Miten aika on kulunutkaan muutaman viime kuukauden aikana, sitä ei saa kiinni juoksemallakaan. Lukuvuoden ensimmäinen koeviikkokin oli vasta korkeintaan kolme päivää sitten ja seuraava siintää jo kahden viikon päässä. Tuntuu myöskin siltä, kuin olisin kirjoittanut viimeisimmän tekstini tänne korkeintaan puolitoista viikkoa sitten, vaikka todellisuudessa tämän ja aikaisemman kirjoituksen väli on häpeälliset kaksi kuukautta. Olen tosin ollut historiallisen kiireinen koulujen alkamisen jälkeen ja selkeästi olen myös kadottamassa normaalin ihmisen ajantajun, joten ihmekös tuo.
Talvikin otti ja tuli. Eipä tuolla enää kamalasti lunta ole, valitettavasti, mutta toivotaan että se palailee pian takaisin. En nimittäin Skotlannissa (ei-yllättäen, mutta surukseni) kokenut kunnollista talvea, joten proper talvi varustettuna luuytimiin asti pureutuvilla pakkasilla ja metrin lumikinoksilla olisi erittäin tervetullut. Mulla oli ensimmäinen ajotunti juuri sinä päivänä, kun kaikki lumi ja loska olivat edeltävänä yönä jäätyneet herttaiseksi tappajajääpeitteeksi. Kyseisen ajotunnin olosuhteet tosin olivat etukäteen pelottavammat kuin itse ajotilanteessa, luojan kiitos.
Edellisviikonloppuna pidimme friikkiporukalla Harry Potter -teemasyömingit. Oli varsin mukavaa vain istua pöydän ääressä (tuvittain, luonnollisesti), puhua joutavia, pelata rikkinäistä puhelinta (tai, siis, Errolia, koska Harry Potter) ja ahtaa naamat täyteen herkullisia leivonnaisia, karkkia ja tietysti Valion vaniljakastiketta, jota varsinkin Korpinkynnen ja Puuskupuhin pöydänpää jumaloi yli kaiken. Itse kuulun siis Korpinkynteen, ihan virallisestikin (eli Pottermoren lajitteluhatun kautta, se on ultimaalinen totuus).
Voih, lunta. Ja kaunis (nope, nope, nope) Kaarinan vesitorni taustalla.
Tänään tiemme vei Klassikkon lukioon valokuvaus kakkosen merkeissä. Tehtävänämme oli kuvata kyseistä lukiota Juhiksen rehtorin valmistelemaan esitteeseen, joka esittelee Juhiksen ja Klassikon yhdistymistä. Pakko sanoa, että paikalla ei ollut kovinkaan innostunutta porukkaa. Rakennuksia on muutenkin hivenen tylsä kuvata, sillä niiden rakenteissa ei juurikaan ole eloa. Kiinnostavien kuvakulmien ja muotojen etsiminen tosin toi tehtävään suuresti mielekkyyttä.
Yllä on minun henkilökohtainen kannanottoni Juhana Herttuan lukion ja Klassikon yhdistämiseen. Kuvan ottopaikkana toimi Klassikon piha ja ko. laatikkorakennus tuolla taustalla komeileekin. Itse siis tulen suorittamaan lukion kolmosvuoteni Klassikossa, tai siis Turun Klassillisessa lukiossa. Mielestäni Turun lukioiden keskittäminen keskustaan muutamaksi jättilukioksi on typerää. Aamen.
Kyllä se aika rientää kun on hauskaa - tai sitten todellakaan ei. Oletteko koskaan kokeneet niin suurta ajan temppuilemista, ettei melkein pysy itsekään kärryillä? Mä oon täällä, vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun katsoo viikon taaksepäin, se tuntuu karanneen sekunneissa kun taas juuri tällä hetkellä mateleva minuutti ei ilkeyttään voisi olla varmaan tippaakaan hitaampi.
Joulu oli, meni, ja kamera unohtui huoneen takanurkkaan, ei ollut edes lunta maassa. Videomateriaalia on kylläkin, yritän vaan saada siihen materiaalisotkuun jotain tolkkua. Aika on muutenkin livennyt aivan liikaa sormien välistä. Ihmiset hyvät, älkää todellakaan ottako mallia mun noehtiihän sen nyt hei huomennakin -asenteesta, välillä oman asennepinttymäni takia voisin hypätä Pohjanmereen ja jäädä sinne. Ehkä oppisin läksyni jos joku päivä vaikka päättäisin ruveta Winkyksi ja toteuttaisin aikeeni. Ainakin tiedätte sitten mistä hakea jos mua ei löydy. (lisäys jälkikäteen ihan vaan koska äitini on ...no, äiti: tuo oli vitsi. en oikeasti hyppäisi pohjanmereen. se on niin kylmäkin.)
Elän ristiriitaisia aikoja. Mulla on enää kaksikymmentäkaksi viikkoa jäljellä, toisaalta helpottaa ja toisaalta kauhistuttaa. Kaikki te, jotka harkitsette vaihtoonlähtöä - varautukaa hitonmoiseen tunnemyrskyrataan joka tulee pauhaamaan koko vuoden mitä erilaisimmissa muodoissa. En nyt puhu vain itseni puolesta, jaan myös kuuden muun Skotlannissa asustelevan vaihtaritoverini ajatukset. Kun on puolenvälin raja melkein ylitetty, en mä suuremmin tunne kuuluvani Skotlantiin enemmän kun kuulun Suomeen.
Ihan tosissani luulin Suomen sään olevan suoraan sieltä missä aurinko ei paista (heh heh, kaksoismerkitykset, yllätän hauskuudellani itsenikin), mutta Skotlanti on osoittanut mulle aivan uudenlaisen sääeksoottisuuden - kaatosateet ja helvetinmoisen tuulen. Tä on tosin aivan taivaallinen paikka jota jään kaipaamaan - arkkitehtuuri, shoppailumahdollisuudet, vuosituhansia taaksepäin kiemurteleva vankka historia, upeat maisemat - mutta Suomi on mun koti silti. On mun koti täälläkin, todellakin. Varsinkin tähän perheyhteisöön täällä tunnen kuuluvani niin vahvasti ja sitä jään kaipaamaan varmaan eniten. Evalla, mun host-sisarentyttärellä (tähän on oikeasti ihan valtavan hieno looginen selitys; Eva on mun hostäidin tyttären, eli mun host-siskon host-tytär, joka tekee periaatteessa musta sen host-tädin vaikka oonkin sitä nuorempi) Tsekistä, on enää yksitoista viikonloppua jäljellä täällä. Aika, pelotat minua, mene pois.
