Tornista näkee maailmaan

Kun luette tämän kohdan, kuvitelkaa kuulevanne mahdollisimman ilkeän diktaattorimaista ja mielipuolista naurua. Hienoa. Haaste nimittäin on palannut takaisin ja tällä kertaa on vuorossa kohta nimeltä "whatever tickles your fancy", eli näin vapaasti sinnepäin-suomennettuna "mikä ikinä kutittaakaan ananastasi" eli toisin sanottuna tällä kertaa teen postauksen mihin pistän mitä mua ikinä huvittaakaan.

Tähän väliin voisin istuttaa oivan taustamusiikin tälle postaukselle.

Se ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, kunhan on hyvä. Vaikka ei mulla kyllä olis mitään vastaan kämppän hoitamista Berliinistä.

Oon kamalan aamu-uninen ihminen, ollut monta vuotta. Tänään kuitenkin heräsin kuudelta ikkunani ulkopuolella laulavaan lintuun. Makasin puoli tuntia sen jälkeen sängyssäni yrittäen saada jotain nukkumistani häiritsevää tunnetta - pirteyttä - pois päästäni ja uskottelin itselleni olevani varmasti niin väsynyt että nukahdan uudelleen. No, en nukahtanut. Siinä osasyy sille, miksi nyt päätin aloittaa blogini terrorisoinnin.

Tällä hetkellä toivon järkyttävän paljon sitä, että olisi talvi. Siis käsittämättömän paljon. Ei kesässä mitään vikaa, rakastan kesää, mutta talveen sisältyy paljon varsin miellyttäviä asioita joita kesä melkein väkisin pistää kaipaamaan. Tiedän lisäkseni myös muutaman muun ihmisen ketkä varmasti jakavat kanssani tämän saman tunteen. Jos joillain ei pälkähdä päähän mun kesän vastakohtavuodenajan haikailun syytä, voin antaa vihjeen:

On totta, että kesä-gp:n alkamiseen on vain hieman päälle kuukausi, mutta talvi on aina talvi. Talvella tulee mäkiviikko (jos termi ei ole tuttu, KLIK) ja silloin tulee yhdistettyä (KLIK) sekä lumilautailua, jota ajattelin ruveta seuraamaan myöskin. Mäkihyppy vain on sellainen laji, että sen imua on ehkä hankala selittää ulkopuolisille. Vuoden takainen Ama varmaan nauraisi itsensä tärviölle jos hänelle kerrottaisiin, että missä fanityttöyden juoksuhiekkaladuilla tulee tulevaisuudessa hiihtelemään. Jotkut asiat vaan kolahtavat, eikä sille oikeastaan voi mitään.

Tällä hetkellä käyn pääni sisällä suurta hyvän ja pahan välistä taistelua siitä, kuinka paljon haluan antaa sille mainitsemalleni fanityttöilylle tilaa tässä postauksessa. Taistelu oli lyhyt, otan sen riskin että ketään ei kiinnosta ja jatkan. Tämä kuitenkin valottaa päänsisäistä maailmaani hieman. Tai sitten ei. Mutta onko sillä oikeastaan edes väliä. Eipä varmaan.

Joku saattaa miettiä, mitä tapahtuu tälle talviurheilulajirakkauteni ylläpitämiselle kun olen Pohjanmeren tuolla puolen, maassa joka ei suuremmin ole tunnettu kuin ehkä yhdestä suksijalkamiehestä. Mulla ei oikeastaan ole hätiä mitiä, aina on olemassa muutamakin kanava jonka kautta voin nautiskella tästä kotkalajista suomenkielisin selostuksin netin välityksellä. Kävisi mulle englanninkielisetkin selostukset, mutta Suomen kommentaattori ja selostaja Toni ja Jani ovat vain niin parhaita. Kun sanon parhaita, myös tarkoitan sitä, melkein pelkästään niiden takia kannattaisi joskus itse kunkin avata kisojen aikaan televisio.

Niille, joita en ole mäkihypyn siunatusta jaloudesta onnistunut vielä vakuuttamaan, sanon sen, että tässä lajissa on paljon muutakin kiehtovaa itse hyppyosuuden lisäksi. Tämä laji on täynnä värikkäitä persoonia ja värikkäiden persoonien värikkäitä persoonallisuudenosoituksia. Jossain vaikka maastohiihdossa, autourheilussa tai uinnissa kisaajien luonteet eivät niin hirveästi esille edes pääse ja uskallan ehkä jopa arasti väittää, että mäkihypystä niitä omaperäisyyden kukkasia löytyy enemmän kuin monesta muusta lajista.

Esimerkkejäkin toki löytyy. Kihertelen täällä itsekseni. Huumoria viiksistä ja muista naamakarvoista mäkihypyn saralta löytyy suuresti! Allaolevassa kuvassa siis Janne Ahonen vedonlyöntiviiksineen ja takana Norjan lahja maailmalle, Tom Hilde.

Viiksiä siis tosiaan tästä urheilulajista löytyy! Itse en moisia naamakarvoja kannata, en itselläni enkä muilla, mutta mäkihyppyviiksiläppä on toisinaan hulvatonta, pakko myöntää. Tietyt hyppäjät, kuten Tom, ovat osoittaneet suurta rakkautta tekoviiksiin. Kuten allaolevassa kuvassa.

Nämä vasemmanpuoleiset viikset tosiaan olivat kunnianosoitus uransa päättävälle oikeanpuoleiselle Adam 'Viikset' Malyszille, jonka viikset tunnettiin Malysz-kultin symbolina.

Lisää viiksiä!

Ja lisää! Voisin tähän väliin tehdä pienoisen aasinsillan ja selittää suurista traumoistani viiksiä kohtaan ja siitä, miten nämä suuret traumat ovat liian monien mieshenkilöiden kautta syntyneet, mutta taidan jättää sen myöhemmäksi. Tästä tulee tarpeeksi rönsyilevä romaani tätä tahtia muutenkin. Siirryn nyt suosiolla naamakarvojen analysoinnista muihin asioihin.

Alla olevassa videossa näette miten aina-niin-ihana sählä Stefan Thurnbichler, meidän kesken ihan vaan Stefa, vetää montussa kuuluisat moonwalkkinsa. Ja kuulette samalla myös Tonin ja Janin!



Tuon videon katsottuani mun sydän särkee, kaipaan tosiaan talvista mäkihyppyä ja rakkaita selostajia ja kommentaattoreitamme niin paljon, että sattuu. Nyyh. Sitten seuraavaan, jo legendan maineen saavuttaneeseen videoon joka on yksi ehdoton lempparini kaikista mäkihyppääjävideoista ikinä. Ja yksi ensimmäisistä videoista, jonka hyppäreistä aikoinani näin.



Norjalaiset on aina niin veikeitä. Naurattaa. Annan teille vielä yhden esimerkin mäkihyppypersoonien persoonallisuudesta. Hihi.

Melkein asiaan liittymättä sanon, että mua kauhistuttaa tällä hetkellä kaksi asiaa, ensinnäkin se, kuinka pitkäksi tämä postaus oikein venyy ja toiseksi se, että tästä tulee aikamoinen tagihirviö. Pyrin siihen, että yhten postaukseen ei kertyisi kovinkaan paljon tageja, mutta... no, se on jo kaatunut maito.

Miten tässä muuten aina käy näin, että kun valitan sitä, että postausmotivaationi on maassa ja kaikki ärsyttää ja kynsi katkesi ja diipadaapa, teen monsteripostauksen ja motivaationi nousee heti? No, tapansa toki kullakin, mun tavat sattuu näemmä vaan olemaan kieroutuneita. Ja ei kai siinä mikään jos tällanen menettely toimii.

Sen lisäksi, että mäkihyppääjät on värikkäitä, ne on vaan yksinkeraisesti ihania. Tunnen nyt oloni niin tajuttoman ylifanitytöksi ja teiniksi mutta ehkä pääsen sen asian yli. Tai no oikeastaan nousin sen tavallaan-häpeän yläpuolelle jo kun järkevä puoli mielestäni hävisi taiston tätä postausta tehdessäni ennen tuota jäätävää spämmiä. Jota en muuten ajatellut lopettaa ihan vielä.

Seuraavaksi haluan todistaa sen faktan, että mäkihyppyurheilijat vain sattuvat olemaan seuraamisen arvoisia ja ihania ja [insert 4828 praising and glorifying adjectives here].

Thomas Morgenstern. Se ansaitsee olla ekana.

Thurnbichlerin veljekset Stefan ja Thomas.

Andreas Kofler, Martin Koch, Gregor Schlierenzauer, Thomas Morgenstern.

Tom Hilde, Anders Bardal, Björn Einar Romören, Anders Jacobsen.

Kamil Stoch.

Taidan jättää loput ihkuilemiset johonkin toiseen kertaan, koska, uskokaa pois, suosikkihyppääjiä riittää, tuossa ei ole vielä puoliakaan, ja jos jatkan, tämä postaus tulee lagauttamaan ihmisten nettiselaimet koska siinä on liikaa kuvia ladattavaksi. Tulen muuten ihailemaan tätä postausta vielä pitkään tämän julkaisemisen jälkeen.

Kuten sanoin juuri Einollekin, tulipa tästä yliteinityttömäinen olo. No, ehkä saan sen anteeksi sen varjolla, että tämän tyttöyden purkautuminen blogiini ei ole kovinkaan yleistä.

Yrittäkää joko ymmärtää tai antakaa anteeksi.

whatever tickles your fancy / a fictional book / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry (or nearly) / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail  / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy