On kamalaa tulla revityksi unesta josta tuntee vielä sen pikkuhiljaa tuskaisasti hiipuvan lämmön vaikka on jo herännyt.
Se tunne, kun tajuaa että mikään aikaisemmin tapahtuneesta ei oikeasti ollutkaan vaikka kaikki oli niin totuudenmukaista ja ilma oli yhtä hengitettävää kuin jos olisin ollut hereillä, on yksi sydäntaraastavimmista tunteista mitä pienen Aman tunnelaatikkoon voikaan mahtua.
Kuitenkin elämäni olisi paljon köyhempää ilman näitä ihmemaaunia, palasia alitajuntani helmistä, jotka tämän haikailevan ja huokailevan tunteen aiheuttavat.
Vaikka ihmemaaunet voisivat tässä aineellisessa maailmassa toisinaan viihtyä oksasilppurin tai raastimen tai katujyrän muodossa, ovat ne silti elämän pikkuinen suola.
Tai ehkä ennemminkin sokeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti