18.8.2012

Nurkkiin kertyneitä muovikiekkoja

Tosiaan, tässä kolmen viime kuukauden aikana haltuuni on magikaalisesti ilmestynyt kasa erinäisiä tietokoneeni levyasemaan ja Pleikka kolmoseeni sopivia pyörylöitä. En suostu ottamaan vastuuta tapahtuneesta, sillä Anttilan, HMV:n ja Gamen liian alhaiset hinnat saavat ihmisen tekemään ajattelemattomia tekoja.
IMG_7987
Tässä on kolme todistuskappaletta teoista, joita Anttila saa sinut tekemään. Ja kyllä, useat lempisarjani ovat lapsille suunnattuja piirrossarjoja. Vähän aikaa sitten mukaani siis tarttui Avengers: Earth's Mightiest Heroesin ja Avatarin ensimmäiset tuotantokaudet. Missään en ole valitettavasti (lompakkoni saattaa tosin olla eri mieltä) törmännyt kyseisten sarjojen myöhempiin tuottareihin. Anttila tarjosi Avatarin myöhempiäkin kausia aikanaan, mutta ne ajat ovat näemmä ohi.

Nyt on aika pakollisen mainospuheen. Katsokaa Avataria! Avatar on upea sarja, sen maailma on kerrassaan ihana ja se on täynnä toinen toistaan täydellisempiä henkilöhahmoja. Vaikka se ollaan alunperin suunnattu lapsille, sanoisin, että hieman vanhempi katsojahenkilö saa sarjasta irti paljon enemmän kuin lapsi. Sarja on perinteistä fantasiaa ja se on toteutettu upeasti. Olen katsonut koko sarjan läpi ainakin kolme kertaa ja joitain yksittäisiä jaksoja olen saattanut katsoa viidestä kymmeneen kertaan, Avatariin ei vain kyllästy. Ensi viikonloppuna pidämme friikkitovereideni kanssa toisen Avatar-putkemme, koska ah. 
IMG_7996
About neljä kuukautta sitten tajusin, että hei, meidän yleensä pelkässä Blu-Ray-käytössä olevaa Pleikkaa voi käyttää myös pelaamiseen. En ollut hommannut pelejä aikaisemmin osittain siksi, että jostain syystä ajattelin etten nauttisi pelaamisesta. Voi menneisyyden minua, kuinka väärässä olinkaan. Nyt asiat ovat tosiaan muuttuneet  ja olen kartuttanut pelikokoelmaani muun muassa yllä näkyvillä ostoksilla. Kasan uusimpia hankintoja ovat GTA IV ja Deus Ex: Human Revolution, joita en ole ehtinyt vielä edes aloittamaan. Jos joukossamme muuten on ihmisiä, jotka ovat harkinneet X-Men: Destinyn ostamista - ei kannata vaivautua. Kyseinen pala moskaa on huonoin lätty, jota pleikkarini on koskaan joutunut pyörittämään.
IMG_7997
Kun nyt pelipuheeseen päästiin, ylpeänä esittelen tietokonepelikokoelmani. Jos koskaan piditte minua kypsänä ja aikuismaisia aktiviteetteja suorittavana, tämän kuvan myötä luulonne toivottavasti romahtavat. Sims-pelit ovat tosiaan olleet lähellä sydäntäni vuodesta 2003 lähtien (herranjestas, siitäkin on kohta jo kymmenen vuotta, pitäisikö ikäkriiseillä?), kun ensimmäisen kerran pelasin Sims ykköstä kaverini luona. Vuonna -04 Sims 2 tuli ulos ja tietenkin se piti hommata. Sen jälkeen säännöllisin väliajoin sijoitin viikkorahani lisäosiin ja pitihän se Sims 3:kin sitten ostaa kun moinen julkaistiin. Asensin muutama viikko sitten molemmat näistä peleistä uudelle koneelleni - simsseistä ei todellakaan kasveta yli noin vain.

14.8.2012

Puistohuveja

IMG_7967
IMG_7925
IMG_7968
IMG_7974
Viime viikonloppuna Eino ajoi ja pala friikkiporukasta istui kiltisti takapenkillä. Kohteessa oli erittäin mukavaa, päästimme sisäiset lapsemme valloilleen ja ei ole varmaan koskaan viirottanut niin monta tuntia putkeen. Näimme tanssivien karhujen lisäksi äärettömän coolin jarrumiehen ja yhden työntekijän jonka nimi oli ehkä Puudeli. Vastaan tuli myös tyttö päällään Vote Saxon -huppari ja se ilahdutti suuresti Einoa ja Amaa. Kohtasimme jarrumiehen, Puudelin ja whovianin lisäksi jättihattaran, joka ei loppunut koskaan.

Koulukin sitten alkoi tänään. Pelotti bussimatkalla hieman, se tosin oli turhaa. Muutaman viikon päästä varmaan tuntuu siltä, etten olisi Juhiksesta pois ollutkaan. Juhis on muuten paras lukio maan päällä. Itken karvaita kyyneleitä, kun meidät ensi vuonna yhdistetään Klassikkoon.

Ps. Enää 76 päivää ja Assassin's Creed III julkaistaan. En tosin jaksaisi odottaa päivääkään.

10.8.2012

Viimeiset päivät Pohjanmeren takana

IMG_2979
IMG_2936
IMG_2973
IMG_2941
IMG_2981

Suomessa


Vaikka Skotlantiin lähtiessäni maisemanvaihdos oli kaivattu ja tarpeellinen, paluutani Suomeen tarvitsin lähtöänikin enemmän.

Rakastin, rakastan Skotlantia sanoinkuvaamattoman paljon. Rakastan Edinburghin vuosisatojen kuluttamien kivirakennusten pintojen kuvioita, niitä iltaisin valaisevia lempeitä turkooseja ja merensinisiä, rakastan Skotlannin ihmisiä, ihmisten erilaista elämänasennetta, vihreitä nummia ja kukkuloita ja typeräkuvioisia autoteitä. Rakastan kaksikerroksisia busseja, kaksikerroksisten bussien pysäkkejä jotka usein ovat keskellä kaistaa (koska miksi kaksikerroksisen bussin pitäisi välittää siitä, että takana henkilöautot eivät mahdu liikkumaan) ja Omni Centerin elokuvateatteria. Elokuvateatteri oli upea ja sen kassalla oli usein miesmyyjä, jonka kanssa jäin monta kertaa keskustelemaan Game of Thronesista kun takanani ei ollut jonoa. Jopa smalltalkia opin rakastamaan. Skotlannin eri aksentit ja murteet ja sen kaupunkien väliset mukavihamielisyydet saavat minut huomaamattani hymyilemään. Unohtamatta tietenkään lampaita. Lampaattomana Suomi menettää enemmän kuin tajuaakaan.

Huolimatta loputtomasta rakkaudestani Skotlantia kohtaan, kotiinpaluu oli tähänastisen elämäni suurin helpotus. Kun istuin siivekkäässä metallirasiassa Lontoosta Helsinkiin ja näin ikkunasta Suomen etelärannikkoa täplittävät saaret, ylitseni pyyhkiytynyt aalto oli uskomattoman täynnä iloa ja onnea ja helpotuksenkyyneleitä. Tämä kyseinen aalto oli alkanut muotoutua jo siinä vaiheessa, kun Heathrown korkeat informaatioruudut ohjasivat minut Helsinki-lennon portille. Lentokoneeseenpääsyäni odotellessa näin ympärilläni niin paljon sinisilmäisiä vaaleatukkia ja ennen kaikkea kuulin niin paljon äidinkieltäni, että kasvoilleni hallitsemattomasti levinnyt hymy melkein sattui. Koneeseen astuessani stuertti hymyili, sanoi hyvät illat ja tervetuloa suomeksi. Minuun ei ole koskaan iskenyt niin ylitsepääsemättömän kova halu halata tuntematonta kuin silloin.

