Marraskuukin pääsi yllättämään

Miten aika on kulunutkaan muutaman viime kuukauden aikana, sitä ei saa kiinni juoksemallakaan. Lukuvuoden ensimmäinen koeviikkokin oli vasta korkeintaan kolme päivää sitten ja seuraava siintää jo kahden viikon päässä. Tuntuu myöskin siltä, kuin olisin kirjoittanut viimeisimmän tekstini tänne korkeintaan puolitoista viikkoa sitten, vaikka todellisuudessa tämän ja aikaisemman kirjoituksen väli on häpeälliset kaksi kuukautta. Olen tosin ollut historiallisen kiireinen koulujen alkamisen jälkeen ja selkeästi olen myös kadottamassa normaalin ihmisen ajantajun, joten ihmekös tuo.

Talvikin otti ja tuli. Eipä tuolla enää kamalasti lunta ole, valitettavasti, mutta toivotaan että se palailee pian takaisin. En nimittäin Skotlannissa (ei-yllättäen, mutta surukseni) kokenut kunnollista talvea, joten proper talvi varustettuna luuytimiin asti pureutuvilla pakkasilla ja metrin lumikinoksilla olisi erittäin tervetullut. Mulla oli ensimmäinen ajotunti juuri sinä päivänä, kun kaikki lumi ja loska olivat edeltävänä yönä jäätyneet herttaiseksi tappajajääpeitteeksi. Kyseisen ajotunnin olosuhteet tosin olivat etukäteen pelottavammat kuin itse ajotilanteessa, luojan kiitos.

Edellisviikonloppuna pidimme friikkiporukalla Harry Potter -teemasyömingit. Oli varsin mukavaa vain istua pöydän ääressä (tuvittain, luonnollisesti), puhua joutavia, pelata rikkinäistä puhelinta (tai, siis, Errolia, koska Harry Potter) ja ahtaa naamat täyteen herkullisia leivonnaisia, karkkia ja tietysti Valion vaniljakastiketta, jota varsinkin Korpinkynnen ja Puuskupuhin pöydänpää jumaloi yli kaiken. Itse kuulun siis Korpinkynteen, ihan virallisestikin (eli Pottermoren lajitteluhatun kautta, se on ultimaalinen totuus).

Voih, lunta. Ja kaunis (nope, nope, nope) Kaarinan vesitorni taustalla.

Tänään tiemme vei Klassikkon lukioon valokuvaus kakkosen merkeissä. Tehtävänämme oli kuvata kyseistä lukiota Juhiksen rehtorin valmistelemaan esitteeseen, joka esittelee Juhiksen ja Klassikon yhdistymistä. Pakko sanoa, että paikalla ei ollut kovinkaan innostunutta porukkaa. Rakennuksia on muutenkin hivenen tylsä kuvata, sillä niiden rakenteissa ei juurikaan ole eloa. Kiinnostavien kuvakulmien ja muotojen etsiminen tosin toi tehtävään suuresti mielekkyyttä.

Yllä on minun henkilökohtainen kannanottoni Juhana Herttuan lukion ja Klassikon yhdistämiseen. Kuvan ottopaikkana toimi Klassikon piha ja ko. laatikkorakennus tuolla taustalla komeileekin. Itse siis tulen suorittamaan lukion kolmosvuoteni Klassikossa, tai siis Turun Klassillisessa lukiossa. Mielestäni Turun lukioiden keskittäminen keskustaan muutamaksi jättilukioksi on typerää. Aamen.

Vuoden vanhempana jahtaan päivän myöhässä olevaa joulua

Tähän aikaan vuodesta mun pitäisi olla tunkemassa tänne jouluaiheista tiesmitä, mutta valitettavasti bmun täytyy ilmoittaa suru-uutinen, että mun muistikortti, jolla oli kaikki mun tässä kuussa ottamani jouluaiheiset kuvat, meni rikki eikä suostu tunnistautumaan yhtään missään. Jouluhöpinää on siis tulossa mielin määrin myöhemmin. Olen löytänyt uudelleen Rubenin videotoiminnon ja olen parhaillaan tekemässä jouludokumentaatiojutskaa, jonka aion satavarmana julkaista täällä. Se tietenkin vaatii jouluaaton saapumisen ja ohimenemisen jotta voin editoida videon täysin valmiiksi. Ja tässä päästäänkin mun seuraavaan sydänkiveen – täällä jouluaatto on vasta kahdeskymmenesviides päivä.

Tänään oli tosiaan viimeinen päivä koulua ja loma jatkuu tammikuun kahdeksanteen päivään saakka. Tätä on koko meidän tuhatpäinen koulu odottanut marraskuun alusta saakka ja viimeinen koulupäivä olikin suurinpiirtein juoksemista ympäri koulua ja laiskottelua. Itse olin koulussa kaksi tuntia, joiden aikana selasin koneella suomalaisia laatulehtiä ja kekkaloin kuvisluokassa. Yllä näkyy mun ja Carolinen tyrmäävät taideteokset jota me ollaan tovi tuhrittu – conversekuva on meikän ja neitokainen on Carolinen muotokuva. Molemmat luonnollisesti kesken.

Meidän kuvisluokassa on upeiden taideteosten lisäksi myös ...luonnollinen kokoinen äärettömän kammottava kivipatsas. Me ollaan haaveiltu tällaisesta yhteiskuvasta sen kanssa siitä lähtien kun me nähtiin se ekaa kertaa. Tänään tuli vihdoin mahdollisuus toteuttaa tämä kuvanotto kenenkään huomaamatta – kaikki muut oli jossai muualla kekkaloimassa. Ja kyllä, tänään meillä oli univormuvapaa päivä, jos pohditutti.