(kuvassa esiintyä henkilö ei ole minä)
Kevyemmistä aiheista sen verran, että mun on pakko pyhittää muutama rivi itsetyytyväisyydelle. Opiskelen täällä siis higher englishiä ja uskokaa tai älkää - oon mun koko kurssin yksi parhaista oppilaista vaikka oon sen koko rotlan ainoa henkilö jonka äidinkieli ei ole englanti. Oon kyllä tehnyt töitäkin sen eteen, että ei siinä mitään. Koulussa viihdyn koko ajan hieman paremmin, tuplasaksat joka tiistai ja torstai vähän kirpaisee mutta nykyään tupladraama maanantaisin sattuu roimasti enemmän, mun kahdesta draamaopettajasta toinen (se on muuten tanskalainen, ihan näin random fact nro. 5152) on sietämätön. Siirtyen taas positiivisiin asioihin, organisoin mun koululaukun eilen illalla ja nyt se painaa kirjaimellisesti jotain kolme kiloa vähemmän!
Peilistä mua vastaan katsovaa blondia pipopäätä en kyllä edelleenkään laske liittolaisekseni, päinvastoin, mutta ehkä opin elämään sen kanssa joku päivä. Ehkä.
Tällä hetkellä voisin sanoa, että mulle kuuluu hyvää. Paljon parempaa kuin viime postauksen aikaan ja olen siitä erittäin iloinen. Saksa ei enää stressaa niin hirmuisesti, koska oivalsin kuinka hyödyllistä on kun omistaa saksalaisen ystävän ja alan muutenkin päästä kärryille asioissa hieman enemmän. Tai ainakin siltä musta tällä hetkellä tuntuu. Draama on stressaavaa edelleen, mutta yritän parhaani mukaan kääntää sen stressin siihen, että saisin jotain oikeasti aikaan. En osaa olla ahdistunut siitä kaveripolitiikastakaan ainakaan toistaiseksi, meidän vaihtariporukka on vapaa-ajalla niin loistava että se väkisinkin kaikottaa negatiivisuuden toisaalle.
Tänään tein huomattavan paljon erilaisia asioita. Koulun jälkeen kävelimme norjaedustuksen kanssa läheiselle kuntosalille ja me kaikki liityttiin sen jäseniksi. Se on itsessään suhteellisen hyvä motivaattori salille- tai uimaanlähtöön kun se kerran on jo maksettu etukäteen. Me saatiin hienot jäsenkortitkin ja mun kuva siinä on varsin hehkeä. Anetten piti lähteä omiin rientoihinsa liittymisen jälkeen, mutta mä ja Caroline uitiin jotain puoltoista tuntia ja sen jälkeen olo tuntui ihanan toimeliaalta. Jonkun luonnonoikun takia me ollaan menossa uimaan huomenaamulla puoli kymmeneltä. Mä ehdotin sitä. Mitä ihmettä tapahtuu. Hiuksetkin värjäsin tänään! Tai no okei, jos ollaan tarkkoja niin Caroline värjäsi ne ja ne on varsin mukavat.
Pidän hirveästi saksalaisesta Laurasta ja norjaedustuksesta johon kuuluvat siis Caroline ja Anette. Laura tykkää halata ihmisiä, Caroline on mun synnytyksessä erotettu kaksoispuolisko ja Anette saa ihania ideoita koko ajan - tänään se toi meille paperilyhdyn ja kun tuli pimeää, me sytytettiin sen sisälle liekki ja päästettiin lentoon. Se lensi niin kauas ja korkealle ettei sitä enää erottanut ollenkaan. Olo tuntuu toisinaan kodilta täällä. Kuten tunti sitten kun mä kiipesin norjaedustuksen kanssa bussipysäkille seisomaan ja laulamaan High school musicalia pilkkopimeälle pellolle.
Kiitos kaikille aikaisempaan postauksen kommentoineille. ♥ Olen tosi huono vastaamaan kommentteihin nykyään enkä oikeastaan voi selitellä sitä yhtään millään, mutta sanon tämän uudelleen: kiitos. Ja koska olen myös tylsä tämän postauksen kuvapuolella enkä halua jättää tätä kuvattomaksi, niin siinä teille kuva merisaukoista jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni nukkuessaan etteivät ne ajelehdi pois toistensa luota:
Rikoin muuten jo viime postauksella maagisen 18 postausta per kuukausi -jumitukseni. Tämä on jo kahdeskymmenes tässä kuussa, mitä tapahtuu?
Sanoisinko, että mielenkiintoista, kiitos kysymästä. Periaatteessa mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää, mutta toisaalta taas todellakaan ei. En oikeastaan tiedä, että kumpaan puoleen mun pitäis ja kumpaan osaan keskittyä.
Muutama päivä sitten ehkä kilometrin päähän mun kodista avattiin ihan jumalattoman iso kauppa, joka on auki vuorokauden ympäri. Ne myy ihan kaikkea pakastekissanruuasta vauvanvaatteisiin ja olin siellä tänään kaverien kanssa ekaa kertaa. Mukaan tarttui sitruunantuoksuista suihkusaippuaa ja hiusväriä, joka pääsee mun päähän perjantaina. Ihan vain siltä varalta, että epäonnistun (tai kaksi itsensä mukaantunkenutta värjääjääni epäonnistuu), olen aikatauluttanut tämän värjyyprosessin perjantaille. Täten mulla on sitten viikonloppu aikaa korjailla, mutta uskoisin että aikaan saadaan ihan hyvää jälkeä.
Lauantaiaamuna heräsin ja ennen kuin avasin silmäni, luulin että makasin kotonani Suomessa. Kun avasin silmät ja tajusin, että äänet joita luulin äidikseni ja siskokseni, olivatkin hostäitini ja televisio, olo tuntui tosi omituiselta.
Perjantaina oli meidän koulun oppilaskunnan tai jonkun muun tämänsuuntaisen tahon järjestämän juhlat naapurikaupungissa, ostin sitä varten mekonkin. Toisen muutaman vuoden sisällä ostamani, hui. Korkokengätkin löytyi ja kolmen tunnin tanssimisen ja hyppimisen jälkeen en tuntenut varpaitani kolmeen tuntiin. Kun tulimme juhlapaikasta ulos, mun korvat oli tavattoman lukossa, mutta se ei suuremmin haitannut - mulla oli ihan tajuttoman hauskaa. Vähän päälle kuukauden päästä uudelleen.
