremmin haitannut - mulla oli ihan tajuttoman hauskaa. Vähän päälle kuukauden päästä uudelleen.

Lettujenpaistoa ja kädet jotka eivät kuulu mulle. Letut olivat hyviä.

Koulussa menee englannin ja kuvaamataidon suhteen hyvin. Mä oon yksi mun luokkani parhaimpia englannissa, joka siis on tasoltaan higher ja se on tosi mukavaa, menen tunneille mielelläni. Kuvis on mukavaa koska mulla on siellä hyvää seuraa ja se on aika vapaata ja ne tunnit kuluu ihan liian nopeasti. Saksa ja draama taas on... noh, stressaavia. Mun saksanryhmässä on ihmisiä, jotka on opiskelleet saksaa yhdeksän vuotta. Eli suunnilleen yhtä kauan kuin mä oon opiskellu englantia. Siellä edetään tosi nopeaa tahtia ja tehdään mun makuun aivan liikaa suullista juttua, mä en mitenkään erityisemmin loista siinä lajissa. Draama on stressaavin kouluaine mitä mulla on koskaan ollut. Tällä hetkellä me kirjoitetaan ja tuotetaan näytelmiä, ensimmäiset näytökset on ensi viikon tiistaina. Mä en ihan tosissani tiedä, miten tulen selviämään ja mun kurkussa kuristaa kun näen jo sieluni silmin mun toisen draamaopettajan muhun pettyneet kasvot.

Kaveririntamalla menee myöskin kaksipiippuisesti. Mulla on kavereita koulussa ja koulun ulkopuolella, mutta mulle lähimmät kaverit on muista vaihtareita. On mulla paikallisiakin kavereita, joidenkin kanssa oon hengannut vapaa-ajallakin, mutta pelkään vain ihan hirveästi tehdä mitään aloitteita niiden suhteen. Tiedän kyllä, että mun pitäisi vaan ryhdistäytyä, ottaa itseäni niskasta kiinni ja uskaltaa, onhan ne paikalliset mun kanssa koulussakin vapaaehtoisesti, mutta mun takaraivossa kummittelee epävarmuus ja inhottava ääni kuiskimassa, että ne on sun kanssa koulussa vain siksi, että ne sääli sua kun olit yksin. Pelkään, että mun oma epävarmuus ja epätietoisuus pilaa kaiken. Olen kieriskellyt siinäkin, epävarmuudessa, aivan liian paljon viime viikkoina, osittain syystä ja osittain syyttä. Tänään draamatunnilla aloin lähes itkemään kun silloin totaalisen hukassa ollut itsevarmuuteni joutui tekemisiin melkein viisiminuuttisen monologin kanssa. Haluaisin, että se pysyisi mukanani vähän säännöllisemmin, sillä arvottomuus on yksi ilkeimmistä tunteista mitä on. Tämän vuoden aikana haluan kahlita sen pois kokonaan.

Motivaatio noista sängystä aamuisin on tosi matala. Johtuen siitä, että mä en vain yksinkertaisesti halua nousta ylös, toisinaan saatan painaa kolmen minuutin torkkua kaksikymmentä kertaa. Yksi melko huolestuttava merkki on myös se, että alan laskemaan tunteja seuraavaan viikonloppuun kun herään maanantaiaamuna. Viime loman jälkeen aloin laskemaan päiviä seuraavaan (tänään 18 päivää) ja ahdistaa elää pelkästään sen ajatuksen varassa, että pian helpottaa.

Juuri tismalleen tällä hetkellä melkein itkettää. En halua mennä huomenna kouluun ja mun sormet on hirmuisen kylmät. Vaikka aina yritän olla hirveän itsenäinen niin myönnän, että kaipaan mun vanhempia ja niiden antamia neuvoja ja tukea. Yksi asia jota ikävöin hirveästi on se, että jos mulla oli mitä tahansa sydämellä, mulla oli aina joku jota mä saatoin mennä halaamaan ja joka sanoi et sä pärjäät kyllä. Mulla on ikävä Aadaakin vaikka se onkin vähän tyhmä.

En oo aikoihin tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin täällä. Illat on pahimpia kaikista.

Äärimmäisen hyödyllistä ostostelua

Näin vain puhekuplia joissa luki "Osta minut!"

Voih.

Tälle on ehkä osittain nimikin

"Kulttuurishokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. --

2. Shokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita."

(vanhoja rakennuksia Edinburghin lähes öisessä keskustassa)

Tämä viikonloppu on varmaankin ollut tähänastisista pahin. Mulla on jatkuvasti kylmä, koska tässä talossa ei näemmä ymmärretä miten keskuslämmitys toimii. Haluaisin koko ajan kaivautua peiton alle ja olla tulematta pois, koska siellä varpaatkin lämpiää. Ainakin jos mulla on villasukat jalassa. Mua väsyttääkin jatkuvasti kotona ollessani vaikka lomalla oon nukkunut ainakin kellon ympäri per yö.

Kahden viime päivän aikana mun mieleen on kivunnut ensimmäistä kertaa hirmuisen suuri mielihalu olla Suomessa. Ei, mua ei kaduta lähtö tänne enkä mä oikeasti halua takaisin Suomeen koska luovuttaminen ei oo mun alaa, Suomi ja miten siellä asiat olis paremmin, on vaan vallannut mun pään.

Olen tällä hetkellä kuin täydellinen oppikirjan mukainen esimerkki kulttuurishokin kakkosvaiheesta. Se alkoi iskea tasan kuukauden jälkeen ja kaikki kakkosvaiheen oireet pätee ja hyvin. Ärsyynnys, väsymys, masennus ja ikävä, kaikki löytyy. Pienet asiat todellakin alkavat ärsyttää. Kun tulin tänne, saatoin naureskellen kuittailla tuplahanoista tai pullaleivästä, mutta nyt nuo kaksi asiaa saattaa pilata olemassaolollaan mun koko aamun. Kuten mainitsinkin, mua väsyttää ja urakalla. Masentuneisuus ilmenee mussa äärimmäisenä motivaation puutteena yhtään mihinkään ja kyllä, mulla on ikävä.

Tiedän, että tämä tulee pikkuhiljaa menemään ohi, mutta tällä hetkellä tuntuu pahalta. Ja kun se "pikkuhiljaa" tässä tapauksessa tarkoittaa ehkä kuukautta, en mä usko et tä parissa päivässä kaikkoaa.

Kurkussa kuristaa hirveän suuri tahto ja toive kuulla mun suomalaisten rakkaiden puhetta.

St. Giles' Cathedral

Perjantainen ja lauantainen Edinburgh sekä minä

Tällä hetkellä olo on vähän hölmö, stressaa niin että sattuu. Perjantai ja tuleva maanantai on lomaa, se helpottaa hieman mutta ei tarpeeksi. Tänään oli hauskaa kaupungissa ja löysin mekon. En tosin ole varma, että onko se oikeasti mekko vai pelkkä tunika, mutta eipä sillä ole kamalasti väliä. Ostin elämäni ensimmäisen poskipunan ja mietin, eikö täkäläisen paahtoleivän ole edes tarkoitus maistua miltään.

Ensimmäiset peiliteineilyt täällä ja uusi paitani jota rakastan melkein yli kaiken.

Sama heppamies on seikkaillut blogissani aikaisemminkin. Pitäisi varmaan selvittää kuka se on.

Jatkoa sarjaan "Kopioi kadulla näkemiesi kohteiden ilmeet". Viimeksi kohteena oli The Queen, jos muistatte.

Tuo kellorakennus on ehkä joku tärkeä paikka. Ainakin sen ulkopuolella on usein kilttimiehiä.

Kultainen haukka oli vain liian hieno.

Norjaedustus istuu jättimäisen jalan päällä Edinburghin keskustassa.

Jälkiruoka italialaisessa. Oli hyvää.

Cruella DeVilin auto tai ainakin melkein!

Hieno yhdistelmä Lauran lettiä, huulirasvaa laittavaa Anettea, minua, Carolinea ja iltaista Edinburghia bussin ikkunasta.

Kiitos.