Miten mukavan kodin minusta saakaan

Tiedättekö sen tunteen, kun vahingossa yskit jatkuvasti keuhkojesi pohjaa ulos samalla kun tunnet jopa varpaidesi nivelissä sen hengitystä vaikeuttavan esteen, joka tuntuu kietoutuvan kaikkialle? Mä tiedän ainakin. Juuri tismalleen tällä sekunnilla, tuhansilla aikaisemmilla ja näköjään muutamalla tulevallakin minuutin kuudeskymmenesosalla. En arvosta, pakko myöntää. Enhän mä ole koskaan kipeä, mullahan on aina ollut hyvä vastustuskyky ja kaapillinen lämpimiä vaatteita.

Jos joskus saisin tilaisuuden puhua rouva Megalomaaniselle Kipeydelle, kysyisin varmaan että onko sillä kivaa. Tiedän kyllä vastauksen varmaan jo etukäteen - tietenkin sillä on. Ainakin päätellen siitä päänsärkysängynpohjayskäkohtausnielutuskabileiden määrästä ja riehakkuudesta jotka mun sisällä on pyörineet. Flunssarouva riehuu ja teepannu kiehuu, sanoisin varmaan jos yrittäisin riimitellä tästä jotain mutta jätän sen vain ajatukseksi koska en halua kuulostaa idiootilta. Vaikka teetä ja kuumaa mehua ja kaakaota ja jotain aika ristiriitaisen makuista hunajasitruunaeliksiiriä olenkin tänään juonut ihan liikaa.

Tämä teksti valitettavasti demonstroi päässäni liikkuvien oivallisten ajatusten (olemattoman) määrän varmaan suhteellisen hyvin. Olo tuntuu siltä että jos sulkisin silmäni edes pieneksi hetkeksi, tippuisin ja tippuisin ja tippuisin,  ehkä kadottaisin keuhkojeni viimeiset kasassaolevat rippeet putoamisesta seuranneeseen kielioppityhjiöön. Ei, en edes yritä ymmärtää mitä juuri kirjoitin mutta siltä musta nyt tuntuu. Olen ollut hereillä viisitoista tuntia joka tuntuu varmaan viideltätoista ikuisuudelta, ulkoelimiksi yskän siivellä pyrkivät sisäelimeni eivät halua tai jaksa lopettaa. Ehkä jopa molempia.

Katsoin tänään elokuvan 500 Days of Summer. Olin kuullut siitä hirveästi hyvää palautetta ja viisitähtistä vakuuttelevaa sanahelinää. Halusin saada ajatukset pois Rouvasta edes hetkeksi, upottaa ne johonkin kesäiseen joka veisi ne tarpeeksi kauas pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, elokuva teki minut pelkästään surulliseksi ja ahdistuneeksi. Hieno se oli ohjauksellisesti ja miespääosallisesti mutta yleiskasvoiltaan se oli masentava eikä halunnut täyttää tarkoitustaan johon sen valitsin.

Inhottavinta on se, miten kipeyttä ei pääse pakoon. Miten sen tuntee kun hengittää, nielaisee, pudistaa päätään tai koettaa kuoria mandariinia joka on kuitenkin liian kylmä että voisin syödä sen tämän seuralaisen kanssa. Tiedän, totta kai tiedän että tällaiset herrasväet kammaroimassa kurkunpäässä ovat yleensä aina varsin ohimeneviä, se mikä ei tapa, vahvistaa ja älä ole säälittävä kieriskelyidesi kanssa, tätähän sattuu välillä kaikille. Mutta yhtä epämukavaa se joka kerta on.

Tilastollista tietoa: tätä tekstiä kirjoittaessani sain kuusi ja puoli negatiivisesti latautunutta yskäkohtausta.