Lettujenpaistoa ja kädet jotka eivät kuulu mulle. Letut olivat hyviä.
Koulussa menee englannin ja kuvaamataidon suhteen hyvin. Mä oon yksi mun luokkani parhaimpia englannissa, joka siis on tasoltaan higher ja se on tosi mukavaa, menen tunneille mielelläni. Kuvis on mukavaa koska mulla on siellä hyvää seuraa ja se on aika vapaata ja ne tunnit kuluu ihan liian nopeasti. Saksa ja draama taas on... noh, stressaavia. Mun saksanryhmässä on ihmisiä, jotka on opiskelleet saksaa yhdeksän vuotta. Eli suunnilleen yhtä kauan kuin mä oon opiskellu englantia. Siellä edetään tosi nopeaa tahtia ja tehdään mun makuun aivan liikaa suullista juttua, mä en mitenkään erityisemmin loista siinä lajissa. Draama on stressaavin kouluaine mitä mulla on koskaan ollut. Tällä hetkellä me kirjoitetaan ja tuotetaan näytelmiä, ensimmäiset näytökset on ensi viikon tiistaina. Mä en ihan tosissani tiedä, miten tulen selviämään ja mun kurkussa kuristaa kun näen jo sieluni silmin mun toisen draamaopettajan muhun pettyneet kasvot.
Kaveririntamalla menee myöskin kaksipiippuisesti. Mulla on kavereita koulussa ja koulun ulkopuolella, mutta mulle lähimmät kaverit on muista vaihtareita. On mulla paikallisiakin kavereita, joidenkin kanssa oon hengannut vapaa-ajallakin, mutta pelkään vain ihan hirveästi tehdä mitään aloitteita niiden suhteen. Tiedän kyllä, että mun pitäisi vaan ryhdistäytyä, ottaa itseäni niskasta kiinni ja uskaltaa, onhan ne paikalliset mun kanssa koulussakin vapaaehtoisesti, mutta mun takaraivossa kummittelee epävarmuus ja inhottava ääni kuiskimassa, että ne on sun kanssa koulussa vain siksi, että ne sääli sua kun olit yksin. Pelkään, että mun oma epävarmuus ja epätietoisuus pilaa kaiken. Olen kieriskellyt siinäkin, epävarmuudessa, aivan liian paljon viime viikkoina, osittain syystä ja osittain syyttä. Tänään draamatunnilla aloin lähes itkemään kun silloin totaalisen hukassa ollut itsevarmuuteni joutui tekemisiin melkein viisiminuuttisen monologin kanssa. Haluaisin, että se pysyisi mukanani vähän säännöllisemmin, sillä arvottomuus on yksi ilkeimmistä tunteista mitä on. Tämän vuoden aikana haluan kahlita sen pois kokonaan.
Motivaatio noista sängystä aamuisin on tosi matala. Johtuen siitä, että mä en vain yksinkertaisesti halua nousta ylös, toisinaan saatan painaa kolmen minuutin torkkua kaksikymmentä kertaa. Yksi melko huolestuttava merkki on myös se, että alan laskemaan tunteja seuraavaan viikonloppuun kun herään maanantaiaamuna. Viime loman jälkeen aloin laskemaan päiviä seuraavaan (tänään 18 päivää) ja ahdistaa elää pelkästään sen ajatuksen varassa, että pian helpottaa.
Juuri tismalleen tällä hetkellä melkein itkettää. En halua mennä huomenna kouluun ja mun sormet on hirmuisen kylmät. Vaikka aina yritän olla hirveän itsenäinen niin myönnän, että kaipaan mun vanhempia ja niiden antamia neuvoja ja tukea. Yksi asia jota ikävöin hirveästi on se, että jos mulla oli mitä tahansa sydämellä, mulla oli aina joku jota mä saatoin mennä halaamaan ja joka sanoi et sä pärjäät kyllä. Mulla on ikävä Aadaakin vaikka se onkin vähän tyhmä.
En oo aikoihin tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin täällä. Illat on pahimpia kaikista.
Katsokaa alla olevaa kuvaa. Etsikää minusta yksi ero verrattuna aikaisempiin mun naamakuviin joita olette nähneet.
Oi kyllä, olen vihdoin päässyt niistä ärsyttävistä, sumeista ja rumistakin silmälaseistani eroon. Tänään koitti siis auvon päivä vaatimattomassa elämässäni - uudet ihanat mustasankaiset ja isot silmälasini noudettiin liikkeestä. Nämä ovat aivan kerrassaan ihastuttavat ja näillä näkeekin jotain. Aikaisempien lasieni pinnoite kun tosiaan oli niin kulunut, että niillä kaikki näytti enemmän tai vähemmän harmaalta. Tai likaiselta.
Kesäni on tähän mennessä sujunut aivan ihanasti ja aion käyttää tulevat kaksikymmentä viimeistä päivää aivan yhtä tehokkaasti kuin aikaisemmatkin. Friikkien kanssa olemme luonnollisesti nähneet useasti, viimeksi edellispäivänä kokoonnuimme yön yli kestäneeseen suomalaiset leffat kunniaan -leffailtaan. Katsoimme Saippuaprinssin (ne ohjaajat olivat niin selkeästi yhdessä ettei mitään rajaa, äänitehostemies oli hieno mies ja alkutunnari myöskin), Helmiä ja sikoja (hienoja miehiä täälläkin, pisti miettimään että mistä voisin ostaa oman Last hetero -paidan), Pahat pojat (Jasper Pääkkönen alkaa pikkuhiljaa nousemaan jumalasemaan) ja Napapiirin sankarit (Jasper Pääkkönen jatkaa matkaansa jumalasemaa kohti, Jussi Vatanen!) ja hauskaa oli.
Haluan myös kertoa sen, että on enemmän kuin kivaa olla random friikki omien friikkien kanssa. Juosta puoli seitsemältä aamulla ilman kenkiä autotienviereiseen hiekkakasaan koska se tuntuu polvissa saakka mukavalta, keskustella melkein vakavissaan Mikaelin ja pyhän kolminaisuuden ja punaisen ja sinisen maalin toisiinsa liittävistä asioista. Ja papukaijamerkeistä. Heikkikommuuni näiden ihmisten kanssa olisi maanpäällinen pala taivasta.
Suosittelen suomalaisten elokuvien katsomista ja randomiutta kaikille erittäin lämpimästi.
Sen huomaa siitä, että ongelman ratkaisemisen sijaan tulen kertomaan sen olemassaolosta tänne.
Mun pitäisi kirjoittaa tuleville skotlantilaisille vanhemmille kirje. Kirje ihan käsin, koska heillä ei kummallakaan ole sähköpostia. Ongelma ilmenee siinä, että mulla ei ole pienintäkään ideaa mitä kertoisin tai kysyisin. Näillä ideoilla mitä päässäni on nyt, kirjeestä tulisi suurinpiirtein tätä luokkaa:
"Hei,
kiitos että otitte minut vuodeksi osaksi perhettänne.
Mitä harrastatte puutarhanhoidon lisäksi?
Pidän nykyään mäkihypystä.
Nähdään kuukauden päästä,
Amanda"
Nyt varmaan ymmärrätte missä ongelma piilee. Jos lähettäisin tuollaisen kirjeen, se ei ehkä antaisi minusta kovinkaan hyvää kuvaa. Ytimekkään ehkä. Minunko piti olla ilmaisulukiolaisena luova ja selviytyä tällaisista luovuutta vaativista tilanteista? Pah. Kirje olisi tarkoitus saada maanantaina vietyä postiin jotta se ehtisi perille ja ehtisin ehkä saamaan vastauksenkin. Suurimman osan päästäni täyttää tällä hetkellä mäkihyppy - joka alkaa uudelleen huomenna! - ja se ei kovinkaan paljon auta työtäni.
Käykää muuten jättämässä ihan mitä tahansa kysymyksiä TÄNNE jotta saan kysymyspostauksen kasaan! Kiitos kaunis ja kumarrus, arvostan kaikkia kysyjiä hirmuisesti!
Olen viimeaikoina pohtinut. Paljonkin. Sade ja ukkonen ja varsinkin ukkonen saa sen aikaan. Pohdiskeleva mielentila tulee helposti silloin, kun aamulla tai oikeastaan aamuyöllä herää kaatosateeseen ja ukkoseen ja jää katsomaan tätä luonnonilmiöiden leikkiä.
Pohtiessani hetken oivalsin, että mun suhde erääseen kaksipiippuiseen hedelmään nimeltä ANANASon harvinaisen... kaksipiippuinen. Olen aina, ala-asteikäisestä naperosta saakka julistanut kovaa ja kunnialla että tämä kyseinen käpyomena on pahaa ja syömäkelvotonta ja sen boikotoiminen on onnistunut suhteellisen kunnialla tähän päivään saakka.
Kuitenkin tämä ehdottomaksi inhokkiruoakseni kivunnut luonnon anti on päässyt osaksi elämääni. Huomaahan sen jo blogini nimestäkin. Blogini hedelmäinen nimi muuten juontuu muistaakseni jostain erittäin hämärästä insideläpästä (KLIK) Einon kanssa. Mistä lienee tämä huulenheitto lähtenyt. Kuitenkin ananas pääsi koristamaan blogin nimen lisäksi myös sen banneria. Monin kappalein, onhan kyseessä mania.
Pohdin eilisaamuyön tunteina sitä, miksi jopa luotaantyöntävän pahanmakuinen asia on saanut napattua palan sielustani ja päädyin siihen, että sana ananas on harvinaisen kiva, jos ei mieti sen merkitystä ollenkaan. Ananas, ananas, ananas, ananas. Sitä tekee mieli toistella, koittakaa vaikka. Ja jos se olisi eläin niin se olisi varmasti suloisen pörrökarvainen ja rapsuteltava ja sellainen, jonka kanssa tekee mieli hieroa neniä yhteen ja höpötellä lutusia.
Tarkemmin mietittäessä ananas onkin Amalle varsin luonteva kaveri. Ja kun Aman ja ananaksen yhdistää, saadaan Amanas, joka on myöskin sanana varsin suloinen.
Muistin muuten juuri, että muutama viikko sitten meidän taloudessamme oli oikea kokonainen ja harvinaisen aito ananas. Nyrpistin sille jo lähes tottumuksesta nenääni kun näin sen keittiön pöydällä kaiken oikeasti hyvänmakuisen ruoan lähellä. Sehän olisi saattanut vaikka saastuttaa syömäkelvottomuudellaan syömäkelpoiset syötävät. Rakas siskoni jossain vaiheessa tuli tunkemaan palan tätä hedelmää suuhuni ja jouduin järkyttymään - se ei ollutkaan niin pahaa kuin olin kuvitellut! Traumani purkkiananasta kohtaan säilyvät silti, vaikka joudun luultavasti tuoreen tropiikin herkun kohdalla poistamaan siihen kohdistuvaa julkista inhoani jonkun verran.
Korjasin muuten aikaisemman fanityttöpostauksen rikkinäiset ja kadonneet kuvat, nyt ne näkyvät taas!
Kun luette tämän kohdan, kuvitelkaa kuulevanne mahdollisimman ilkeän diktaattorimaista ja mielipuolista naurua. Hienoa. Haaste nimittäin on palannut takaisin ja tällä kertaa on vuorossa kohta nimeltä "whatever tickles your fancy", eli näin vapaasti sinnepäin-suomennettuna "mikä ikinä kutittaakaan ananastasi" eli toisin sanottuna tällä kertaa teen postauksen mihin pistän mitä mua ikinä huvittaakaan.
Tähän väliin voisin istuttaa oivan taustamusiikin tälle postaukselle.
Se ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, kunhan on hyvä. Vaikka ei mulla kyllä olis mitään vastaan kämppän hoitamista Berliinistä.
Oon kamalan aamu-uninen ihminen, ollut monta vuotta. Tänään kuitenkin heräsin kuudelta ikkunani ulkopuolella laulavaan lintuun. Makasin puoli tuntia sen jälkeen sängyssäni yrittäen saada jotain nukkumistani häiritsevää tunnetta - pirteyttä - pois päästäni ja uskottelin itselleni olevani varmasti niin väsynyt että nukahdan uudelleen. No, en nukahtanut. Siinä osasyy sille, miksi nyt päätin aloittaa blogini terrorisoinnin.
Tällä hetkellä toivon järkyttävän paljon sitä, että olisi talvi. Siis käsittämättömän paljon. Ei kesässä mitään vikaa, rakastan kesää, mutta talveen sisältyy paljon varsin miellyttäviä asioita joita kesä melkein väkisin pistää kaipaamaan. Tiedän lisäkseni myös muutaman muun ihmisen ketkä varmasti jakavat kanssani tämän saman tunteen. Jos joillain ei pälkähdä päähän mun kesän vastakohtavuodenajan haikailun syytä, voin antaa vihjeen:
On totta, että kesä-gp:n alkamiseen on vain hieman päälle kuukausi, mutta talvi on aina talvi. Talvella tulee mäkiviikko (jos termi ei ole tuttu, KLIK) ja silloin tulee yhdistettyä (KLIK) sekä lumilautailua, jota ajattelin ruveta seuraamaan myöskin. Mäkihyppy vain on sellainen laji, että sen imua on ehkä hankala selittää ulkopuolisille. Vuoden takainen Ama varmaan nauraisi itsensä tärviölle jos hänelle kerrottaisiin, että missä fanityttöyden juoksuhiekkaladuilla tulee tulevaisuudessa hiihtelemään. Jotkut asiat vaan kolahtavat, eikä sille oikeastaan voi mitään.
Tällä hetkellä käyn pääni sisällä suurta hyvän ja pahan välistä taistelua siitä, kuinka paljon haluan antaa sille mainitsemalleni fanityttöilylle tilaa tässä postauksessa. Taistelu oli lyhyt, otan sen riskin että ketään ei kiinnosta ja jatkan. Tämä kuitenkin valottaa päänsisäistä maailmaani hieman. Tai sitten ei. Mutta onko sillä oikeastaan edes väliä. Eipä varmaan.
Joku saattaa miettiä, mitä tapahtuu tälle talviurheilulajirakkauteni ylläpitämiselle kun olen Pohjanmeren tuolla puolen, maassa joka ei suuremmin ole tunnettu kuin ehkä yhdestä suksijalkamiehestä. Mulla ei oikeastaan ole hätiä mitiä, aina on olemassa muutamakin kanava jonka kautta voin nautiskella tästä kotkalajista suomenkielisin selostuksin netin välityksellä. Kävisi mulle englanninkielisetkin selostukset, mutta Suomen kommentaattori ja selostaja Toni ja Jani ovat vain niin parhaita. Kun sanon parhaita, myös tarkoitan sitä, melkein pelkästään niiden takia kannattaisi joskus itse kunkin avata kisojen aikaan televisio.
Niille, joita en ole mäkihypyn siunatusta jaloudesta onnistunut vielä vakuuttamaan, sanon sen, että tässä lajissa on paljon muutakin kiehtovaa itse hyppyosuuden lisäksi. Tämä laji on täynnä värikkäitä persoonia ja värikkäiden persoonien värikkäitä persoonallisuudenosoituksia. Jossain vaikka maastohiihdossa, autourheilussa tai uinnissa kisaajien luonteet eivät niin hirveästi esille edes pääse ja uskallan ehkä jopa arasti väittää, että mäkihypystä niitä omaperäisyyden kukkasia löytyy enemmän kuin monesta muusta lajista.
Esimerkkejäkin toki löytyy. Kihertelen täällä itsekseni. Huumoria viiksistä ja muista naamakarvoista mäkihypyn saralta löytyy suuresti! Allaolevassa kuvassa siis Janne Ahonen vedonlyöntiviiksineen ja takana Norjan lahja maailmalle, Tom Hilde.
Viiksiä siis tosiaan tästä urheilulajista löytyy! Itse en moisia naamakarvoja kannata, en itselläni enkä muilla, mutta mäkihyppyviiksiläppä on toisinaan hulvatonta, pakko myöntää. Tietyt hyppäjät, kuten Tom, ovat osoittaneet suurta rakkautta tekoviiksiin. Kuten allaolevassa kuvassa.
Nämä vasemmanpuoleiset viikset tosiaan olivat kunnianosoitus uransa päättävälle oikeanpuoleiselle Adam 'Viikset' Malyszille, jonka viikset tunnettiin Malysz-kultin symbolina.
Lisää viiksiä!
Ja lisää! Voisin tähän väliin tehdä pienoisen aasinsillan ja selittää suurista traumoistani viiksiä kohtaan ja siitä, miten nämä suuret traumat ovat liian monien mieshenkilöiden kautta syntyneet, mutta taidan jättää sen myöhemmäksi. Tästä tulee tarpeeksi rönsyilevä romaani tätä tahtia muutenkin. Siirryn nyt suosiolla naamakarvojen analysoinnista muihin asioihin.
Alla olevassa videossa näette miten aina-niin-ihana sählä Stefan Thurnbichler, meidän kesken ihan vaan Stefa, vetää montussa kuuluisat moonwalkkinsa. Ja kuulette samalla myös Tonin ja Janin!
Tuon videon katsottuani mun sydän särkee, kaipaan tosiaan talvista mäkihyppyä ja rakkaita selostajia ja kommentaattoreitamme niin paljon, että sattuu. Nyyh. Sitten seuraavaan, jo legendan maineen saavuttaneeseen videoon joka on yksi ehdoton lempparini kaikista mäkihyppääjävideoista ikinä. Ja yksi ensimmäisistä videoista, jonka hyppäreistä aikoinani näin.
Norjalaiset on aina niin veikeitä. Naurattaa. Annan teille vielä yhden esimerkin mäkihyppypersoonien persoonallisuudesta. Hihi.
Melkein asiaan liittymättä sanon, että mua kauhistuttaa tällä hetkellä kaksi asiaa, ensinnäkin se, kuinka pitkäksi tämä postaus oikein venyy ja toiseksi se, että tästä tulee aikamoinen tagihirviö. Pyrin siihen, että yhten postaukseen ei kertyisi kovinkaan paljon tageja, mutta... no, se on jo kaatunut maito.
Miten tässä muuten aina käy näin, että kun valitan sitä, että postausmotivaationi on maassa ja kaikki ärsyttää ja kynsi katkesi ja diipadaapa, teen monsteripostauksen ja motivaationi nousee heti? No, tapansa toki kullakin, mun tavat sattuu näemmä vaan olemaan kieroutuneita. Ja ei kai siinä mikään jos tällanen menettely toimii.
Sen lisäksi, että mäkihyppääjät on värikkäitä, ne on vaan yksinkeraisesti ihania. Tunnen nyt oloni niin tajuttoman ylifanitytöksi ja teiniksi mutta ehkä pääsen sen asian yli. Tai no oikeastaan nousin sen tavallaan-häpeän yläpuolelle jo kun järkevä puoli mielestäni hävisi taiston tätä postausta tehdessäni ennen tuota jäätävää spämmiä. Jota en muuten ajatellut lopettaa ihan vielä.
Seuraavaksi haluan todistaa sen faktan, että mäkihyppyurheilijat vain sattuvat olemaan seuraamisen arvoisia ja ihania ja [insert 4828 praising and glorifying adjectives here].
Thomas Morgenstern. Se ansaitsee olla ekana.
Thurnbichlerin veljekset Stefan ja Thomas.
Andreas Kofler, Martin Koch, Gregor Schlierenzauer, Thomas Morgenstern.
Tom Hilde, Anders Bardal, Björn Einar Romören, Anders Jacobsen.
Kamil Stoch.
Taidan jättää loput ihkuilemiset johonkin toiseen kertaan, koska, uskokaa pois, suosikkihyppääjiä riittää, tuossa ei ole vielä puoliakaan, ja jos jatkan, tämä postaus tulee lagauttamaan ihmisten nettiselaimet koska siinä on liikaa kuvia ladattavaksi. Tulen muuten ihailemaan tätä postausta vielä pitkään tämän julkaisemisen jälkeen.
Kuten sanoin juuri Einollekin, tulipa tästä yliteinityttömäinen olo. No, ehkä saan sen anteeksi sen varjolla, että tämän tyttöyden purkautuminen blogiini ei ole kovinkaan yleistä.
Yrittäkää joko ymmärtää tai antakaa anteeksi.
whatever tickles your fancy / a fictional book / a non-fictional book / a fanfic / a song that makes you cry (or nearly) / an art piece (painting, drawing, sculpture, etc.) / whatever tickles your fancy / a talent of yours / a hobby of yours / a recipe / a YouTube video / a place you've travelled to / whatever tickles your fancy / your day, in great detail / your week, in great detail / this month, in great detail / this year, in great detail / hopes, dreams and plans for the next 365 days / whatever tickles your fancy
Tapahtuipa aikaisemmin tänään niin, että olin kävelemässä bussipysäkiltä kotiin ja voihkin surkeana mielessäni sitä, että pian joudun kävelemään kodilleni johtavan jyrkän ja jäisen mäen ylös. Siinä on tässä viime päivinä useimmiten kulunut noin kymmenen minuuttia koska se on tosiaankin niin sileä, että siinä voisi huoletta luistella. Ihan tosissani jo suunnittelin mielessäni, että miten aloitan postauksen lauseella: "Rakastan talvea, mutta nyt herra Halla on mennyt jo liian pitkälle."
Joku suurempi voima oli kuitenkin kerrankin kuullut avunhuutoni ja auttanut neitoa hädässä. Kun olin vajonnut syvimpään mahdolliseen mielen alakuloon tästä mäkifaktasta, katsahdan eteeni ja huomaan, että ko. mäki on hiekoitettu täysin! Tämä piristi mielialaani äärettömän suuresti ja kiitän valtavasti sitä jaloa ihmistä, joka kyseisen jaloakin jalomman teon oli tehnyt. Se tulee helpottamaan vastaisuudessakin elämääni äärettömän paljon.
Loputon rakkauteni, jota ylempänä vuodatin, ei siis missään tapauksessa johdu siitä, että muka olisin vetänyt lipat tämän rakastamani kumpareen laidalla sormin ja varpain laskettavan kertamäärän kuukauden sisällä.
Tänään koulussa luovan kirjoittamisen tunnilla teimme haikukokeiluja. Tämä tapahtui niin, että jokainen meistä leikkasi kirjoittamansa haikun (haiun? haikun?) säkeet erilleen ja vei toisen ja kolmannen säkeen pois, jonka jälkeen uusi haiku muodostettiin siten, että valittiin uusi toinen ja uusi kolmas säe kahdesta kasasta umpimähkään napaten.
Mun omasta, sattuman kasaamasta pikkurunosta tuli aivan kerrassaan ihastuttava.
Haistoin tänäänkin
mutta pystyn näkemään
ämpärissäsi.
Pidän tuosta varsin kovasti vaikka se onkin sekopäisen hassu. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin koska se vain on täysin tyyliseni, ken tietää.
KUTEN jokainen bloggerissa omaa virtuaalipäiväkirjaansa pitävä henkilö varmasti tietää, on olemassa eräs hauska asia, johon ylläpitäjä pääsee käsiksi bloginsa backstagella. Tämä kyseinen hauska asia on nimeltään TILASTOT, joka ystävällisesti ilmoittaa blogissa käyneiden määrän, kävijöiden maat ja myös esimerkiksi sen, millä Googlen hakusanoilla blogiin on löydetty.
NÄMÄ kyseiset hakusanat aiheuttavat äärimmäistä hilpeyttä ja piristävät kummasti Aman päivää tuon tuosta. Ajattelin jakaa kanssanne muutamia hakusanojen helmiä, joille nauran edelleen.
WWW ANTTI TUISKU - kyllä, Ananasmania on täysin oikea paikka löytää Antti Tuiskun omat kotisivut, olenhan herrasta valtavan paljon täällä kirjoitellut.
JUKKA RASILA HOMO - tämä jaksaa hämmentää mua edelleen syvästi. Syvästi.
BUSSIKUSKIN HATTU (x2) - come on, ihmiset. Kaksi kertaa tällä hakusanalla? Miksi te googlaatte bussikuskien hattuja? Ei niillä edes ole moisia, paitsi siviilissä, ja silloinkin se on ihan bussikuskien itse päätettävissä että käyttääkö päähinettä vai ei.
ELOSSA RAAHAUTUMINEN - tämä ei kyllä vaadi selityksiä. Siitähän blogissani on syvemmällä tasolla kyse aivan täysin. Laittaa vaan miettimään, että mitä tällaista googlaava ihminen odottaa saavansa tuloksiksi. Elossaraahautumisohjeita? Mä puolestani suosittelisin lääkäriä.
MANGA PIKNIK - kyllä, järjestän niitä joka viikonloppu manga_ystävieni kanssa.
AIKA LENTÄÄ- lentäähän se.
ARVOITUKSIA KOULULAISILLE (x7) - seitsemän kertaa. Seitsemän kertaa! Toivon, että etsijät löysivät täältä hakemansa. Näitä tätä googlaavia tulee edelleen mun blogiin aika säännöllisesti.
Ja lopuksi olen säästänyt ehdottoman suosikkini, joka kuuluu näin:
DROMEDAARI-ISÄ! En vaan kestä, mikä ihmisiä oikeasti mietityttää kun ne googlailee tällaista?
Siinä oli kaikki tällä kertaa! Päätän tämän postauksen kuvaan, joka on vaan yksinkertaisesti liian ihana. Kyllä, fanityttöilen epäsopivissa kohdissa silloin kun haluan. Kiitos hei.
ALLAOLEVA kappale tiivistää tämänhetkiset kiinnostuksenkohteeni täysin. Biisikin on kaikenlisäksi hyvä ja osuvasti sanoitettu, ainakin näin laulun teemaan addiktoituneena. Pahoittelen tässä täysin julkisesti osalle ystävistäni sitä, miten mun suusta tuleva materiaali liittyy suurimman osan puheajastani mäkihyppyyn. Pakko sanoa, että en kuitenkaan syyllisty tähän paheeseen yksin, omistanhan myös aikaisemmissa postauksissa mainitun mäkihyppyfanaatikkoporukkani.
MÄKIHYPPY hiipi tajuntaani katalasti vallitsevaksi kapasiteetinviejäksi melkein varkain. Saan kiittää siitä ystävääni Einoa, minkä ovelan otusystävän omistankaan. Aluksi ajattelin, että no onhan tämä ihan hauskaa katsottavaa, kommentaattorien letkautukset olivat hassuhkoja ja koko laji omituisen absurdi. Kun olin katsonut televisiosta muutamat ensimmäiset kisani, mäkihyppytarraajaksikin kutsuttu olio alkoi kiemurrella aivopoimuihini ja tässä sitä ollaan - täysin tähän jaloon lajiin kilahtaneena.
KILAHTANEISUUDESTANI kertoo se, että voin keskustella mäkihypystä kyllästymättä äärimmäisen kauan. Kolme tuntia mäkihyppykeskustelua ei tuota mulle yhtään mitään ongelmia. Tuskin aiheuttaisi pidempikään aika, en ole tähän asti ehtinyt moista kenenkään kanssa kokeilemaan. Pitäisi varmaan. Jos puheeni häirintyneestä mielentilastani eivät jotakuta vakuuta, voin kertoa sen, että puhelimeni taustakuva ja soittoääni ovat myös valikoitu tämän jumalten urheilulajin mukaan, kuten myös koulutuntieni tylsyystaideteokset. Ja tumblrini. JA KYLLÄ, tämän viikon lauantaina meitä kutsuu Lahden Salpausselkä ja mäkihypyn maailmancupin osakilpailun joukkuemäki. Olen siitä niin äärimmäisen innoissani, että jos en kykene fyysisen minäni kautta hyppimään tai muuten vaan hysteerisesti räpeltämään innostuksesta ympäriinsä, suoritan näitä samoja toimintoja henkisesti. Tätäkin kirjoittaessani hymyilen kuin mikäkin idiootti. Täysin mäkihyppykilahtanut idiootti.
JOS lukijoissani piileskelee mäkihyppyotuksia, HIHKUKAA, HEILUKAA ja HUUDELKAA olemassaolossanne! Haluan ehdottomasti tietää jos jossakussa teistä asuu samanlainen hyppyotus kuin ruudun tällä puolella.
Hiihtoloma on mennyt ihanan rennoissa tunnelmissa. Olen nukkunut ihan kamalan paljon, nukkuminen on ehdottomasti yksi ihmiselämän parhaista puolista. Olen myös ylettömän nukkumisen vastapainoksi lenkkeillyt, ulkona oli tänäänkin vain -5 astetta pakkasta, sehän tuntuu melkein lämpimältä, joten lenkkeily on taas mahdollista.
Aloitin joskus helmikuun alkupuolella pitämään ihan fyysistä päiväkirjaa vuosien tauon jälkeen ja ihme ja kumma, oon muistanut kirjoitella sitä päivittäin. Ajattelin yrittää kehittää päiväkirjan raapustelemisen säännöllisesti jonkinmoiseksi tavaksi, tavoitteenani nimittäin on pitää tapahtumista kirjaa kun olen Briteissä. Mä nimittäin ainakin koen päiväkirjojen pääideaksi sen, että niitä voi lukea jälkeenpäin ja näinkin huonomuistiselle ihmiseläjälle kuin mä, olisi se vallan loistavaa.
Katsoin tänään Elinalta ja Katrilta synttärilahjaksi saamani Mulanin ja pakko sanoa, että siinä on kyllä yksin Disneyn ehdottomasti parhaista piirroselokuvista ikinä. Siinä on niin tajuttoman loistavia repliikkejä, että naureskelin niille yksinäni.
"Sinulla on näköjään miekka, minullakin on! Se on hyvin miehekästä ja ..rajua!"
"Haluaisitko jäädä päivälliselle?" "Haluaisitko jäädä ainiaaksi?"
Voin myös kuvitella, että paljonko olisin pienenä pelännyt sen hunnijoukon johtajaa jos olisin katsonut kyseisen elokuvan kun olin pieni, se oli oikeasti pelottava nytkin!
Jos olette luopioita ettekä ole kyseistä loistopätkää nähneet, teillä on vielä lomaa aikaa katsoa se, jos lomanne siis on jo alkanut. Jos lomailette vasta myöhemmin, ei ole mitään tekosyytä jättää Mulania katsomatta.
Olkaa muuten ihania ja piristäkää iltaani - kyselkää multa Formspringissä!
Muljahtanyt, nyrjähtänyt ja muutenkin elämän hetkellisesti pahoinpitelemä nilkkani on parantunut niin paljon, että pärjään koulussa ilman tukisidettä vallan mainiosti. Uudet kenkäni ovat löystyneet sopivasti joten voin käyttää niitä ilman huolta haavoista tahi vesikelloista ja muutenkin olen lähiaikoina ollut äärimmäisen pirteä. Tämä fakta johtunee varmaankin siitä, että olen nukkunut yhdeksän tuntia yössä arkenakin ja olen aloittanut säännöllisen liikunnan.
Mikä lisää mielialani kohoumaprosenttia entisestään on se, että Britit lähestyvät kovaa vauhtia ja järjestö, jonka kautta lähden vaihtoon, laittoi mulle sähköpostissa ihastuttavan fantastisen hihityttävän tiedon - mulla on mahdollisuus, ei kovinkaan suuri, mutta mahdollisuus kuitenkin, päästä johonki taidepainoitteiseen high schooliin siellä ollessani. Se olisi tosi hieno juttu, varsinkin kun taidekoulut harvemmin ovat missään käpyisissä takaloissa.
Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.
Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!
Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!
Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.
Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.
Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.
Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.
Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.
Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:
Taas on kesähaikailufiilis. Sen perusteella kuvitin tämän postauksenkin. Vaikka talven masentavan pimeässä kylmyydessä siltä ei välttämättä aina tunnu, kesä kuitenkin tulee. Ei ehkä nopeasti, mutta varmasti. Ja ainakin mulla on aika ysin lopusta tähän päivään kulunut niin nopeasti ettei ymmärrys pysy perässä enkä näe syytä sille, miksi se yhtäkkiä hidastaisi.
Kun aamuisin juoksen bussipysäkille enkä koskaan muista, että alikulkutunnelin keskellä oleva loskajärvi ei olekaan jäätynyt ja kiroan järveen rysäytettyäni läpimärkiä kenkiäni, ajattelen, että kesä tulee. Kesähän kuivaa sen minkä kastaa, Suomen talvi taas varmaan ihan piruuttaan tekee täysin päinvastoin.
Ajan nopeudessa on myös eräs ei-niin-kiherryttävä puoli. Koeviikko lähestyy taas kuin mikäkin. Se myös tarkoittaa sitä, että tajuttoman mukava ensi jakso, jossa mulla on terveystietoa, historiaa, matikkaa, luova kirjoittaminen, bilsa ja saksa, lähestyy, mutta jokainen lukiolainen varmasti ymmärtää koeviikon kammoksuttavuuden. Eipä sitä täten täälläkään karnevaalein juhlita, mutta enköhän tästäkin tulevasta koitoksesta suhteellisesti pärjää.
Ja tosiaan, kuten otsikko sanoo, ne astetta järeämmät univelat on melkein nukuttu pois! Enää ei väsytä.
Pää on loman jäljiltä harvinaisen tyhjä, niin kuin sen varmaan kuuluukin olla. Olen suhteellisen hyvin onnistunut ei-minkään tekemisessä, nukkumisessa ja musiikin ylikuluttamisessa. Musiikin ylikuluttamisella tarkoitan tosiaan suhteellisen järeää ylikuluttamista - viimeisen neljän päivän aikana oon kuunnellut noin viittäsataa biisiä.
Three Days Grace - Let It Die
Se, että pää on tyhjä, näkyy valitettavasti myös Ananasmaniassa - ideat postauksiin ovat vain niin kiven alla kuin olla ja voi. Muutama ajatus täysin päättömiin, eli samalla täysin mun tyylisiin postauksiin olisi kyllä, mutta ylipäätään ideoita ei tuiskua niin kovaa kuin ulkona tuiskuaa tällä hetkellä lunta. Koulujen alkaessa maanantaina kyseinen asia korjaantunee, toivottavasti.
Olen muuten huomannut vakavasti koukuttuneeni iPodin pasianssiin. Siinä saattaa vierähtää helposti kaksikin tuntia. Varoitan siis teitä jotka ette tähän kurimukseen ole vielä joutuneet, koukuttumisvaara on suuri.
Joulua odotettiin kuin kuuta nousevaa suhteellisen kauan. Sitten joulu tuli. Ja meni. Ihan tajuttoman nopeasti. Mutta tosiaan, sitten voidaankin alkaa odottelemaan ensi joulua, jonka tajusin juuri viettäväni Iso-Britanniassa. Hurjaa!
Tämä joulu kuitenki vietettiin perheen kanssa meidän mökillä ja herranjestas siellä oli kylmä! Kun me aatonaattona saavuttiin sinne niin pakkasta siellä oli noin -28. Siihen kun lisäsi päälle vielä mukavan lempeän pohjoistuulosen niin tuli todellakin sellanen fiilis, että hyljeharppuuna ja iglu vaan puuttuu.
Pakkanen oli kyllä hirveän kaunis, puut olivat saaneet kauniin kuorrutuksen ja lumi narisi ihanasti. Harmi vain, että melkein kolmenkymmenta pakkastastetta toivat mukanaan sen faktan, että mä en tosiaankaan voinut kuvata ulkona. Sormet ja kamera eivät sen syväjäätökäsittelyn jälkeen varmaan olisi koskaan palautuneet entiselleen.
Meidän ihana keittiötonttu Rauha.
Kunhan saan mun saamat joululahjat kuvailtua, kyhäilen niistäkin postauksen, luultavasti tämän päivän aikana. Hihii.
Mulla on suhteellisen random olo, joten päätin tehdä randomin postauksen. Tällä hetkellä mua naurattaa. Ehkä alla olevat kuvat, ehkä äärimmäisen huono läppä tai se että ennen joululomaa koulua on jäljellä säälittävän vähän. Hihi, loma, joulu ja se kaikki aika jonka voi käyttää pulkkamäkeilyynja lumienkelien tekemiseen. Tai lumisotaan jos lomalla meitä siunataan suojalumella.
En olisi varmaan yläasteella uskonut sanovani tätä, mutta lukio on ihanaa. Siellä olevat ihmiset ovat ihania, se koko rakennus on ihana, se tunnelma on ihana, kuten myös koulussa lentävä huulenheitto, mun ja Einon oma yhteinen lokero ja jopa kaikki kouluaineet.
No myönnetään, ei kaikki kouluaineet. Matematiikka ei ole kovinkaan mieltäni hyväilevää. Kuten ei varmasti ole monen muunkaan. Onneksi se on fakta, että elämä pitkä, matikka lyhyt.
Hmm, pohdiskelen tässä sitä, että voisin tehdä jotain kivaisaa Ananasmaniaan sitten, jos joskus tulevaisuudessa lukijamäärä saavuttaa seuraavan kymmenen. Videopostaus tai kysymyspostaus tai jonkun muunlainen erikoispostaus voisi olla paikallaan. Hihii.
Tässä kaikki tältä erää, kirjoittelemisiin. Älkää tukehtuko mandariiniin tai jääkö vyöryvän lumipallon alle, se olisi varsin ikävää ja surullista.