Laikukas krokotiili keskellä Edinburghin vilkkaimpia ostoskatuja, olkaa hyvät.

Sisäiset runotyttömme

Tänään runokurssin tunnilla teimme runoja kahdella eri menetelmällä. Ensimmäistä menetelmää voisin kutsua vaikka nimellä "Ryhmäytykää, keksikää ja kootkaa"-menetelmä. Menimme siis pieniin ryhmiin, mun ryhmäni käsitti Einon ja Katrin, kirjoitimme kukin viisi adjektiivia, substantiivia ja verbiä ja yhdistelimme niistä runon aiheenamme 'vapaus'.


Pettynyt unelma purjehtii kuolemattomassa lätäkössä
vapaa sateenkaarikolibri
uhmakas pilvilinnapeipponen
joille mahdollisuus nauraa

Elämä pelkää elää
kun toiveikas taisto unelmoi rauhasta
taivas kaipaa siiveniskua

Onnellinen minä uskoo lastenohjelmiin.


Toiset runot tehtiin itsekseen kolmen tosilauseen tekniikan avulla. Tämän toisen runon merkityksen ja kielikuvat voi kukin tulkita omalla tavallaan, mutta uskon, että sen oikea tahi pohjimmainen merkitys ei yllättäisi ketään, joka on blogiani viimeisen kuukauden aikana vähänkin lukenut.


Lunta, leipää ja sirkushuveja
taivaankansi haluaa tulla kosketetuksi
kotkilla on siivet mutta ne ei näy.

Koulupäivieni valo

Kuten jokainen varmasti tietää, koulunpenkillä istuminen ei aina maistu mansikoille, ruusuille ja vaniljalle. Tämän kyseisen asian takia suurin osa mun viettämistä tunneista koulussa sisältää jotain oheistoimintaa. Piirtämistä, yleensä.

Tällaisia graafisia ihanuuksia piirtelen yleensä, mulla on näille itseasiassa jo oma vihko, nämä tällaiset vievät nimittäin oikeiden aineiden vihosta kummasti tilaa. Tämä allaoleva taideteos on siis sellaisen ison kouluvihon sivun kokoinen.


Toinen lempipiirtelynaiheeni on nenättömät kykloopit. Tämä johtuu siitä, että en a) osaa piirtää neniä enkä b) kahta samanlaista silmää. Luonnollinen ratkaisu, siis. Tässä, saanen esitellä, on Hermanni, viimeisin kyklooppini, jolle olen kehittänyt jopa elämäntarinan.


Ja kolmanneksi piirtelen täysin pointittomia sarjakuvia, joita rustatessa aika kuluu kuin siivillä! Varsinkin uskonnontuntisin, siellä kirjoitetaan niin paljon, että kirjoittamisten välissä ehtii piirrellä vaikka mitä.


Ja näitä riittää, varmasti tulevissa postauksissa näätte lisää tylsyystaidetta!

Kuvayskäisy

Kuten aikasemmassa postauksessa mainitsin, koulussa mä opiskelen tässä jaksossa ilmaisuaineena valokuvausta. Valokuvaustunneilla luonnollisesti tehdään opettajan antamia valokuvaustehtäviä ja ihan onnistuneita otoksia on päätynyt kameraan.

Nämä kuvat on melkein täysin au naturel, koneella olen vain skaalannut ja rajannut ne, mitään suurempia muokkauksia ei ole tapahtunut.


Tehtävänä oli ottaa harmoninen kuva. Isla mallina, mä kameran takana.

Kuva, johon piti hakea tilantuntua. Mä mallina, kameran takana Hetti ja Isla.

Tehtävänantona epäharmoninen tai ahdistava. Mä kuvasin, Hetti ja Isla malleina.


Samaa sarjaa ylemmän kanssa. Kuvaajana toimi Hetti.


Kuvassa piti hyödyntää vastavaloa, tämä on näistä kaikista suosikkini. Mä siis otin, mallina taas Isla.

Kommentit on enemmän kuin tervetulleita, kuten aina. Mä en (edelleenkään) ole taipuvainen puremaan kommentoijia, päinvastoin!

Tuulikin tuoksuu

Kuva

Ihan hassua, kun koulu on alkanut taas. Kesäloma meni ohi aivan liian nopeasti ja hetken mulla oli sellanen fiilis, että en oo ehtinyt tehdä mitään. Mitään muuta lukuunottamatta nukkumista, auringonottoa ja dataamista. Mutta eikö loma olekin juuri tuota, akkujen lataamista ja tekemättömyyttä varten. Miksi sitä olisi pitänyt ehtiä joka paikkaan ja tehdä sitä ja tätä ja tuota, syksy on sitä varten.

Tajusin juuri, että syksy ei todellakaan lukeudu lempivuodenaikoihini, mutta tälläkin hetkellä mahassani leijuu syksyfiilis siksi, koska syksy on sitä aikaa, kun käänetään esille puhdas sivu. On ihanaa, kun saan mennä uuteen, luultavasti erittäin mukavaan lukioon josta tunnen kunnolla yhden ihmisen. Kenelläkään ei ole musta yhtään ennakko-odotuksia ja kun tutustun ihmisiin, heidän kuvansa minusta muodostuu vain mun käyttäytymisen perusteella. Puolueellisten pikkulintujen laulu ei ole kantanut tänne saakka. Se tunne on ihana, niin ihana. Pikkusiskoni luulee, että suunnittelen pahuuksiani kun en vain lakkaa hymyilemästä. Miksi lakkaisin.

Nythän on syksy.