Aigoo!

Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.

Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!

Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!

Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.

Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.

Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.

Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.

Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.

Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:

Kiitos.

Ps. Kysykää!