Nauttikaa kuplista, ystäväiset, niin minäkin tein

Juhannus kaksituhattayksitoista ja kuinka paljon kiljumista siihen mahtuu

Juhannus oli ja täällä sitä juhlistettiin friikkiporukalla, josta olivat paikalla edustamassa lisäkseni Katri, Elina, Iippa, Eino ja Tuuli sekä Tuulin vahvistukseksi mukanaantuoma ystävätär Ronna.

Itse juhannuksen juhlistaminen tapahtui piknikillä joenrannassa, jota kansoitimme eri kokoonpanoilla tunteja yli puolenyön. Olimme, kuten aina missä ikinä sitten satummekaan olemaan, kävelevä musikaali - laulu raikui ties minkä kunniaksi ja usein. Varsinkin mäkihyppyteemaiset kipaleet kokivat suurta kulutusta. Kun vuorokausi oli vaihtunut, lauloimme syntymäpäiväonnittelut Simon Ammannille, Iippa ja Eino kiipesivät puuhun ja lauloimme Apulantaa ja tuutulaulun, kävelin yksin hiekkatiellä ja piirsin siihen spiraaleja laulaen kappaleita jotka saavat minut aina itkemään.

Kun seikkailumme siirtyivät taikametsän kautta sisätiloihin, esille tuli taas se piirre friikkiperheestämme jota rakastan paljon. Makoillessamme huoneessa jonka lattia oli vuorattu patjoilla, keskustelumme aiheet lipuivat täysin luontevasti asevelvollisuudesta jumalakäsityksiin, joista pääsimmekin sujuvasti Mikael Granlundiin, fanittamisen tasoihin ja mäkihyppääjiin.

Seuraavana päivänä katsoimme televisiosta yleisurheilua (Tommi Evilä on diiva, Andreas Thorkildsen taasen loistava, onko ihan pakko karjua kun tempaisee?), Merliniä (naiset ovat turhia ja pilaavat aina kaiken, kauhunkiljuntaa joka normaaleilla ihmisillä olisi syntynyt jostain ihan muusta) ja Selvytyjiä (Brett on ihana vaikka en ollut katsonut aikaisemmin kuin puoli jaksoa, lisää kiljuntaa koskemattomuudesta, budjetti hupenee kun tänä vuonna oli entisen kokon tilalla pallogrilli) ja tiesittekö muuten, näin kuudennen kerran, että Sebi sai paalupaikan?

Eräs keltainen vihko, joka myöhemmin muuttui haluan-olla-punainen-oranssiksi, koki myös palvontaa ja teimme realistisia oletuksia siitä, miten maailmanmestaruussijoituksia juhlitaan. Kerron myös teille, jotka ette aikaisemmasta lauseesta ymmärtäneet hölkäsen pöläystä, sen, että vihkoja sisältöineen voi oppia rakastamaan ja niihin voi jäädä koukkuun. Tunnustan itse kokeneeni vihkovieroitusoireita usein.

Onpa muuten suloinen sanapari - hölkäsen pöläys. Hölkäsen pöläys, hölkäsen pöläys, hölkäsen pöläys. Hih. Ei tosin voita söpöydessä ananasta, mutta läheltä liippaa. Taas uusi ihana sana: liipata. Jos jollekin ei ole muuten tullut selväksi tähän mennessä - rakastan suomen kieltä ja sanoilla leikkimistä, niiden kuuntelemista, maistelemista ja helistelemistä.

Mutta tosiaan, kerrassaan loistava juhannus, siis. Kiitän luojaani siitä, että tämä keskikesän juhla on... no, kirjaimellisesti keskikesän juhla, joten en tule missaamaan ensi juhannusta vaikka Iso-Britanniassa nopeasti pyörähdänkin.

Emme muuten syöneetkään Merliniä.

Aika ja tietämättömyys miten siihen pitäisi suhtautua

Taas.

Sitä on liikaa ja liian vähän eikä koskaan sopivasti ja tunnen huonoa omatuntoa siitä etten osaa kytkeä tarpeetonta pois päältä. Varmaan pitäisi osata.

Elä hetkessä, elä hetkessä, elä hetkessä. Typerys.

