Taas vaihteeksi

Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.

Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.

Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.

Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.

Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.