Hei hei mitä kuuluu

Sanoisinko, että mielenkiintoista, kiitos kysymästä. Periaatteessa mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää, mutta toisaalta taas todellakaan ei. En oikeastaan tiedä, että kumpaan puoleen mun pitäis ja kumpaan osaan keskittyä.

Muutama päivä sitten ehkä kilometrin päähän mun kodista avattiin ihan jumalattoman iso kauppa, joka on auki vuorokauden ympäri. Ne myy ihan kaikkea pakastekissanruuasta vauvanvaatteisiin ja olin siellä tänään kaverien kanssa ekaa kertaa. Mukaan tarttui sitruunantuoksuista suihkusaippuaa ja hiusväriä, joka pääsee mun päähän perjantaina. Ihan vain siltä varalta, että epäonnistun (tai kaksi itsensä mukaantunkenutta värjääjääni epäonnistuu), olen aikatauluttanut tämän värjyyprosessin perjantaille. Täten mulla on sitten viikonloppu aikaa korjailla, mutta uskoisin että aikaan saadaan ihan hyvää jälkeä.

Lauantaiaamuna heräsin ja ennen kuin avasin silmäni, luulin että makasin kotonani Suomessa. Kun avasin silmät ja tajusin, että äänet joita luulin äidikseni ja siskokseni, olivatkin hostäitini ja televisio, olo tuntui tosi omituiselta.

Perjantaina oli meidän koulun oppilaskunnan tai jonkun muun tämänsuuntaisen tahon järjestämän juhlat naapurikaupungissa, ostin sitä varten mekonkin. Toisen muutaman vuoden sisällä ostamani, hui. Korkokengätkin löytyi ja kolmen tunnin tanssimisen ja hyppimisen jälkeen en tuntenut varpaitani kolmeen tuntiin. Kun tulimme juhlapaikasta ulos, mun korvat oli tavattoman lukossa, mutta se ei suuremmin haitannut - mulla oli ihan tajuttoman hauskaa. Vähän päälle kuukauden päästä uudelleen.

Lettujenpaistoa ja kädet jotka eivät kuulu mulle. Letut olivat hyviä.

Koulussa menee englannin ja kuvaamataidon suhteen hyvin. Mä oon yksi mun luokkani parhaimpia englannissa, joka siis on tasoltaan higher ja se on tosi mukavaa, menen tunneille mielelläni. Kuvis on mukavaa koska mulla on siellä hyvää seuraa ja se on aika vapaata ja ne tunnit kuluu ihan liian nopeasti. Saksa ja draama taas on... noh, stressaavia. Mun saksanryhmässä on ihmisiä, jotka on opiskelleet saksaa yhdeksän vuotta. Eli suunnilleen yhtä kauan kuin mä oon opiskellu englantia. Siellä edetään tosi nopeaa tahtia ja tehdään mun makuun aivan liikaa suullista juttua, mä en mitenkään erityisemmin loista siinä lajissa. Draama on stressaavin kouluaine mitä mulla on koskaan ollut. Tällä hetkellä me kirjoitetaan ja tuotetaan näytelmiä, ensimmäiset näytökset on ensi viikon tiistaina. Mä en ihan tosissani tiedä, miten tulen selviämään ja mun kurkussa kuristaa kun näen jo sieluni silmin mun toisen draamaopettajan muhun pettyneet kasvot.

Kaveririntamalla menee myöskin kaksipiippuisesti. Mulla on kavereita koulussa ja koulun ulkopuolella, mutta mulle lähimmät kaverit on muista vaihtareita. On mulla paikallisiakin kavereita, joidenkin kanssa oon hengannut vapaa-ajallakin, mutta pelkään vain ihan hirveästi tehdä mitään aloitteita niiden suhteen. Tiedän kyllä, että mun pitäisi vaan ryhdistäytyä, ottaa itseäni niskasta kiinni ja uskaltaa, onhan ne paikalliset mun kanssa koulussakin vapaaehtoisesti, mutta mun takaraivossa kummittelee epävarmuus ja inhottava ääni kuiskimassa, että ne on sun kanssa koulussa vain siksi, että ne sääli sua kun olit yksin. Pelkään, että mun oma epävarmuus ja epätietoisuus pilaa kaiken. Olen kieriskellyt siinäkin, epävarmuudessa, aivan liian paljon viime viikkoina, osittain syystä ja osittain syyttä. Tänään draamatunnilla aloin lähes itkemään kun silloin totaalisen hukassa ollut itsevarmuuteni joutui tekemisiin melkein viisiminuuttisen monologin kanssa. Haluaisin, että se pysyisi mukanani vähän säännöllisemmin, sillä arvottomuus on yksi ilkeimmistä tunteista mitä on. Tämän vuoden aikana haluan kahlita sen pois kokonaan.

Motivaatio noista sängystä aamuisin on tosi matala. Johtuen siitä, että mä en vain yksinkertaisesti halua nousta ylös, toisinaan saatan painaa kolmen minuutin torkkua kaksikymmentä kertaa. Yksi melko huolestuttava merkki on myös se, että alan laskemaan tunteja seuraavaan viikonloppuun kun herään maanantaiaamuna. Viime loman jälkeen aloin laskemaan päiviä seuraavaan (tänään 18 päivää) ja ahdistaa elää pelkästään sen ajatuksen varassa, että pian helpottaa.

Juuri tismalleen tällä hetkellä melkein itkettää. En halua mennä huomenna kouluun ja mun sormet on hirmuisen kylmät. Vaikka aina yritän olla hirveän itsenäinen niin myönnän, että kaipaan mun vanhempia ja niiden antamia neuvoja ja tukea. Yksi asia jota ikävöin hirveästi on se, että jos mulla oli mitä tahansa sydämellä, mulla oli aina joku jota mä saatoin mennä halaamaan ja joka sanoi et sä pärjäät kyllä. Mulla on ikävä Aadaakin vaikka se onkin vähän tyhmä.

En oo aikoihin tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin täällä. Illat on pahimpia kaikista.