11.1.2011

Tämä otsikon ilmaiseva päivä oli päivämääränsäkin lisäksi suhteellisen erikoinen ja ystäväni Einon innoittamana päätin kietaista tästä päivästä minun päiväni -postauksen, joka on itseasiassa ollut aikeinani jo Ananasmanian alusta saakka mutta jostain syystä en ole vain saanut aikaiseksi ottaa tarpeeksi kuvia. Ennen kuin nyt.

Eli siis tiistaiaamuna heräsin normaaliin aikaan, 6:06. Mulla on sellainen tapa, että en voi pistää mitään tasalukua herätyskelloon vaan se on aina oltava joku tavallaan rimmaava tai symmetrinen. Tuo mun radion päällä oleva kilpikonna on muuten ihana, pääsiäismunan sisältä saatu suurennuslasi joka on ihan tajuttoman suloinen!

Päivän asu oli ylläolevan mukainen. Kokomustaa siis, tänäänkin, lukuunottamatta tuota Eino-sedän tekemää suloista hamahelmi-Odishia. Huomioikaa myös taustalla nukkuva koira, joka aamuisin seuraa mua joka paikkaan.

Kuten aina, varttia yli seitsemän tönötin jo bussipysäkillä. No, myönnetään, en tönötä siellä aina noin ajoissa, juoksemisesta ja korkokengillä vauhtiliukastelemisesta on valitettavasti päivien kuluessa tullut tapa. Onneksi hallitsen juoksemisen jalon taidon - olen myöhästynyt bussista puolen vuoden aikana vain kerran!

Koulu oli .. no, samanlaista kuin aina. Matikkaa, ruotsia, enkkua ja kemiaa. Kemia oli, taas, tajuttoman hauskaa. Löysin silloin mun kameralaukusta Nooran Egyptistä tuoman dromedaarin:

Dromedaari nimettiin Morgiksi erään mäkihyppääjän mukaan. Morgi on aika rauhallinen minidromedaari, mutta sillä on yksi ässä hihassa. Tai.. oikeastaan kyttyrässä.

Kyllä, kamerani tarkennus pelaa, mutta Morgi aukeaa! Tämän kuvan räpsäisemisen aikaan Hetti taisi väläyttää (taas) yhden viisauksistaan. "Miks kutsutaan sellast kamelia jolla on kaks kyttyrää?"
Kun vihdoin koulu kemian jälkeen päättyi, lähti meidän koululta bussi, jonka kyydissä kuusi meidän friikkiporukasta lähti Helsinkiin, Kom-teatteriin katsomaan näytelmää nimeltään Kone.

Kuten aina, bussissa oli tunnelmaa. Tapahtui dramaattinen sana kerrallaan -tarina, Vieras-Korean suunnittelua ja suhteellisen huolellista repeilyä. Joskus viiden maissa olimme perillä Helsingissä ja ennen esityksen alkua me nälän uuvuttamat lapsoset ehdimme käydä Kampissa Subwayllä syömässä.

Itse näytelmä oli huikean hyvä! Sitä tähdittivät muun muuassa kirjailija Juha Itkonen ja isä ja poika Milonoff. Tykkäsin siitä kovasti. Kyseinen näytelmä kertoi Kone-yhtiön perustajasta, Pekka Herlinistä ja hänen perhe-elämästään ja siihen oli myös sekoitettu Kom-teatterin historiaa ja näyttelijöiden omia tuntemuksia useissa kohtauksissa joissa he näyttelivät itsejään. Näytelmä oli toisaalta vakava, mutta muutamassa kohtaa nauru ei vain malttanut loppua millään.

Perillä Turussa olimme vasta kahdentoista jälkeen, joten sekin ilta kerrytti mun univelkaa reippaasti. Mutta oli kyllä täysin sen arvoista! Elina vs. minä  -sessio tapahtui muuten bussissa useampaankin otteeseen:


Tästähän alkaa jo tulla tapa.