Miten mukavan kodin minusta saakaan

Tiedättekö sen tunteen, kun vahingossa yskit jatkuvasti keuhkojesi pohjaa ulos samalla kun tunnet jopa varpaidesi nivelissä sen hengitystä vaikeuttavan esteen, joka tuntuu kietoutuvan kaikkialle? Mä tiedän ainakin. Juuri tismalleen tällä sekunnilla, tuhansilla aikaisemmilla ja näköjään muutamalla tulevallakin minuutin kuudeskymmenesosalla. En arvosta, pakko myöntää. Enhän mä ole koskaan kipeä, mullahan on aina ollut hyvä vastustuskyky ja kaapillinen lämpimiä vaatteita.

Jos joskus saisin tilaisuuden puhua rouva Megalomaaniselle Kipeydelle, kysyisin varmaan että onko sillä kivaa. Tiedän kyllä vastauksen varmaan jo etukäteen - tietenkin sillä on. Ainakin päätellen siitä päänsärkysängynpohjayskäkohtausnielutuskabileiden määrästä ja riehakkuudesta jotka mun sisällä on pyörineet. Flunssarouva riehuu ja teepannu kiehuu, sanoisin varmaan jos yrittäisin riimitellä tästä jotain mutta jätän sen vain ajatukseksi koska en halua kuulostaa idiootilta. Vaikka teetä ja kuumaa mehua ja kaakaota ja jotain aika ristiriitaisen makuista hunajasitruunaeliksiiriä olenkin tänään juonut ihan liikaa.

Tämä teksti valitettavasti demonstroi päässäni liikkuvien oivallisten ajatusten (olemattoman) määrän varmaan suhteellisen hyvin. Olo tuntuu siltä että jos sulkisin silmäni edes pieneksi hetkeksi, tippuisin ja tippuisin ja tippuisin,  ehkä kadottaisin keuhkojeni viimeiset kasassaolevat rippeet putoamisesta seuranneeseen kielioppityhjiöön. Ei, en edes yritä ymmärtää mitä juuri kirjoitin mutta siltä musta nyt tuntuu. Olen ollut hereillä viisitoista tuntia joka tuntuu varmaan viideltätoista ikuisuudelta, ulkoelimiksi yskän siivellä pyrkivät sisäelimeni eivät halua tai jaksa lopettaa. Ehkä jopa molempia.

Katsoin tänään elokuvan 500 Days of Summer. Olin kuullut siitä hirveästi hyvää palautetta ja viisitähtistä vakuuttelevaa sanahelinää. Halusin saada ajatukset pois Rouvasta edes hetkeksi, upottaa ne johonkin kesäiseen joka veisi ne tarpeeksi kauas pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, elokuva teki minut pelkästään surulliseksi ja ahdistuneeksi. Hieno se oli ohjauksellisesti ja miespääosallisesti mutta yleiskasvoiltaan se oli masentava eikä halunnut täyttää tarkoitustaan johon sen valitsin.

Inhottavinta on se, miten kipeyttä ei pääse pakoon. Miten sen tuntee kun hengittää, nielaisee, pudistaa päätään tai koettaa kuoria mandariinia joka on kuitenkin liian kylmä että voisin syödä sen tämän seuralaisen kanssa. Tiedän, totta kai tiedän että tällaiset herrasväet kammaroimassa kurkunpäässä ovat yleensä aina varsin ohimeneviä, se mikä ei tapa, vahvistaa ja älä ole säälittävä kieriskelyidesi kanssa, tätähän sattuu välillä kaikille. Mutta yhtä epämukavaa se joka kerta on.

Tilastollista tietoa: tätä tekstiä kirjoittaessani sain kuusi ja puoli negatiivisesti latautunutta yskäkohtausta.

Karu totuus mun huumorintajusta

Pelottavaa tahi ei, tässä on mun huumorintajun ruumiillistuma kuvaksi. Liioittelematta nauroin tätä varmaan kymmenen minuuttia putkeen. Ehkä tämä avaa vähän sitä pohjimmaista syytä mun kokonaisvaltaiseen outouteen.

Pieniä huomioita elämästä ja vähän muustakin

Muutama viikko sitten oltiin norjaedustuksen kanssa paikallisten järjestämissä bileissä. Kolme ihmistä, paikallisia jopa, sanoi että mä ja Caroline kuulostetaan englantimme kanssa siltä että me oltaisiin irlantilaisia. Saavutus sekin, tultiin Skotlantiin ja saatiin kolmessa kuukaudessa irkkuaksentti, mikäs sen hienompaa. Epäilen kyllä vahvasti näiden ihmisten aksentintunnistuskykyä.

Mulle on koko pienen elämäni taottu päähän että pattereiden päälle ei saa laittaa vaatteita tai mitään muutakaan koska ne syttyy palamaan ja kaikki kuolee. Täällä ihmiset kuivattaa lähes poikkeuksetta vaatteensa ja pyyheliinansa näiden kyseisten huoneenlämmittimien päällä. Maassa maan tavalla tietenkin, ehkä skotit ei halua olla niin paloturvallisia kuin ehkä kannattaisi.

Täällä on valokuvausautomaatteja aika hassun paljon, jokaisesta isosta supermarketista niitä löytyy vähintään kaksi ja jopa meidän paikallisessa miniminiapteekissa on moinen. Automaattien tiheys tietenkin on aiheuttanut sen, että aina toisinaan pistän jonkun kanssa viisi puntaa palamaan ja salamavalot välkkymään, on tosi mukavaa omistaa ihan konkreettinen muisto jostakin päivästä.

Vähän aikaa sitten mieleeni juolahti, että Ananasmania saattaa antaa hieman vääristyneen kuvan mun sosiaalisesta elämästä ja kaverimäärästä täällä. Siksi haluankin tässä kertoa, että Caroline ei suinkaan ole mun ainoa toverini skottimaalla vaikka meidän pärstöjä suhteellisen usein samoissa valokuvatuksissa esiintyykin - muiden kaverieni kanssa en ihan ole sillä tasolla että voisin räpsiä niistä kuvia ihan vapaasti (ja lisäksi en ole kamalasti jaksanut raahata Rubenia mukaan mihinkään viimeaikoina seliseli). Tulen kyllä vastaisuudessa varmasti esittelemaan skottitoverini täälläkin, nyt ei vain ole vielä sen aika.

Aloitin tänään pärstäkuva päivässä -projektin Carolinen (mun pitää ihan tosiaan keksiä sille joku lempinimi, sen koko nimi on niin pitkä ja se tuntuu viralliselta) kanssa, mielenkiinnolla sit seurataan et kuinka kauan sitä mahdan jaksaa tahi muistaa. Olis kyllä tosi jees jos jaksaisin suorittaa sitä koko vuoden, siitä kertyisi jotain parisataa kuvaa ja voisin sitten jälkeenpäin nauraa kuinka typerältä olen näyttänyt. Ja tietenkin tehdä siitä videon ja ladata tänne. Jos siis tulen tässä onnistumaan.

Carolinen koneen näppäimistöllä on äärimmäisen ärsyttävää kirjoittaa koska joudun valitsemaan äiden ja öiden pisteet erikseen, norjalaisvastineet kyseisille kirjaimille saa mun tekstin näyttämään ihan liian häiritsevältä. Vai mitæ sanoisitte jos pæættæisin alkaa kirjoittaa næillæ vuonomaan æækkøsillæ? Hæiritsevææ, eikø? Jep, niin mustakin.

Suomen kielen käyttämättömyyden huomaa siitä, että joskus mun sanajärjestykset on tosi hassuja. Ei mun oma äidinkieli tietenkään mitenkään erityisesti rapistu, mutta jotain hassuuksia puheeseen toisinaan livahtelee. Olen muuten aloittanut kirjoittamaan massiivista vaihtaripostausta jossa yritän kattaa suunnilleen kaiken mitä multa ollaan udeltu ja mikä ehkä saattaisi kiinnostaa teitä.

Aamen ja muistakaa katsoa Salkkareita!

EDIT JOTAIN TUNTI ALKUPERÄISTÄ JULKAISUAIKAA MYÖHEMMIN: 
Apua, luin tän mun tekstin jälkeenpäin ja nauroin aivan liikaa mun joillekin sanajärjestysomituisuuksille, melkein nolottaa kun kyseessä on kuitenkin mun oma kieli mutta ei voi mitään. Halusin vaan jakaa teidänkin kanssa että mä tosiaankin oon sanajärjestystaantunut, korjasin ne hömelyydet kylläkin tästä jo poies.

Seitsemän kuukautta jäljellä, hui

Miten paljon hässäkkää voidaankaan saada netin läsnäsaamikseksi. Paljon, kuuluu vastaus, sillä netin on tähän talouteen pitänyt saapua jo kuukausia. Kun saapumispäivä vihdoin tuli, selvisi että nettiä pitäisi odottaa vielä neljä pitkää viikkoa. Siinä vaiheessa kyllästyin ja ostin itselleni oman nettitikun, skypettömyys, naamakirjattomuus ja etenkin blogittomuus alkaa kuukauden jälkeen jo hippasen ärsyttelemään. Nettitikkuni ei tietenkään suostu toimimaan mun omalla koneellani, sain lainaan Carolinen toisen läppärin (kyllä, sillä ruojakkeella on kaksi läppäriä, mihin tämä maailma on menossa) ja sillä netteilen kunnes se langaton vihdoin saapuu hamassa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä tosin kirjoitan mun omalla koneella koska norjalaisessa koneessa äät ja ööt on häiritsevän erilaisia. Tunnen oloni harvinaisen nörtiksi kun olen kahdella koneella yhtä aikaa mutta elämä on. Tein muuten hienon innovatiivisen keksinnön, musiikinkuuntelukokemukseni parantamiseksi tein mun ja Carolinen koneille samat soittolistat ja soitan niitä molemmilta koneilta samaan aikaan, ihankuin omistaisin kaiuttimet! Aina toisinaan tajuan kuinka hienoa on omistaa rakentava elämä.

Mitäs mä tässä nyt kertoisin. Elämä täällä sujuu ihan hyvin, mun uusi perheeni on kerrassaan ihana, se siis koostuu minusta, hostäidistäni Annesta, Carolinesta ja kolmesta kissasta (joista yksi, tietenkin kissoista valtavin, yrittää jatkuvasti tunkea mun näppäimistölle, en arvosta näitä yrityksiä). Tässä talossa on jatkuvasti elämää, joka päivä Annen tyttäriä tai ystävättäriä pukkaa vierailuille ja ne kaikki on kerrassaan herttaisia. Enää mun ei tarvitse pelätä että millä tuulella May on kun tulen kotiin ja kestää huutoa siitä, kun unohdin sammuttaa vessan valot. Täällä mä saan maalauttaa mun huoneen yhden seinän minkä väriseksi ikinä haluan, valitsin turkoosin.

Ruben on sanonut sopimuksensa irti ja se saa sydämeni vuotamaan suuria kyyneleitä. Siksi kuvapuoli saattaa olla hieman heikohko tulevina viikkoina, snif. En tajunnut kuinka paljon Ruben mulle merkitsi ennen kuin hän päätti sairastua, mulla oli tapana raahata se mukaan kaikkialle että saisin mahdollisimman paljon mun vaihtovuodesta ikuistettua mutta näemmä kohtalo on päättänyt toisin. Pitää varmaan viedä herra johonkin korjausliikkeeseen ellei hän päätä yllättäen alkaa toimimaan. Epäilen tätä kyllä vahvasti.

Ostin vähän aikaa sitten itselleni huvin vuoksi mekon. Tämä tapaus oli harvinaisen outo, sillä en ole koskaan laskenut itseäni mekkoihmisten joukkoon. Näemmä täällä siihen on syntynyt poikkeus, käytin nimittäin viime viikolla mekkoa koulussa ensimmäistä kertaa ikinä. Vapaa-ajallakin nämä lahkeettomat vaatekappaleet on löytäneet tiensä päälleni. Housuttomuus on hassu tunne, positiivisella tavalla tietenkin. Mun tavoitteena on laajentaa mun mekko- ja hamevarastoa täälläollessani, nyt kun vihdoin olen tajunnut niiden valovoiman. Sukkahousutkin ostin vähän aikaa sitten. Ymmärrän nyt täysin mitä tarkoitetaan kun sanotaan että vaihtovuosi muuttaa ihmistä.

Sekalaisia pikkuasioita viime päiviltä: ostin Lidlistä rypälemehua ja se oli hirveän pahaa (sainkin mun draamaryhmäläisten naurut kun ne näki mun naaman kun maistoin sitä ekaa kertaa), tein päätöksen kasvattaa mun hiukset pitkiksi (saa nähdä kuinka kauan sekin päätös pitää mutta yritetään), olen analysoinut näytelmiä joita en ollut ehtinyt lukemaan, yrittänyt epätoivoisesti pitää huoneeni siistinä, löytänyt porsaanreikiä koulun koneiden hupisivustojenblokkaussysteemissä, tavannut kolmekymmentä saksalaista samaan aikaan ja epäonnistunut kravattisolmussa lukemattomia kertoja. Olen myös aloittanut vastaamaan teidän esittämiinne kysymyksiin.

Long time no see, toivottavasti välimatka ensi postaukseen ei veny niin pitkäksi kuin tämän ja edellisen väli venyi.