Kaikella on syynsä, sanotaan. Yleensä se pitää paikkansa. Tai ainakin niin on mukava ajatella. Ennen kuin sanon mitään mitä olin ajatellut, hoidan pois alta velvollisuuden joita mun blogia lukevat perheenjäsenet aiheuttaa – äiti, sulla ei oo mitään syytä huolestua mistään mitä tulet lukemaan. Niin, kuten sanoin, kaikella on syynsä. Myös sillä, että miksi mä en oo viimeisen puolivuotisen aikana ole juurikaan julkaissut kuvia itsestäni yhtään missään. Syy sille on, että mä vihaan kameroita, inhoan inhoan inhoan jos joku yrittää tähdätä mut otokseensa. Jos mun kanssa samassa huoneessa on useita kameroita ja ihmiset ottaa kuvia spontaanisti, Chisua lainaten mun koti ei tosiaankaan oo siellä. Kamalinta on se sosiaalinen tapahtuma, kun kamerapainoitteisen eventin jälkeen kaikki kokoontuu koneen ääreen katsomaan kuvia mitä on otettu. Yleensä tällasissä tilanteissa tuijottelen seinää tai analysoin kattopaneeleita mahdollisimman huomaamattomasti ja toivon Joulupukilta elämäpikakelauskaukosäädintä. Peileistä en pidä myöskään, paitsi aamuisin, meikkaaminen ilman sitä on hankalahkoa. Toinen syy on, että mä en liian monella tavalla oo läheskään samassa kunnossa kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valitettavasti.
Tämäkin juontuu jostain. Se jokin on että mun itseluottamus tai joku itseyteen liittyvä varmuus ja hyvänolon tunne on suurimmaksi osaksi aika surullinen. On ollut aika surullinen jo melko kauan. Olin ajatellut että en puhuisi tästä Ananasmaniassa, mutta hitot, ajatusten jäsentäminen julkaisukelpoiseen muotoon on aina saanut mun oman pääkopan selkeytymään joten rikon omaa kirjoittamatonta sääntöäni. Yksi mun motiiveista lähteä vaihtoon oli, että täällä mä ehkä saisin mahdollisuuden rakentaa mun itseluottamusta takaisin ja toimia täysin puhtaalla työpöydällä, ympäristössä jossa en ole koskaan ollut. Noh, ei ainakaan tähän mennessä oo kamalasti toiminut, mutta mulla on tästä ajasta yli puolet jäljellä.
Mä osaan olla ulospäin ihan hirveän värikäs, iloinen ja leveähymyinen – niitä mä suurimmaksi osaksi oikeasti olenkin – mutta mä oon tosi herkkä saamaan kolhuja mun sisäpintaan, herkkä ahdistumaan. Yritän päästä tästä kaikesta eroon mutta se on kamalan vaikeaa. Tämä kaikki kai alkoi yläasteella jossa mut otettiin monen tahon toimesta silmätikuksi ja mua kiusattiin. (Ananasmanian historian ensimmäinen kerta kun mainitsin tästä, tämä teksti tosiaan tulee olemaan merkittävä. Toivon että en tule katumaan tämän kirjoittamista jälkeenpäin.) Jokainen voi varmaan kuvitella, että kun kuuntelee vuosi toisensa jälkeen niin monilta että mussa on jotain vikaa, se alkaa vaikuttamaan jotenkin. Vaikka olisi kuinka vahva, niin alitajuntaan ei voi vaikuttaa. Jotkut sanoo että hei haloo Amanda, sun yläasteesta on kohta kaksi vuotta, yritä jo päästä yli. Voi kun se toimisikin niin, kuten sanoin, yritän niin paljon.
Surullisin asia mun särössä ei tosiaankaan ole se, että en viihdy kameran edessä. Surullisin asia on mun ajatukset jotka juoksee mun päässä panikoivaa, vainoharhaista ympyrää raajat holtittomasti heiluen. Kun tapaan uusia ihmisiä, ylitulkitsen niiden eleitä ja ilmeitä ja lähden tahtomattanikin liikkeelle siitä oletuksesta, että se toinen osapuoli ei pidä musta. Pelkään, että olen ärsyttävä, epämiellyttävä jatai -kiinnostava. Huono lähtökohta uusille ihmissuhteille ja jos annan mun ulkoisen käytöksen seurata sitä maratoonaria mun pään sisällä, olo vaan pahenee sillä en saisi seurata sitä. Joskus mun huonoimpina hetkinä mä epäilen jopa mun lähimpien ystävien amansietokykyä ja sen riittävyyttä, ihmettelen että miten mä oon saanut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni.