Lennolla Helsingistä Turkuun (toim. huom. Olemme tietoisia tämän minilennon epäekologisuudesta, mutta huomautamme vaihto-oppilasjärjestön suorittaneen buukkaustoimet) tuijottelin ulos, kuuntelin Olavia ja saatoin ehkä itkeä ikkunanäkymäni kauneudelle. Perheeni oli minua vastassa Turun lentoasemalla. Perheelläni oli myös mukanaan tervetulokyltti ja typerät virneet. Tämä perhe on juurikin se sama perhe, jonka jäsenet juoksivat ääliömäisesti vilkuttaen bussini perässä (bussin, joka sisälsi ainakin neljäkymmenhenkisen yleisön) keväällä Edinburghissa. Perheeni on loistavin.

Yli kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen romahdin omalle sängylleni ja tuntuu, etten ole herännyt unestani vieläkään. Voisin puolivarovaisesti väittää, että nämä kuukaudet Suomessa ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisimmat. Olen soittanut ukulelea Aurajoen rannalla, karjunut kurkkuni kuoliaaksi Apulannan keikalla keskellä ei-mitään, juhlistanut ystävän kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää pelaamalla tämän kanssa Simssiä kolmetoista tuntia putkeen, juossut leikkipuistossa sarjakuvahahmona keskellä yötä, majoittanut ukkospakolaispikkusiskoni neljäksi päiväksi huoneeseeni, kadottanut jok’ikisen järkevän ajatuksen päästäni Lahden mäkihyppytornissa, osallistunut jumalana lahjanäytelmään ja opetellut soittamaan ja laulamaan Robot Unicorn Attackin taustamusiikkia. Muun muassa.

Skotlanti oli upea, en vaihtaisi kokemustani mihinkään, mutta Suomen kanssa samalle tasolle sillä ei ole asiaa. Tunne kotimaasta, kodista, on iskeytynyt minuun niin vahvasti paluuni jälkeen, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Skotlanti sai kotimaarakkauteni nousemaan sfääreihin. Kotimaatunne syntyy suomen ohella (suomi on kielenä upea, kaunis ja täydellinen – varokaa vain, koska saatan hyvinkin lähitulevaisuudessa kirjoittaa tänne esseen asiasta) esimerkiksi pahvitölkkimaidosta, Kimi Räikkösestä, mäntymetsistä, pahvisesta Mikko Koivusta Wiklundin kosmetiikkaosastolla, kymmenen uutisista, Salatuista Elämistä, Turun Sanomista, Aurajoesta, Kauppatorista, pääkirjaston keltaisista tuoleista, peltomaisemabussimatkoista ja suomenkielisestä palvelusta. Välillä se tunne iskee niin kovaa, että se pysäyttää totaalisesti. Näin tapahtui muutama viikko sitten siellä mainitsemassani ei-missään, kun kaiuttimista pamahti soimaan Aikuinen Nainen ja lähes kaikki ympärillä huutolauloivat biisin sanoja sen mukana.

Olen siis päässyt perille onnellisesti ja elämäni täällä on pyörähtänyt sulavasti liikkeelle – tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Pahoittelen valokuvatonta postausta, jostain syystä olen joko kadottanut kahden viimeisen Skotlanti-kuukauden kuvat sisältävän muistikortin tai sitten kyseinen muistikortti on kamerassani, mutta on onnistunut tuhoamaan koko sisältönsä. Kuvia viimeisten Skotlanti-viikkojen ostoksista on joka tapauksessa luvassa pian!

Ps. Lähden toverien kanssa joululomalla Itävaltaan katsomaan mäkihyppyä. Kieriskelen onnenkyyneleissäni päivittäin.