Hyppyristä täytyy ponnistaa

Tapahtuipa aikaisemmin tänään niin, että olin kävelemässä bussipysäkiltä kotiin ja voihkin surkeana mielessäni sitä, että pian joudun kävelemään kodilleni johtavan jyrkän ja jäisen mäen ylös. Siinä on tässä viime päivinä useimmiten kulunut noin kymmenen minuuttia koska se on tosiaankin niin sileä, että siinä voisi huoletta luistella. Ihan tosissani jo suunnittelin mielessäni, että miten aloitan postauksen lauseella: "Rakastan talvea, mutta nyt herra Halla on mennyt jo liian pitkälle."

Joku suurempi voima oli kuitenkin kerrankin kuullut avunhuutoni ja auttanut neitoa hädässä. Kun olin vajonnut syvimpään mahdolliseen mielen alakuloon tästä mäkifaktasta, katsahdan eteeni ja huomaan, että ko. mäki on hiekoitettu täysin! Tämä piristi mielialaani äärettömän suuresti ja kiitän valtavasti sitä jaloa ihmistä, joka kyseisen jaloakin jalomman teon oli tehnyt. Se tulee helpottamaan vastaisuudessakin elämääni äärettömän paljon.

Loputon rakkauteni, jota ylempänä vuodatin, ei siis missään tapauksessa johdu siitä, että muka olisin vetänyt lipat tämän rakastamani kumpareen laidalla sormin ja varpain laskettavan kertamäärän kuukauden sisällä.

Tänään koulussa luovan kirjoittamisen tunnilla teimme haikukokeiluja. Tämä tapahtui niin, että jokainen meistä leikkasi kirjoittamansa haikun (haiun? haikun?) säkeet erilleen ja vei toisen ja kolmannen säkeen pois, jonka jälkeen uusi haiku muodostettiin siten, että valittiin uusi toinen ja uusi kolmas säe kahdesta kasasta umpimähkään napaten.

Mun omasta, sattuman kasaamasta pikkurunosta tuli aivan kerrassaan ihastuttava.

Haistoin tänäänkin

mutta pystyn näkemään

ämpärissäsi.

Pidän tuosta varsin kovasti vaikka se onkin sekopäisen hassu. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin koska se vain on täysin tyyliseni, ken tietää.

Päivän kokonaisfiilis: