Haluan ajatusseulan.
Kokeita, viiden tunnin yöunia, yhdeksän tunnin pänttäysturhautumista, päänsärkyä, ehdoton stressi.
En osaa edes englantia enää. Lisäksi tuntuu että nukun käpyarmeijan päällä.
Muotistaan kasvaneet hiukset, musiikkihelvetti, sukansyöjä, keittiön lattia täynnä tomaattimurskaa.
Lupaus lomasta, perjantainen keikka, sisaruusrakkautta ihmiseen joka oli mulle tuntematon viisi kuukauta sitten.
Pienien onnistumisten ilo, sarjakuvakirjaonnellisuus, kasvoilleni toisinaan karkaavat aidot hymyt.
Itsetyytymättömyys, itseaiheutettu väsymys, itseaiheuttamaton stressi.
Tunne siitä että en kuulu mihinkään vain vahvistuu. Hämmennyn. Nykyään jo lähes pelkään Suomea.
Teen tutkimusmatkaa nostalgiakappaleisiin, ei kannattaisi. Tuntuu haikealta.
Psst. Olen taas löytänyt Twitterin uudestaan. Klikkaa ja seuraa. Sitä päivitän huomattavasti Ananasmaniaa useammin ja juttu siellä on vähän enemmän konkreettisempaa ja paremminymmärrettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti