Kolme tuntia keskellä vihreää

Tänään neljän iloisen hobitin, mukaanlukien Laura, Caroline, Eva ja minä, tie vei kävelylle läheisille nummille. Me oltiin maisemien perusteella ihan varmoja että jossain vaiheessa me törmätään Tylypahkaan - yhdessä vaiheessa meidän kännyköissä ei ollu signaalia, ihan selkeä merkki Tylypahkan läheisyydestä! - mutta me jouduttiin kuitenkin pettymään. Saattaa ehkä johtua siitä, että viisi kuudesosaa Skotlannista on tismalleen samannäköistä. Signaalitomuus taas johtui luultavasti siitä, että me oltiin keskellä ei-mitään, mutta aina voi toivoa.

Kuvavyöry!

Nyt on tammikuu. En arvosta tätä värimaailmaa täällä, kun kuitenkin on ihan tajuttoman kylmä.

Tämä kyltti esti meitä kiipeämästä yhdelle tosi korkealle kukkulalle - siellä siis oli armeijan harjoitusalue ja sen kukkulan päällä oli jäätävän kokoinen punainen tolppa punaisella lipulla ilmoittamassa että sen takana on sotaharjoitus käynnissä.

Lampaita! Me mentiin niin lähelle niitä kun pystyttiin ja aina välillä jähmetyttiin pidätetystä naurusta hytkyviksi patsaiksi kun joku isoista mieslampaista isoine sarvineen kääntyi yllättäen katsomaan meitä vihaisesti.

Lisää lampaita! On niin epäreilua kun norjalaisillakin on lampaita mut meillä Suomessa ei itkuparku.

Random kyltti ja vieressä vielä randomimpi eläjä joka kirjaimellisesti tunkee jokaiseen kuvaan mitä joku koittaa ottaa.

Me katsotaan maisemaa analyyttisesti. Ja ei, en ole raskaana, mä seison etukenossa ja mulla oli kolme hupparia päällekäin (ei, äiti, mulla ei oo edelleenkään takkia).

Järvi keskellä sitä kaikkea. Sen nimeä ei muistanut meistä kukaan, joten me nimettiin se Loch Ochiksi.

Puukansaa. Eva poseerasi tollee mielenkiintosesti puusta roikkumalla jotain viis minuuttia ja vaati, että otan siitä kuvan tollee. No, tapansa kullakin.

Jos toi kuva jatkuisi kymmenen senttiä vasemmalle, mun kotikaupunki (tai ennemminkin -kylä) näkyisi siellä, ihan näin superoleellisena infona.