Oman itsensä neuvoja on hankalin kaikista toteuttaa vaikka sen pitäisi kaiken järkeni mukaan olla päinvastoin. Ristiriitaisuus on perin hauska kaveri kun se kuiskii korvaan suurimman osan ajasta. Ja kun se ohjeistaa muunkin kuin järjenkäytön suhteen. Kenenkään ei olisi pitänyt antaa sille päivänkakkaroita joiden terälehdet on nimetty uudelleen.

Viisi viikkoa, viisi viikkoa on niin lyhyt aika, et ehdi mitään. Et mitään.

Tuntuu typerältä, myönnän. Kunpa voisin tehdä sille tunteelle jotain. Edes hetkeksi helpottavaa jotain. Ehkä en yritä tarpeeksi kovaa.

Küsselkin pääsi jossain vaiheessa mukaan

Huoneeni seinällä on harmaa magneettitaulu koska olen erittäin unohtavainen ihminen. Siihen on kätevä kiinnittää lappuja joissa lukee muistettavia itsestäänselvyyksiä jotka kuitenkin unohtaisin ilman erillistä muistutusta. Nyt muistilaput ovat saaneet väistyä koska vähän aikaa sitten löysin vanhan peltisen ja pyöreän purkin. Purkin sisällä oli erivärisiä magneettikirjaimia jotka avullani suorastaan lensivät tauluun, juuri niitä olin kaivannut!

Tylsyyteni vuodattaminen sanojen muodostamiseen meni siis asioiden muistamisen edelle mutta ei se mitään, magneettikirjaimet ovat ihania.

Tässä kuvassa on hienosti tiivistetty elämäni pienet suuret ilot. Taululla on rakkaat magneettini jotka ovat muodostaneet minulle varsin tyypillistä, mäkihyppypainoitteista tekstiä. Kuvassa näkyy myös hattu, Simi-otus, Ville Valo kertaa kaksi, elämäni tärkeimmät kirjat sekä jumalten juoma, Punainen Härkä.

Tuuli oli meillä kadottamassa viimeisiäkin elämän rippeitään tietokoneeni ääressä viettämässä iltaa ja tämän takia taulu näyttää nyt tuolta. Pienet asiat ilahduttavat joskus hauskalla pikkuisuudellaan. Tällä hetkellä minua ilahduttaa suuresti magneetit ja niiden uusi koti.

En kyllä ymmärrä että miksi näissä kirjaimissa on kaksi Ü-kirjainta mutta vain yksi A. Ehkä se johtuu siitä, että ei makeaa mahan täydeltä.

Pidän lupaukseni kaikesta huolimatta

Viime merkinnässäni annoin suhteellisen hämärät kuvavihjeet paikasta johon aioin suunnata. Metrilakua, munia ja Matti Nykänen tarkoittavat tietenkin Laitilassa, kananmunien vakkasuomalaisessa mekassa järjestettyjä Munamarkkinoita, Muniksia näin kavereiden kesken. Kuten markkinoilla aina, metrilakua löytyi nimensä mukaisesti metreittäin ja kojuittain. Itse osallistuin yhden lakukojun tyhjentämiseen, kirpeä omenalaku on edelleen hyvää. Matti Nykänen esiintyi puolenyön jälkeen. Itse musiikki kuului meidän telttaan mutta suurin osa laulujen sanoista oli jäänyt jumiin matkalle.

Matkassa oltiin taas friikkiporukalla. Me oltiin ihanan värikkäitä, mulla esimerkiksi oli kirkuvanpunaiset liehuhousuni (näiden housujen nimi on muuten Sami, saanut nimensä Apulannassa soittavan kaimansa mukaan) jalasssani, ja markkinoiden väenpaljoudessa saatiin luultavasti juuri tämän ominaisuutemme takia suhteellisen paljon huonosti piilotettuja vilkaisuja, tuijotuksia ja hyvin tiiviitä katseita, miten ne kukin haluaakaan luokitella.

Me myös rukoilimme paljon, tosin omalla tyylillämme. Enimmäkseen rukoilimme Ammania. Tajusimme liian myöhään että tietenkin Ammanin rukoileminen auttoi pelkästään säätilan muuttumiseen, ilkeä sade muuttui riekalepilviseksi taivaaksi jolla sininen oli onneksi värinä enemmistö. Muiden jumaluuksien palvomisetkaan eivät jostain syystä toteuttaneet toista suurta toivettamme mutta onneksi elämä on pitkä ja jumalatkin voivat vielä viisastua.

Koska sää oli pisteliäällä tuulella, Ruben ei päässyt mukaani kävelyille ulkomaailmaan. Pidän kuitenkin lupaukseni kuvamateriaalista, TÄSSÄ linkki siihen ainoaan kuvaan joka kameraani näiden kolmen päivän jäljiltä jäi (ja joka esittää pussia hämäriä mustikkakuulia joista kukaan muu kuin Tuuli ja minä ei pitänyt vaikka ne värjäsivät huuletkin melkein kestosinisiksi). Kuva on itsessään niin tärähtänyt ja ruma etten halua pilata sillä postauksen ulkoasua, linkki sopii siis tähän tilanteeseen vallan mainiosti. Jälkeenpäin vähän nauruhävettää, kuinka heitteille Rubenin tosiaan jätinkään. Tällä kertaa näemmä tilanne saneli mitä teen, ei Aman omat aikomukset, mutta joskus käy näin. Ja yksi kuva on parempi kuin ei mitään, eikö vain?

Lattiallani oli äsken huomattavan suuri hämähäkki, ajattelin vieväni sen pian ulos. Nyt tämä kuusijalkainen karvaturri on jossain muualla kuin siinä paikassa missä se oli hetki sitten ja pelkään että astun sen päälle jossain vaiheessa. Toivottavasti hämähäkki tajusi paeta. Olisi aika kurja päätös elämälle joutua kokoa 40 olevan jalan tallomaksi.

Kuva-arvoitus!

Lähden tänään ja palaan sunnuntaina, kysymys kuuluukin että minne.

Koska olen salaperäinen enkä paljasta todellista määränpäätäni selkokielellä tai muutenkaan sanoin, annan teille kuva-arvoituksen pohdittavaksi siksi aikaa kun viivyn poissa. Kun palaan, saatte valokuviakin sisältävän postauksen tästä reissusta, sen lupaan, Ruben huutaa haluavansa tulla käytetyksi.

Kuvat, olkaa hyvät:

PS. En ehkä palaa ikinä.

Aika rankkaa

Luoja siunatkoon sitä, että voin katsoa Nickelodeonia milloin haluan. Avatar on paras piirretty ikinä. Ja kun sanon 'ikinä', myös tarkoitan sitä.

Muistakaa tämän pyhän sarjan hieno neuvo: älä anna tunnelin masentaa.

Yksi syy lisää rakastaa nukkumista

On kamalaa tulla revityksi unesta josta tuntee vielä sen pikkuhiljaa tuskaisasti hiipuvan lämmön vaikka on jo herännyt.

Se tunne, kun tajuaa että mikään aikaisemmin tapahtuneesta ei oikeasti ollutkaan vaikka kaikki oli niin totuudenmukaista ja ilma oli yhtä hengitettävää kuin jos olisin ollut hereillä, on yksi sydäntaraastavimmista tunteista mitä pienen Aman tunnelaatikkoon voikaan mahtua.

Kuitenkin elämäni olisi paljon köyhempää ilman näitä ihmemaaunia, palasia alitajuntani helmistä, jotka tämän haikailevan ja huokailevan tunteen aiheuttavat. 

Vaikka ihmemaaunet voisivat tässä aineellisessa maailmassa toisinaan viihtyä oksasilppurin tai raastimen tai katujyrän muodossa, ovat ne silti elämän pikkuinen suola.

Tai ehkä ennemminkin sokeri.

He doesn't dance flamengo

Olen viimeaikoina pohtinut. Paljonkin. Sade ja ukkonen ja varsinkin ukkonen saa sen aikaan. Pohdiskeleva mielentila tulee helposti silloin, kun aamulla tai oikeastaan aamuyöllä herää kaatosateeseen ja ukkoseen ja jää katsomaan tätä luonnonilmiöiden leikkiä.

Pohtiessani hetken oivalsin, että mun suhde erääseen kaksipiippuiseen hedelmään nimeltä ANANAS on harvinaisen... kaksipiippuinen. Olen aina, ala-asteikäisestä naperosta saakka julistanut kovaa ja kunnialla että tämä kyseinen käpyomena on pahaa ja syömäkelvotonta ja sen boikotoiminen on onnistunut suhteellisen kunnialla tähän päivään saakka.

Kuitenkin tämä ehdottomaksi inhokkiruoakseni kivunnut luonnon anti on päässyt osaksi elämääni. Huomaahan sen jo blogini nimestäkin. Blogini hedelmäinen nimi muuten juontuu muistaakseni jostain erittäin hämärästä insideläpästä (KLIK) Einon kanssa. Mistä lienee tämä huulenheitto lähtenyt. Kuitenkin ananas pääsi koristamaan blogin nimen lisäksi myös sen banneria. Monin kappalein, onhan kyseessä mania.

Pohdin eilisaamuyön tunteina sitä, miksi jopa luotaantyöntävän pahanmakuinen asia on saanut napattua palan sielustani ja päädyin siihen, että sana ananas on harvinaisen kiva, jos ei mieti sen merkitystä ollenkaan. Ananas, ananas, ananas, ananas. Sitä tekee mieli toistella, koittakaa vaikka. Ja jos se olisi eläin niin se olisi varmasti suloisen pörrökarvainen ja rapsuteltava ja sellainen, jonka kanssa tekee mieli hieroa neniä yhteen ja höpötellä lutusia.

Tarkemmin mietittäessä ananas onkin Amalle varsin luonteva kaveri. Ja kun Aman ja ananaksen yhdistää, saadaan Amanas, joka on myöskin sanana varsin suloinen.

Muistin muuten juuri, että muutama viikko sitten meidän taloudessamme oli oikea kokonainen ja harvinaisen aito ananas. Nyrpistin sille jo lähes tottumuksesta nenääni kun näin sen keittiön pöydällä kaiken oikeasti hyvänmakuisen ruoan lähellä. Sehän olisi saattanut vaikka saastuttaa syömäkelvottomuudellaan syömäkelpoiset syötävät. Rakas siskoni jossain vaiheessa tuli tunkemaan palan tätä hedelmää suuhuni ja jouduin järkyttymään - se ei ollutkaan niin pahaa kuin olin kuvitellut! Traumani purkkiananasta kohtaan säilyvät silti, vaikka joudun luultavasti tuoreen tropiikin herkun kohdalla poistamaan siihen kohdistuvaa julkista inhoani jonkun verran.

Korjasin muuten aikaisemman fanityttöpostauksen rikkinäiset ja kadonneet kuvat, nyt ne näkyvät taas!

Tornista näkee maailmaan

Kun luette tämän kohdan, kuvitelkaa kuulevanne mahdollisimman ilkeän diktaattorimaista ja mielipuolista naurua. Hienoa. Haaste nimittäin on palannut takaisin ja tällä kertaa on vuorossa kohta nimeltä "whatever tickles your fancy", eli näin vapaasti sinnepäin-suomennettuna "mikä ikinä kutittaakaan ananastasi" eli toisin sanottuna tällä kertaa teen postauksen mihin pistän mitä mua ikinä huvittaakaan.

Tähän väliin voisin istuttaa oivan taustamusiikin tälle postaukselle.

Se ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, kunhan on hyvä. Vaikka ei mulla kyllä olis mitään vastaan kämppän hoitamista Berliinistä.

Oon kamalan aamu-uninen ihminen, ollut monta vuotta. Tänään kuitenkin heräsin kuudelta ikkunani ulkopuolella laulavaan lintuun. Makasin puoli tuntia sen jälkeen sängyssäni yrittäen saada jotain nukkumistani häiritsevää tunnetta - pirteyttä - pois päästäni ja uskottelin itselleni olevani varmasti niin väsynyt että nukahdan uudelleen. No, en nukahtanut. Siinä osasyy sille, miksi nyt päätin aloittaa blogini terrorisoinnin.

