Purkillinen sydämiä

Sanat ei niinkään ole merkityksellisiä, enemmänkin tunnelma.

Viimeksi olen tuntenut oloni näin yksinäiseksi vuosia sitten. En kamalasti arvosta sitä, että se kurkkuakuristava yksinäisyys on päättänyt palata. Tiedän, ettei tämä viipyily ole läheskään yhtä pysyvää kuin mitä se oli silloin kun sitä ensimmäistä kertaa esiintyi, mutta yhtä pahalta se silti tuntuu. On raskasta olla itse aina se, joka aloittaa.

Mut tähän tunnetilaan on ajanut eilisiltana aloitustönäisynsä saanut tunnedominojono. Se alkoi positiivisesti - elokuva neljän kaverin kanssa antoi syyn itkeä ilman todellista syytä ja Edinburgh on iltaisin sykähdyttävän kaunis. Tästä kummunnut tunteellisuus muuttui matkan varrella epämiellyttäväksi ja kotiin päästyäni se tietyistä syistä vaan paheni. Ei ole mukavaa olla vainoharhainen eikä varsinkaan vainoharhainen jos siihen on oikea syy.

Nyt paha olo tuntuu jo fyysisesti ja mieleni tekee vain puhua kenen tahansa tutun kanssa. Kuulla tuttuja ihmisääniä ja käpertyä peiton alle. Tulla ulos ehkä silloin kun nenäliinat ovat loppu.