Huoneenseinätaidetta ja yksityiskohtia

Jokaisella on oma tapansa ehostaa omaa elosoppeaan. Mun tapa on piilottaa mahdollisimman paljon seinää erilaisella härpäkkeellä jota joskus kutsun ehkä taiteeksikin. Kuten tässä tapauksessa. Allaolevaa hommaa työstän aina toisinaan kun tuntuu siltä, kun törmään lehdissä johonkin ihanaan, kun tuntuu taiteelliselta ja haluan saada jotain aikaan. Että saisitte jotain mittasuhdetta että minkä kokonen toi on, niin noi tolla naisella olevat lasit on linssittömät 3D-rillit, luonnollisen kokoiset siis.

Sydämien piirtämisessä, leikkaamisessa, reunustamisessa ja sinitarraamisessa meni pieni ikuisuus vaikka sen ei ajattelisi olevan niin suuri projekti. Omituinen lumihiutale on leikattu skientologialehtispakkauksesta jonka sain aikapäivät sitten yhdeltä tosi suloiselta tyypiltä joka analysoi mun persoonallisuustestin Edinburghin skientologiatoimistopaikassa. Kuulostaa epämääräiseltä, joten voin avata tuota lausetta hieman. Sanotaan nyt vaikka että kaveriporukka, iltainen Edinburgh, hyperaktiivisuus ja äkillinen tylsyyskohtaus voi aiheuttaa mielenkiintoisia lopputuloksia. Se suloinen tyyppi antoi mulle muuten sen numeronkin, haha. Ei siis mikään ihan turha piipahtaminen.

Olenko koskaan maininnut, että Skotlanti on valokuva-automaattien luvattu maa? Se nimittäin on. Täällä on valokuva-automaatteja ihan joka paikassa - kaduilla, supermarketeissa, apteekeissa, leffateattereissa... Lista vois jatkua vaikka kuinka pitkään. Täällä muutenkin fyysiset valokuvat ja niiden hankkiminen on tosi esillä ja helppoa. Jokasesta supermarketista nimittäin löytyy myös sellanen automaatti, josta voi huokeaan hintaan printata tosi hyvälaatuisia valokuvia omalta muistitikultaan tahi -kortiltaan.

Tässä on uudelleenjärjestettynä osittain samoja lehtien hedelmiä jotka oli mun peilin ympärillä mun aikaisemmassa host-perheessä. Jotenkin kummallisesti suurien taikavoimain avulla yksikään niistä kuvista ei tuhoutunut tai hukkunut kun ne vaihtoi kotiaan. Noi pallot tossa korkokengän (♥) vieressä on muuten vähän alle nyrkin kokosia kulkusia... En oo keksinyt niille mitään muuta kuin sisustuksellista merkitystä. Kysyin friikeiltä että mitä rakentavaa voisin tehdä niille ja paras vastaus, joka oli Katrin käsialaa, kertoo aika hyvin niiden rakentavuuden: me kuulemma voitaisiin Carolinen kanssa sitoa ne kauloihimme silkkinauhoilla ja leikkiä kissoja. Tai jotain vastaavaa.

Portaat ylös ja ensimmäinen huone oikealla

Eli yhtäkuin kurkistus mun huoneeseen täällä. Tä talo missä asun, on kaksikerroksinen paritalo, jossa on neljä huoneistoa, eli kaksi huoneistoa ylhäällä ja kaksi alhaalla. Mun kotini on toinen ylähuoneistoista ja yksi sen huoneiston kolmesta makuuhuoneesta kuuluu mulle. Kuvaan tän talon ulkopuolelta joskus kun ei sada.

Tossa maassa näkyy tollanen random kissahiiriotus. Se on mun ovenpysäyttäjä, koska mun ovi ei pysy ilman sitä auki jos haluan sen pysyvän niin. Kissahiiriotuksen nimi on Button, me nimettiin se norjalaisen Carolinen kanssa. Nimellä saattaa olla jotain tekemistä erään urheilijamiehen kanssa.

Mun roina ton lipaston päällä.

Täällä on suhteellisen tilavaa.

Mun seinä. Siihen oon koonnut kaikkia randomeja leikkeitä lehdistä. Siellä on raitatähtiä, pari suomenkielistä lausetta, lento- ja junaliput, kaksi kertaa Jenson Button, joku random poikabändi, Jamie Campbell Bowel, minä ja Eino, asiallinen BB-juontaja, Tom Felton ja niin edelleen. Siihen kertyy koko ajan lisää kamaa sen mukaan, että mitä lehdet mulle tuo.

U c wha I did tharr? Vihdoin jotain kunnon käyttöä sille Autot-teipille jonka sain pääsiäismunasta viime pääsiäisenä.

