Vapiskaa – maailman kiinnostavin uutinen

Tänään mun siskokulta löysi murokaapista yhden paketin sisältä jotain elävää vaikka murojen pitäisi olla aika lailla elottomia. Tämä kuulemma pelästyttikin vielä siskoparkani. Kysymys siis kuuluukin, miksi tämä ensinnäkin oli murokaapissa ja muropaketissa? Toinen pohtimisen arvoinen kysymys on, että pitäisikö alkaa olla huolissaan? Oon aika varma, että kun peruna-armeijan valmistautumisen bongaaminen keittiökaapista on päivän jännittävin tapahtuma, niin äksöniä tai muutakaan superjännittävää ei oo tapahtunut aikoihin. Ehkä surullista, mutta meillä oli hauskaa.

Nauran itselleni, koska ihan oikeasti tein postauksen tästä... Voi ei...

Päänsisällys

Haluan ajatusseulan.

Kokeita, viiden tunnin yöunia, yhdeksän tunnin pänttäysturhautumista, päänsärkyä, ehdoton stressi.

En osaa edes englantia enää. Lisäksi tuntuu että nukun käpyarmeijan päällä.

Muotistaan kasvaneet hiukset, musiikkihelvetti, sukansyöjä, keittiön lattia täynnä tomaattimurskaa.

Mitä jos jumala onkin nainen. Tämä on linkki.

Lupaus lomasta, perjantainen keikka, sisaruusrakkautta ihmiseen joka oli mulle tuntematon viisi kuukauta sitten.

Pienien onnistumisten ilo, sarjakuvakirjaonnellisuus, kasvoilleni toisinaan karkaavat aidot hymyt.

Itsetyytymättömyys, itseaiheutettu väsymys, itseaiheuttamaton stressi.

Tunne siitä että en kuulu mihinkään vain vahvistuu. Hämmennyn. Nykyään jo lähes pelkään Suomea.

Teen tutkimusmatkaa nostalgiakappaleisiin, ei kannattaisi. Tuntuu haikealta.

Psst. Olen taas löytänyt Twitterin uudestaan. Klikkaa ja seuraa. Sitä päivitän huomattavasti Ananasmaniaa useammin ja juttu siellä on vähän enemmän konkreettisempaa ja paremminymmärrettävää.

Syksyn voi jo haistaa

Tällä hetkellä voisin luonnehtia oloani ehkä varovaisen onnelliseksi. Syksyn voi jo tuntea kirpeästä aamuilmasta ja pikkuhiljaa muhun alkaa hiipimään tunne, että asiat alkaa liikkua paikoilleen. Mä voisin tulevaisuudessa tuntea jopa kuuluvani tänne. Ehkä.

Pyydän olla ajatukseton

Ville Valon ääni on niin kaunis

ja ulkoa tulee viima joka on kaunis mutta kylmä

mutta väsyttää liikaa välittääkseni enää.

Meille ei tule vapautta

vaikka pääsisimme selleistä ulos

vaikka häkkejä ei olisi

vaikka jalkaraudat muuttuisivat ruusukkeiksi

me emme vapaudu

elleivät ajatuksemme virtaa syyttävinä

ja omatunto paljasta syyllisiä

sisällämme - sieluissamme - sydämissä

kun kyyneleet valuvat silmistä

ja kaikkialta keihäät sinut lävistävät

muuri murtuu

seinä sortuu

kaikki kahleet putoavat

sydämessä soi laulu

rajaton vapaus siivillensä nousee

Kadotettu  -  Timo K. Mukka

Viime päivinä olen saanut siivet useasti

Aika karkaa taas. Olen kirjoittanut siitä tänne erittäin usein ja tulen kirjoittamaan myös tulevaisuudessa koska näemmä aika ei lopeta karkaamistaan. Vieläkään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että tämä kellolla mitattava suure livistää jatkuvasti käsistäni. Ovelana se on kasvattanut kaksi terää - ajan kuluessa nopeasti myös vaihtovuoteni lähenee vauhdilla, samalla kuitenkin aika läheisteni kanssa täällä hupenee vähintään yhtä rivakasti.

Onneksi mulla on, ainakin useimmiten, taito elää hetkessä. On helppo piilottaa vähenevät päivät tulevan kesäloman kutittelevan auringonpaisteen taakse niin, että olemassa on vain tuoksuva ruohikko varpaiden alla ja taivaallinen musiikki joka pystyy viemään jonnekin aivan muualle.

