Ymmärrän, mutten toisaalta kuitenkaan

Kyllä se aika rientää kun on hauskaa - tai sitten todellakaan ei. Oletteko koskaan kokeneet niin suurta ajan temppuilemista, ettei melkein pysy itsekään kärryillä? Mä oon täällä, vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun katsoo viikon taaksepäin, se tuntuu karanneen sekunneissa kun taas juuri tällä hetkellä mateleva minuutti ei ilkeyttään voisi olla varmaan tippaakaan hitaampi.

Joulu oli, meni, ja kamera unohtui huoneen takanurkkaan, ei ollut edes lunta maassa. Videomateriaalia on kylläkin, yritän vaan saada siihen materiaalisotkuun jotain tolkkua. Aika on muutenkin livennyt aivan liikaa sormien välistä. Ihmiset hyvät, älkää todellakaan ottako mallia mun no ehtiihän sen nyt hei huomennakin -asenteesta, välillä oman asennepinttymäni takia voisin hypätä Pohjanmereen ja jäädä sinne. Ehkä oppisin läksyni jos joku päivä vaikka päättäisin ruveta Winkyksi ja toteuttaisin aikeeni. Ainakin tiedätte sitten mistä hakea jos mua ei löydy. (lisäys jälkikäteen ihan vaan koska äitini on ...no, äiti: tuo oli vitsi. en oikeasti hyppäisi pohjanmereen. se on niin kylmäkin.)

Elän ristiriitaisia aikoja. Mulla on enää kaksikymmentäkaksi viikkoa jäljellä, toisaalta helpottaa ja toisaalta kauhistuttaa. Kaikki te, jotka harkitsette vaihtoonlähtöä - varautukaa hitonmoiseen tunnemyrskyrataan joka tulee pauhaamaan koko vuoden mitä erilaisimmissa muodoissa. En nyt puhu vain itseni puolesta, jaan myös kuuden muun Skotlannissa asustelevan vaihtaritoverini ajatukset. Kun on puolenvälin raja melkein ylitetty, en mä suuremmin tunne kuuluvani Skotlantiin enemmän kun kuulun Suomeen.

Ihan tosissani luulin Suomen sään olevan suoraan sieltä missä aurinko ei paista (heh heh, kaksoismerkitykset, yllätän hauskuudellani itsenikin), mutta Skotlanti on osoittanut mulle aivan uudenlaisen sääeksoottisuuden - kaatosateet ja helvetinmoisen tuulen. Tä on tosin aivan taivaallinen paikka jota jään kaipaamaan - arkkitehtuuri, shoppailumahdollisuudet, vuosituhansia taaksepäin kiemurteleva vankka historia, upeat maisemat - mutta Suomi on mun koti silti. On mun koti täälläkin, todellakin. Varsinkin tähän perheyhteisöön täällä tunnen kuuluvani niin vahvasti ja sitä jään kaipaamaan varmaan eniten. Evalla, mun host-sisarentyttärellä (tähän on oikeasti ihan valtavan hieno looginen selitys; Eva on mun hostäidin tyttären, eli mun host-siskon host-tytär, joka tekee periaatteessa musta sen host-tädin vaikka oonkin sitä nuorempi) Tsekistä, on enää yksitoista viikonloppua jäljellä täällä. Aika, pelotat minua, mene pois.

(kuvassa esiintyä henkilö ei ole minä)

Kevyemmistä aiheista sen verran, että mun on pakko pyhittää muutama rivi itsetyytyväisyydelle. Opiskelen täällä siis higher englishiä ja uskokaa tai älkää - oon mun koko kurssin yksi parhaista oppilaista vaikka oon sen koko rotlan ainoa henkilö jonka äidinkieli ei ole englanti. Oon kyllä tehnyt töitäkin sen eteen, että ei siinä mitään. Koulussa viihdyn koko ajan hieman paremmin, tuplasaksat joka tiistai ja torstai vähän kirpaisee mutta nykyään tupladraama maanantaisin sattuu roimasti enemmän, mun kahdesta draamaopettajasta toinen (se on muuten tanskalainen, ihan näin random fact nro. 5152) on sietämätön. Siirtyen taas positiivisiin asioihin, organisoin mun koululaukun eilen illalla ja nyt se painaa kirjaimellisesti jotain kolme kiloa vähemmän!

Peilistä mua vastaan katsovaa blondia pipopäätä en kyllä edelleenkään laske liittolaisekseni, päinvastoin, mutta ehkä opin elämään sen kanssa joku päivä. Ehkä.