Tällä hetkellä toivon järkyttävän paljon sitä, että olisi talvi. Siis käsittämättömän paljon. Ei kesässä mitään vikaa, rakastan kesää, mutta talveen sisältyy paljon varsin miellyttäviä asioita joita kesä melkein väkisin pistää kaipaamaan. Tiedän lisäkseni myös muutaman muun ihmisen ketkä varmasti jakavat kanssani tämän saman tunteen. Jos joillain ei pälkähdä päähän mun kesän vastakohtavuodenajan haikailun syytä, voin antaa vihjeen:

On totta, että kesä-gp:n alkamiseen on vain hieman päälle kuukausi, mutta talvi on aina talvi. Talvella tulee mäkiviikko (jos termi ei ole tuttu, KLIK) ja silloin tulee yhdistettyä (KLIK) sekä lumilautailua, jota ajattelin ruveta seuraamaan myöskin. Mäkihyppy vain on sellainen laji, että sen imua on ehkä hankala selittää ulkopuolisille. Vuoden takainen Ama varmaan nauraisi itsensä tärviölle jos hänelle kerrottaisiin, että missä fanityttöyden juoksuhiekkaladuilla tulee tulevaisuudessa hiihtelemään. Jotkut asiat vaan kolahtavat, eikä sille oikeastaan voi mitään.

Tällä hetkellä käyn pääni sisällä suurta hyvän ja pahan välistä taistelua siitä, kuinka paljon haluan antaa sille mainitsemalleni fanityttöilylle tilaa tässä postauksessa. Taistelu oli lyhyt, otan sen riskin että ketään ei kiinnosta ja jatkan. Tämä kuitenkin valottaa päänsisäistä maailmaani hieman. Tai sitten ei. Mutta onko sillä oikeastaan edes väliä. Eipä varmaan.

Joku saattaa miettiä, mitä tapahtuu tälle talviurheilulajirakkauteni ylläpitämiselle kun olen Pohjanmeren tuolla puolen, maassa joka ei suuremmin ole tunnettu kuin ehkä yhdestä suksijalkamiehestä. Mulla ei oikeastaan ole hätiä mitiä, aina on olemassa muutamakin kanava jonka kautta voin nautiskella tästä kotkalajista suomenkielisin selostuksin netin välityksellä. Kävisi mulle englanninkielisetkin selostukset, mutta Suomen kommentaattori ja selostaja Toni ja Jani ovat vain niin parhaita. Kun sanon parhaita, myös tarkoitan sitä, melkein pelkästään niiden takia kannattaisi joskus itse kunkin avata kisojen aikaan televisio.

Niille, joita en ole mäkihypyn siunatusta jaloudesta onnistunut vielä vakuuttamaan, sanon sen, että tässä lajissa on paljon muutakin kiehtovaa itse hyppyosuuden lisäksi. Tämä laji on täynnä värikkäitä persoonia ja värikkäiden persoonien värikkäitä persoonallisuudenosoituksia. Jossain vaikka maastohiihdossa, autourheilussa tai uinnissa kisaajien luonteet eivät niin hirveästi esille edes pääse ja uskallan ehkä jopa arasti väittää, että mäkihypystä niitä omaperäisyyden kukkasia löytyy enemmän kuin monesta muusta lajista.

Esimerkkejäkin toki löytyy. Kihertelen täällä itsekseni. Huumoria viiksistä ja muista naamakarvoista mäkihypyn saralta löytyy suuresti! Allaolevassa kuvassa siis Janne Ahonen vedonlyöntiviiksineen ja takana Norjan lahja maailmalle, Tom Hilde.

Viiksiä siis tosiaan tästä urheilulajista löytyy! Itse en moisia naamakarvoja kannata, en itselläni enkä muilla, mutta mäkihyppyviiksiläppä on toisinaan hulvatonta, pakko myöntää. Tietyt hyppäjät, kuten Tom, ovat osoittaneet suurta rakkautta tekoviiksiin. Kuten allaolevassa kuvassa.

Nämä vasemmanpuoleiset viikset tosiaan olivat kunnianosoitus uransa päättävälle oikeanpuoleiselle Adam 'Viikset' Malyszille, jonka viikset tunnettiin Malysz-kultin symbolina.

Lisää viiksiä!