Se on vaikeaa, kun toisinaan ei ole hetkeä mihin tarttua, ei mitään minkä taakse piiloutua. Onneksi ajan valuminen ei lopu silloinkaan, koska sellaisina hetkinä auttaa vain se, että aika lipuu pään läpi ja vie mennessään pikkuhiljaa kaiken turhan taas hetkeksi.

Tuntuu aika hassulta. Viimeinen koeviikko Suomessa yli vuoteen on ohi ja se meni jopa ihan hyvin. Seuraavat kokeet onkin sitten englanniksi. Matikka jollain muulla kielellä kuin suomella kauhistuttaa mua jo reippaasti etukäteen, mutta onneksi asioilla on tapana lutviutua. Ainakin yleensä.

Mun isäntäperhetiedot voi periaatteessa kolahtaa mun sähköpostiin milloin vain ja se näkyy mun käytöksessä siten, että tarkistan sähköpostia joka päivä kello yhdeksän ja viiden välillä vähintään kymmenen kertaa. Odottaminen on tuskallisen kutkuttavaa.

Muuten, kyselkää ihmeessä multa Formspringissä!

Anteeksi

a photo you took / 15 random facts about you / something you're looking forward to / whatever tickles your fancy  / a fictional book  / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry (or nearly) / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail  / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy

Tuntuu kamalalta.

Myönnän, olen itse liian eksyksissä osatakseni auttaa muutkin takaisin kartalle.

Lupaan kuitenkin yrittää kovemmin.

Lokakuulla oranssit silmät

Viime aikoina olen unohtanut miten ajatellaan.

Unohtanut entisestään.

Olen löytänyt kappaleen joka samaan aikaan saa mut pakahtumaan hyvässä ja pahassa mielessä.

Oon kuunnellut sitä kahden ja puolen päivän aikana yli kolmesataa kertaa.

Kuuntelen tälläkin hetkellä.

Oon pakottanu itseni ajatustoimintaan jota en olis välttämättä halunnut tehdä.

 Tajunnut välttämättömiä asioita ja yrittänyt tajuta niitä joita en kuitenkaan voi ymmärtää.

Kullakin näemmä omat tapansa viettää kunnon kevään alku.
Nukkuminen voisi auttaa.
Tosin miksi vaivautua yrittämään.

Fiiliskuva

Mua on muuten kuvailtu Paavo Pesusienessäkin uraa tekevän Jalmarin näköiseksi silloin, kun painan nenänpääni kiinni ylähuuleeni. 

Otan sen yleensä kohteliaisuutena.

Onkohan tämä enää edes sallittua

Olen onnellinen.

Olavi Uusivirran Betonikaupunki soi.

Yö odottaa että menisin nukkumaan.

Jotta voisin aamulla herätä ja mennä kouluun.

Koska sinne juuri nyt haluan ihan kamalasti.

Tiedän, missä sielunotukseni tulevat siellä olemaan.

Ylihuomenna lähdemme Lahteen.

Ylihuomenna. Sille on jo oma sana.

Se ei ole enää ensi kuussa, ensi viikolla tai kolme päivän päästä.

Se on ylihuomenna ja naurattaa kun ajattelen sitä.

Vihdoinkin.

Rakastan sitä faktaa, että

mulla on lähelläni pöhköjä hassuja täysin pähkähulluja otuksia.

Ne sujauttaa kirjastonkirjan väliin salaisuuden jossa on sydämiä

kieriskelee lattialla

leikkii majavaa ja linnunmunaa

 ja lyö itseään viholla naamaan koska tuntui siltä.

Ja tietenkin siksi koska vihko on pyhä.

Voisin vain muuttua pelkäksi hymyksi

ja liimautua vaikkapa kevääntulon sulattamaan lumeen.

Pyrähtäisin lentoon jos osaisin.

Oikeastaan, mähän osaan.

Hymyilen

Kukapa nyt ei. Onhan meillä tässä sentään Patrick ja Paavo heliumpalloina ja vierekkäin.

Tämä oli yksi niistä lukuisista asioista joille Tallinnassa hymyilin. Kun olin ottanut tämän kuvan, tajusin että hei, tänään on ystävänpäivä. Kiitos Paavon.