Suomessa

Vaikka Skotlantiin lähtiessäni maisemanvaihdos oli kaivattu ja tarpeellinen, paluutani Suomeen tarvitsin lähtöänikin enemmän.

Rakastin, rakastan Skotlantia sanoinkuvaamattoman paljon. Rakastan Edinburghin vuosisatojen kuluttamien kivirakennusten pintojen kuvioita, niitä iltaisin valaisevia lempeitä turkooseja ja merensinisiä, rakastan Skotlannin ihmisiä, ihmisten erilaista elämänasennetta, vihreitä nummia ja kukkuloita ja typeräkuvioisia autoteitä. Rakastan kaksikerroksisia busseja, kaksikerroksisten bussien pysäkkejä jotka usein ovat keskellä kaistaa (koska miksi kaksikerroksisen bussin pitäisi välittää siitä, että takana henkilöautot eivät mahdu liikkumaan) ja Omni Centerin elokuvateatteria. Elokuvateatteri oli upea ja sen kassalla oli usein miesmyyjä, jonka kanssa jäin monta kertaa keskustelemaan Game of Thronesista kun takanani ei ollut jonoa. Jopa smalltalkia opin rakastamaan. Skotlannin eri aksentit ja murteet ja sen kaupunkien väliset mukavihamielisyydet saavat minut huomaamattani hymyilemään. Unohtamatta tietenkään lampaita. Lampaattomana Suomi menettää enemmän kuin tajuaakaan.

Huolimatta loputtomasta rakkaudestani Skotlantia kohtaan, kotiinpaluu oli tähänastisen elämäni suurin helpotus. Kun istuin siivekkäässä metallirasiassa Lontoosta Helsinkiin ja näin ikkunasta Suomen etelärannikkoa täplittävät saaret, ylitseni pyyhkiytynyt aalto oli uskomattoman täynnä iloa ja onnea ja helpotuksenkyyneleitä. Tämä kyseinen aalto oli alkanut muotoutua jo siinä vaiheessa, kun Heathrown korkeat informaatioruudut ohjasivat minut Helsinki-lennon portille. Lentokoneeseenpääsyäni odotellessa näin ympärilläni niin paljon sinisilmäisiä vaaleatukkia ja ennen kaikkea kuulin niin paljon äidinkieltäni, että kasvoilleni hallitsemattomasti levinnyt hymy melkein sattui. Koneeseen astuessani stuertti hymyili, sanoi hyvät illat ja tervetuloa suomeksi. Minuun ei ole koskaan iskenyt niin ylitsepääsemättömän kova halu halata tuntematonta kuin silloin.

Lennolla Helsingistä Turkuun (toim. huom. Olemme tietoisia tämän minilennon epäekologisuudesta, mutta huomautamme vaihto-oppilasjärjestön suorittaneen buukkaustoimet) tuijottelin ulos, kuuntelin Olavia ja saatoin ehkä itkeä ikkunanäkymäni kauneudelle. Perheeni oli minua vastassa Turun lentoasemalla. Perheelläni oli myös mukanaan tervetulokyltti ja typerät virneet. Tämä perhe on juurikin se sama perhe, jonka jäsenet juoksivat ääliömäisesti vilkuttaen bussini perässä (bussin, joka sisälsi ainakin neljäkymmenhenkisen yleisön) keväällä Edinburghissa. Perheeni on loistavin.

Yli kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen romahdin omalle sängylleni ja tuntuu, etten ole herännyt unestani vieläkään. Voisin puolivarovaisesti väittää, että nämä kuukaudet Suomessa ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisimmat. Olen soittanut ukulelea Aurajoen rannalla, karjunut kurkkuni kuoliaaksi Apulannan keikalla keskellä ei-mitään, juhlistanut ystävän kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää pelaamalla tämän kanssa Simssiä kolmetoista tuntia putkeen, juossut leikkipuistossa sarjakuvahahmona keskellä yötä, majoittanut ukkospakolaispikkusiskoni neljäksi päiväksi huoneeseeni, kadottanut jok’ikisen järkevän ajatuksen päästäni Lahden mäkihyppytornissa, osallistunut jumalana lahjanäytelmään ja opetellut soittamaan ja laulamaan Robot Unicorn Attackin taustamusiikkia. Muun muassa.

Skotlanti oli upea, en vaihtaisi kokemustani mihinkään, mutta Suomen kanssa samalle tasolle sillä ei ole asiaa. Tunne kotimaasta, kodista, on iskeytynyt minuun niin vahvasti paluuni jälkeen, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Skotlanti sai kotimaarakkauteni nousemaan sfääreihin. Kotimaatunne syntyy suomen ohella (suomi on kielenä upea, kaunis ja täydellinen – varokaa vain, koska saatan hyvinkin lähitulevaisuudessa kirjoittaa tänne esseen asiasta) esimerkiksi pahvitölkkimaidosta, Kimi Räikkösestä, mäntymetsistä, pahvisesta Mikko Koivusta Wiklundin kosmetiikkaosastolla, kymmenen uutisista, Salatuista Elämistä, Turun Sanomista, Aurajoesta, Kauppatorista, pääkirjaston keltaisista tuoleista, peltomaisemabussimatkoista ja suomenkielisestä palvelusta. Välillä se tunne iskee niin kovaa, että se pysäyttää totaalisesti. Näin tapahtui muutama viikko sitten siellä mainitsemassani ei-missään, kun kaiuttimista pamahti soimaan Aikuinen Nainen ja lähes kaikki ympärillä huutolauloivat biisin sanoja sen mukana.

Olen siis päässyt perille onnellisesti ja elämäni täällä on pyörähtänyt sulavasti liikkeelle – tuntuu kuin en olisi pois ollutkaan. Pahoittelen valokuvatonta postausta, jostain syystä olen joko kadottanut kahden viimeisen Skotlanti-kuukauden kuvat sisältävän muistikortin tai sitten kyseinen muistikortti on kamerassani, mutta on onnistunut tuhoamaan koko sisältönsä. Kuvia viimeisten Skotlanti-viikkojen ostoksista on joka tapauksessa luvassa pian!

Ps. Lähden toverien kanssa joululomalla Itävaltaan katsomaan mäkihyppyä. Kieriskelen onnenkyyneleissäni päivittäin.