Ja lisää! Voisin tähän väliin tehdä pienoisen aasinsillan ja selittää suurista traumoistani viiksiä kohtaan ja siitä, miten nämä suuret traumat ovat liian monien mieshenkilöiden kautta syntyneet, mutta taidan jättää sen myöhemmäksi. Tästä tulee tarpeeksi rönsyilevä romaani tätä tahtia muutenkin. Siirryn nyt suosiolla naamakarvojen analysoinnista muihin asioihin.

Alla olevassa videossa näette miten aina-niin-ihana sählä Stefan Thurnbichler, meidän kesken ihan vaan Stefa, vetää montussa kuuluisat moonwalkkinsa. Ja kuulette samalla myös Tonin ja Janin!



Tuon videon katsottuani mun sydän särkee, kaipaan tosiaan talvista mäkihyppyä ja rakkaita selostajia ja kommentaattoreitamme niin paljon, että sattuu. Nyyh. Sitten seuraavaan, jo legendan maineen saavuttaneeseen videoon joka on yksi ehdoton lempparini kaikista mäkihyppääjävideoista ikinä. Ja yksi ensimmäisistä videoista, jonka hyppäreistä aikoinani näin.



Norjalaiset on aina niin veikeitä. Naurattaa. Annan teille vielä yhden esimerkin mäkihyppypersoonien persoonallisuudesta. Hihi.

Melkein asiaan liittymättä sanon, että mua kauhistuttaa tällä hetkellä kaksi asiaa, ensinnäkin se, kuinka pitkäksi tämä postaus oikein venyy ja toiseksi se, että tästä tulee aikamoinen tagihirviö. Pyrin siihen, että yhten postaukseen ei kertyisi kovinkaan paljon tageja, mutta... no, se on jo kaatunut maito.

Miten tässä muuten aina käy näin, että kun valitan sitä, että postausmotivaationi on maassa ja kaikki ärsyttää ja kynsi katkesi ja diipadaapa, teen monsteripostauksen ja motivaationi nousee heti? No, tapansa toki kullakin, mun tavat sattuu näemmä vaan olemaan kieroutuneita. Ja ei kai siinä mikään jos tällanen menettely toimii.

Sen lisäksi, että mäkihyppääjät on värikkäitä, ne on vaan yksinkeraisesti ihania. Tunnen nyt oloni niin tajuttoman ylifanitytöksi ja teiniksi mutta ehkä pääsen sen asian yli. Tai no oikeastaan nousin sen tavallaan-häpeän yläpuolelle jo kun järkevä puoli mielestäni hävisi taiston tätä postausta tehdessäni ennen tuota jäätävää spämmiä. Jota en muuten ajatellut lopettaa ihan vielä.

Seuraavaksi haluan todistaa sen faktan, että mäkihyppyurheilijat vain sattuvat olemaan seuraamisen arvoisia ja ihania ja [insert 4828 praising and glorifying adjectives here].

Thomas Morgenstern. Se ansaitsee olla ekana.

Thurnbichlerin veljekset Stefan ja Thomas.

Andreas Kofler, Martin Koch, Gregor Schlierenzauer, Thomas Morgenstern.

Tom Hilde, Anders Bardal, Björn Einar Romören, Anders Jacobsen.

Kamil Stoch.

Taidan jättää loput ihkuilemiset johonkin toiseen kertaan, koska, uskokaa pois, suosikkihyppääjiä riittää, tuossa ei ole vielä puoliakaan, ja jos jatkan, tämä postaus tulee lagauttamaan ihmisten nettiselaimet koska siinä on liikaa kuvia ladattavaksi. Tulen muuten ihailemaan tätä postausta vielä pitkään tämän julkaisemisen jälkeen.

Kuten sanoin juuri Einollekin, tulipa tästä yliteinityttömäinen olo. No, ehkä saan sen anteeksi sen varjolla, että tämän tyttöyden purkautuminen blogiini ei ole kovinkaan yleistä.

Yrittäkää joko ymmärtää tai antakaa anteeksi.

whatever tickles your fancy / a fictional book / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry (or nearly) / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail  / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy

Helteiden tihutyö tosiaan onnistui

Nämä elohopeaa rajusti nostattaneet viimeaikaiset kelit ovat tosiaan onnistuneet muutamassakin oletettavassa missiossaan - rantaihmisten kansainvaelluksen herättämisessä ja useampien eläväisten ajatteluelimistön sulattamisjähmettämisessä. En ole rantaihminen, joten ensimmäisen päämääränsä täyttämisessa en ole voinut hellettä auttaa, mutta jokainen voi varmaan tehdä omat päätelmänsä tämän jalon sääilmiön toisen tehtävän onnistumisesta käyttäen apunaan esimerkiksi rakkaan verkkopäiväkirjani viimeaikaista päivitystahtia.

Inhottaa aina kirjoittaa tällaista typerää ininää siitä, miten en ole päivitellyt täällä niin aktiivisesti kuin vastuullisen bloginpitäjän ehkä kuuluisi, mutta asia vain on niin, että motivaatio postata tänne yhtään mitään  laski suuresti oman läppärini väliaikaisen menetyksen myötä. Tosiaan, koneeni virtajohto ja akku ovat siirtyneet paremmille metsästysmaille. Tai oikeastaan sähköisimmille elektroniikkalaitumille, ollakseni korrekti. Mutta tosiaan, läppärilläni Helga-Ernestillä on kuvanmuokkausohjelmani ja kuvatiedostoni. Tämä fakta valitettavasti on merkinnyt myös postausintoni laskemista, koska pidän omien kuvieni mielivaltaisesta tunkemisesta merkintöihini.

Ei, tämä ei ole mitään lopullista, kirjoitan tätä vain siksi, että tällä osittaisella tauollani on rationaalinen syy, joka myös ajallaan tulee lainehtimaan pois. En myöskään aio sulkea blogiani vain harvojen ja valittujen luettavaksi vaikka viime postauksessa, apaattisen mielentilan vallitessa, niin hieman uumoilinkin. Viime postaukseen kommentin jättäneet anonyymit saivat mut piristymisen lisäksi tajuamaan sen, että jos suljen blogini, se on joiltain muilta ihmisiltä pois. Ajattelin jatkavani valittamistani myös tulevaisuudessa, se on valitettava osa pakettia joka pitää kestää jos Ananasmaniaa lukee.

Kiitos viime postauksen anonyymeille, olette ihania. Kuten myös muu lukijakuntani, kommenttinne piristävät aina ja on kerrassaan loistavaa, jos blogiani on mukava lukea. Muistakaa muuten se, että otan mielihyvin vastaan häirintää myös sähköpostiini jos jollekulle moinen olo tulee. Osoite löytyy tuolta vasemmasta reunasta.

Musta muuten tuntuu, että pelkän tämänkertaisen sieluni vuodattamisen ansiosta motivaationi Ananasmaniaa kohtaan saattaa nousta hyvinkin pian. Toivokaamme siis niin. Tekstipainotteisien postausten yllättävä hyökkäys on muuten perin pelottava ilmiö. Se tosin hälventynee Helga-Ernestin ensiviikkoisen paluun myötä.

Kiitos, hei ja muistakaa olla tukehtumatta mandariiniin.

Herätys

Kesäloma alkoi.

Sitä odotettiin kauan, se vitkutteli ja vänkyili mutta kaiken sen hidastelun jälkeen tämä useiden oppilaiden ja opiskelijoiden pyhä parin kuukauden helpotus päätti olla jalo ja saapua. Vihdoin.

Olo tuntuu kiittämättömältä, kun en vain yksinkertaisesti osaa olla siitä niin aurinkoisen leveästi hymyilevän iloinen kuin pohjimmiltani haluaisin. Pessimismi näyttää juurtuneen aivokuoreeni liian tiukasti.

Ulkona on äärimmäisen kaunista, meri ei ole enää liian kylmä ja voisin kävellä paljain varpain ovesta ulos suoraan rantaan jos vain haluaisin. Ei haittaa vaikken nukkuisi ollenkaan koska ei ole mitään minkä takia ylipäätään voisi joutua heräämään miltei tappavan aikaisin. Ei läksyjä, ei kokeita, ei turhaa stressattavaa.

Tässä päästäänkin siihen negatiivisen ajatusmallin ikiomaan ja näemmä varsin viihtyisään vuokrahuoneistoon pääni takaosassa. Sen sijaan, että nauttisin näistä aikaisemmin luettelemistani kiistämättä ihanista kesäloman osa-alueista, ajattelen kaikkea aivan muuta.

Läppärini virtajohto on rikki. En voi mennä juoksulenkille. Enimmäkseen siksi, että eilinen korkokenkävaellus ei sopinut mun jaloille. Saan pian päänsäryn. En saa asioita aikaan jotka pitäisi kaiken järjen mukaan saada. Kadotan kaiken. Tietokoneen hiirikin meni rikki. Olen epäonnistuja. Näemmä valittajakin. Ja lisään vain itse vettä omaan myllyyni.

Alan muuten pikkuhiljaa vakavasti harkita sellaista vaihtoehtoa, että joko sulkisin blogini niin, että vain kutsutut pääsisivät lukemaan sitä tai perustaisin sellaisen verkkopäiväkirjan jonka pyhittäisin pelkästään tälle viime viikkoina lisääntyneelle valittamiselle.

Osaisinpa olla iloinen jostakin, olla ahdistumatta kaikesta. Ja toisinaan ravistella itseäni kovakouraisesti tullakseni järkiini.

Kesäloma sentään alkoi.

Pyydän olla ajatukseton

Ville Valon ääni on niin kaunis

ja ulkoa tulee viima joka on kaunis mutta kylmä

mutta väsyttää liikaa välittääkseni enää.

Meille ei tule vapautta

vaikka pääsisimme selleistä ulos

vaikka häkkejä ei olisi

vaikka jalkaraudat muuttuisivat ruusukkeiksi

me emme vapaudu

elleivät ajatuksemme virtaa syyttävinä

ja omatunto paljasta syyllisiä

sisällämme - sieluissamme - sydämissä

kun kyyneleet valuvat silmistä

ja kaikkialta keihäät sinut lävistävät

muuri murtuu

seinä sortuu

kaikki kahleet putoavat

sydämessä soi laulu

rajaton vapaus siivillensä nousee

Kadotettu  -  Timo K. Mukka

Viime päivinä olen saanut siivet useasti

Aika karkaa taas. Olen kirjoittanut siitä tänne erittäin usein ja tulen kirjoittamaan myös tulevaisuudessa koska näemmä aika ei lopeta karkaamistaan. Vieläkään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että tämä kellolla mitattava suure livistää jatkuvasti käsistäni. Ovelana se on kasvattanut kaksi terää - ajan kuluessa nopeasti myös vaihtovuoteni lähenee vauhdilla, samalla kuitenkin aika läheisteni kanssa täällä hupenee vähintään yhtä rivakasti.

Onneksi mulla on, ainakin useimmiten, taito elää hetkessä. On helppo piilottaa vähenevät päivät tulevan kesäloman kutittelevan auringonpaisteen taakse niin, että olemassa on vain tuoksuva ruohikko varpaiden alla ja taivaallinen musiikki joka pystyy viemään jonnekin aivan muualle.

Se on vaikeaa, kun toisinaan ei ole hetkeä mihin tarttua, ei mitään minkä taakse piiloutua. Onneksi ajan valuminen ei lopu silloinkaan, koska sellaisina hetkinä auttaa vain se, että aika lipuu pään läpi ja vie mennessään pikkuhiljaa kaiken turhan taas hetkeksi.

Tuntuu aika hassulta. Viimeinen koeviikko Suomessa yli vuoteen on ohi ja se meni jopa ihan hyvin. Seuraavat kokeet onkin sitten englanniksi. Matikka jollain muulla kielellä kuin suomella kauhistuttaa mua jo reippaasti etukäteen, mutta onneksi asioilla on tapana lutviutua. Ainakin yleensä.

Mun isäntäperhetiedot voi periaatteessa kolahtaa mun sähköpostiin milloin vain ja se näkyy mun käytöksessä siten, että tarkistan sähköpostia joka päivä kello yhdeksän ja viiden välillä vähintään kymmenen kertaa. Odottaminen on tuskallisen kutkuttavaa.

Muuten, kyselkää ihmeessä multa Formspringissä!