Excuse me while I kiss the sky

Ette uskokaan kuinka kauan olen halunnut tehdä tämän merkinnän pelkästään tuon nimen takia! Varmaan monta kuukautta olen juuri tismalleen tämän postauksen nimeksi kaavaillut tuota ja vihdoin! Ei, en olen napannut tuota lausahdusta Jimi Hendrixin biisistä (löysin sen kipaleen vasta äsken kun googlailin otsikkolausetta), vaan Norjan mäkimaajoukkueelta.

Mutta kuitenkin, näin tapahtunee aika tasan kahdentoista tunnin kuluttua. Lentokone on aika taivaalla mun makuun.

Tänään kävin koululla ja hyvästelin mun ystävät. Ostin Einolle kokiksen tuparilahjaksi koska en itse tupareihin pääse. Mun huone on suhteellisen järkyttävässä kunnossa ja vain muutama tavara uupuu matkalaukusta.

Mun Red bull -kokoelma on muuten hieno. En valitettavasti voi ottaa sitä mukaani.

Viesti äidilleni: ei, et saa heittää noita pois sinä aikana kun olen Skotlannissa vaikket tölkkejäni suuremmin rakastakaan. Ne on mun vauvoja.

Seuraavan päivityksen blogiini suoritankin sitten kun olen Iso-Brianniassa! Jos toimiani mielitte seurailla sinä aikana kun en blogiani päivittelemään pääse:

AMAN TWITTER

Followatkaa toki.

Küsselkin pääsi jossain vaiheessa mukaan

Huoneeni seinällä on harmaa magneettitaulu koska olen erittäin unohtavainen ihminen. Siihen on kätevä kiinnittää lappuja joissa lukee muistettavia itsestäänselvyyksiä jotka kuitenkin unohtaisin ilman erillistä muistutusta. Nyt muistilaput ovat saaneet väistyä koska vähän aikaa sitten löysin vanhan peltisen ja pyöreän purkin. Purkin sisällä oli erivärisiä magneettikirjaimia jotka avullani suorastaan lensivät tauluun, juuri niitä olin kaivannut!

Tylsyyteni vuodattaminen sanojen muodostamiseen meni siis asioiden muistamisen edelle mutta ei se mitään, magneettikirjaimet ovat ihania.

Tässä kuvassa on hienosti tiivistetty elämäni pienet suuret ilot. Taululla on rakkaat magneettini jotka ovat muodostaneet minulle varsin tyypillistä, mäkihyppypainoitteista tekstiä. Kuvassa näkyy myös hattu, Simi-otus, Ville Valo kertaa kaksi, elämäni tärkeimmät kirjat sekä jumalten juoma, Punainen Härkä.

Tuuli oli meillä kadottamassa viimeisiäkin elämän rippeitään tietokoneeni ääressä viettämässä iltaa ja tämän takia taulu näyttää nyt tuolta. Pienet asiat ilahduttavat joskus hauskalla pikkuisuudellaan. Tällä hetkellä minua ilahduttaa suuresti magneetit ja niiden uusi koti.

En kyllä ymmärrä että miksi näissä kirjaimissa on kaksi Ü-kirjainta mutta vain yksi A. Ehkä se johtuu siitä, että ei makeaa mahan täydeltä.

Aigoo!

Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.

Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!

Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!

Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.

Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.

Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.

Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.

Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.

Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:

Kiitos.

Ps. Kysykää!

Näin ennen vanhaan

Koska tämä postaus on koottu täysin vanhojen, hyvien aikojen kunniaksi, valitsin tähän musiikiksi ihkaensimmäisen lempibiisini, joka muuten on pysynyt lempibiisinäni sen ilmestymisvuodesta saakka. Sanoisin, että ihan kiitettävä suoritus, Funeral of hearts nimittäin ilmestyi vuonna 2004.

HIM - Funeral of hearts


Tänään tajusin, että viikkojen, kuukausien ja vuosien vieriminen on nopeaa. Niin nopeaa että melkein kauhistuu mutta kuitenkin tarpeeksi hidasta pysyäkseen kyydissä. Tämä ajatus iskostui päähäni selatessani vanhoja valokuvia meidän maciltä, jonka aikaisimmat kuvat ovat vuodelta 2003. Kuten myös alla oleva kuva meikäläisestä pelaamassa minigolfia Espanjassa.

Ilmeellä ja poseerauksen jalo taito halliten, kuten aina. Vuonna 2003 tosiaan olin kolmannella luokalla ja ehdoton lempivärini oli vaaleanpunainen. Oikeastaan se oli ehdoton lempivärini varmaan vajaat kymmenen vuotta kunnes menin kuudennelle tai viidennelle luokalle ja sielunmaailmani uudistui sen verran, että vaaleanpunainen sai siirtyä taka-alalle.

Ja kyllä, poseerauksen jalo taito oli hallinnassani myös vuosi, pari myöhemmin, kun tämä ylläoleva kuva räpsäistiin Kreikassa. Vaaleanpunainen taisi vielä näihin aikoihin kuulua lempivärikavalkaadiini, kuten pannasta ja hiusten helmistä saattaa huomata. Noiden helmien tarina on muuten mainio, tuohon aikaan olin tajuton Witch-lehden fani ja sen Taranee-hahmollahan oli helmiä hiuksissa, joten tietenkin pikku-Amakin halusi moiset!

Mitkä nostalgian aallot tämä kuva aiheuttakaan! Tässä näkyy siis maisema huoneeni ovelta kun olin vielä ala-asteella. Tämä otos saattaa valottaa sitä ihastustani vaaleanpunaiseen ja tähän päivään jatkunutta innostustani siivoamiseen. Huomatkaa seinien jumalainen väri, jonka kanssa tosiaan elin sinne viime vuoteen saakka. Kiitos, pikku-Ama, kun valitsit nuo seinät silloin viisivuotiaana, noiden kanssa sitten kärsittiin kasiluokalle saakka.

Jos ette muista viime vuonna tekemääni huonepostausta, josta selviää huoneeni nykyinen tilanne, sen voi käydä kurkaamassa tästä. Ja toivottavasti huomata eron. Tuo leppäkerttu on huoneessani edelleen, mutta kaikki muu vanha materia on suurimmaksi osaksi hävitetty, luojan kiitos.

Ja muuten, kyselkää multa Formspringissä! Kiitos, näkemiin.

Tänään olin ahkera

Tosiaan, tänään puolentoista tunnin urakan jälkeen mun huone oli imuroitu, mopattu ja huonekalujen järjestys vaihdettu. On se kumma, miten paljon mun huoneen ilme muuttuikaan, täällä on nyt paljon kodikkaampaa vaikka tuo yksi seinä onkin tyhjänvalkoinen ja tuijottaa mua pistävästi takaisin. Sen ongelman poistamiseksi on kylläkin jo suunnitelma, onneksi.

Jossain innostuksenpuuskassa päätin tehdä tänne esittelyn mun huoneesta. Ihan ensimmäisenä, ennen kuin edes mun huoneeseen on tultu, mun oven ulkopuolella on muutama osuva lehdestä leikelty sarjakuva.

Kun ovi on suuren työn ja tuskan jälkeen saatu auki, avautuu tällainen näkymä:

Verhotangossa roikkuu mun ihanaakin ihanempi päättärimekko, jota rakastan yli kaiken. Tämä kyseinen vaatteenparsi näytti silloin kesäkuun alussa, kun jätin peruskoulun taakseni, tältä:

Mun huone toisesta suunnasta näyttää suurinpiirtein tältä:

Mun vaatekaapit, jotka ei kummastakaan ylläolevasta kuvasta näy, ovat tuolla ensimmäisen huonekuvan verhojen vasemmalla puolella. Mun vaatekaappien ovet kertovat jollain tasolla mun lempibändin.

Rakastuin HIMiin jo vuonna 2004, ollessani 11 ja nelosluokalla. Silloin sain myös ensimmäisen Ville-julisteeni, joka tuli ensimmäisen HIM-levyni mukana. Kuusi vuotta vanhaksi paperinpalaksi tämä kyseinen yksilö on selvinnyt passelikuntoisena yllättävän hyvin.

Samalla seinällä vaatekaapin kanssa oleilee myös herra Kello. Se edistää tarkoituksella kolme minuuttia, sillä siten teen aamuisin kaikki toimeni nopeammin. Olen ihan oikeasti aamuisin niin jäässä, että unohdan että herra Kello edistää, joten itseni huijaaminen toimii.

Datauspyhäkköni näyttää tältä:

Sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka rakastan noita kuulokkeita mun ipodin, jonka nimi muuten on iNari, lausutaan luonnollisesti Einari, rinnalla. Ne on niin kevyet ja ihanat ja rakastan. Oioi.

Pehmoleluja! Ylläolevassa kuvassa pupu on joululahja Einolta, pupun nimi on Hermanni ja se on ihanan iso ja pehmeä. Lehmän sain vuosia vuosia sitten, ala-asteella ja hänen nimensä on Hiphop Kaakao. Leijona on nimetön, virtahepo on nimeltään Hilma, norsu on nimeltään Norsu ja tuo apina on, yllätys yllätys, herra Apina. Herra Apina on mun vanhin pehmolelu, se oli mulla jo silloin kun söin tuttia.

Ikea-rottaan on hyvä lopettaa huone-esittely.

Vanha koululaukkuni muuten sanoi itsensä irti. Kas näin.

Onneksi rakas äitini antoi mulle käyttöön hänen lukioaikaisen koululaukkunsa joka on suloisin laukkuyksilö pitkään aikaan! Katsokaa nyt!

Aaaw.