Haluan muistuttaa, että tämä kaikki mistä olen kirjoittanut, on vain yksi osanen kokonaisuutta. Ei, mä en ole synkkä ihminen ja ei, en ole masentunut. Olen varma, että jokaisella on melankolinen puolensa ja tä on mun. Toisinaan se pääsee vain kasvamaan hieman isommaksi kuin haluaisin, mutta mulla ei oo mitään hätää. Tä kaikki on joiltain osin parantunu huomattavasti verrattuna vaikka viime tai edellisvuoteen, mutta parannettavaa tietenkin riittää aina. Lainaten jotain viisasta henkilöä, paskan murheen määrä tässä maailmassa on vakio. Sen kanssa voi tosin pärjätä ja sitä voi lapioida näkymättömiin. Niin mä ainakin ajattelin tehdä.
Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.
Avautuminen silloin tällöin pitää patoutumat loitolla.
Hei. Mä päätin kommentoida ekaa kertaa sun blogia. Koska tämä kuulostaa erittäin tutulta.
VastaaPoistaItelleni lukio on ollut kuin sosiaalista terapiaa sun kanssa samankaltaisten yläastekokemusten jälkeen, mun luokka nyt sattuu olemaan aivan mielettömän ihana. Silti, näistä muut-vihaa-mua-luuloista pääsee todella hitaasti ja vähitellen eroon. Vaikka mun kaverit on mulle parhaimpia mitä vaan voi löytää, mä vieläkin yllätyn, että ihanko totta mua otettiin juuri kädestä kiinni, ihanko oikeasti mua just halataan, ihanko oikeasti mut halutaan jonnekin mukaan? Mutta vähitellen sitä tajuaa, että ihan oikeasti kukaan lähipiirissä ei vihaa sua eikä muista sitä ikuisesti jos jossain töppää sosiaalisesti ja että sun seurasta oikeasti nautitaan. Tollaiset itsetuntovainoharhat on ihan normaaleja ja vaikka tuskin sataprosenttisesti ohimeneviä niin kuitenkin aikanaan haalistuvia, mutta sen sä varmaan tajuat itsekin.
Kai mun pointtini tässä oli että meitä on monia tällaisten kokemusten kanssa. Ajattele tätä nyökkäyksenä sinne suuntaan. Kaikkea parasta ja onnea matkaan.
Voi Ama <3 Mä en rupea tässä sen enempiä selittelemään, koska sä (toivottavasti) tiedät, että mä tekisin kaikkeni ettei sun tarvitsis pelätä. Mutta mä jos kuka tiedän, että se ei ole niin yksinkertaista. Toivottavasti sua helpottaa edes vähän, että olet saanut kirjoitettua tuosta ja että joku on sen lukenut. Ja mulle voit sitten kirjoittaa ihan milloin vain, koska musta tuntuu että mä en ole osannut auttaa sua yhtään niin paljon kuin sä olet auttanut mua. Lohdutukseksi voin sanoa, että tuon olon saa kyllä pois. Se on hidasta, enkä mä ihan tarkkaan tiedä mikä loppujen lopuksi on se ratkaiseva tekijä (vai onko niitä tekijöitä useita), jonka takia yhtenä päivänä sitä vaan huomaa, että ei ole vähään aikaan ahdistanut. Mä toivon kovasti, että se ratkaiseva tekijä löytyy sun vaihtovuoden aikana, mutta jos ei löydy niin sitten kun tulet Suomeen, sulla on lisää vaihtoehtoja etsiä sitä. Kunhan muistat siellä, että olet ihana <3
VastaaPoistaVoi että, tekstisi oli kuin oma päiväkirjamerkintäni noin vuosi sitten, voin sanoa että tiedän varsin hyvin miltä toi tuntuu.
VastaaPoistaVoin sanoa, että asiat ei parane hetkessä, ja poislähteminenkään ei helpota kuin ehkä hetkellisesti, vaikka toki aina ennen lähtöä tuntuu että siitä ois jotain apua. Voit vaihtaa paikkaa, naamat ja ympäristö vaihtuu, mutta sitä sisintä ja niitä päänsisäisiä juttuja ei vaan valitettavasti voi muuttaa niin kun kaupunkia tai vaikka maata. Itse luulin et se helpottais, ja muutin paikkakuntaa.
Mitään poppaskonsteja ei tähän oikeen ole, yleensä vasta sillon kun sitä vähiten odottaa eikä juttu pyöri enää niin paljon mielessä, niin huomaa muutosta tapahtuneen. Voin kuitenkin kerto, että ennemmin tai myöhemmin sun itsetunto paranee. Sitä ei välttämättä muuta sun ympärillä olevat ihmiset, vaan jokin sun pään sisällä. Huomaat että kun katsot peiliin tai ajattelet itseäsi, mietitkin enemmän että ''mä olenkin aika ok'' tai myöhemmin jopa että ''oon kyllä melko ihana tyyppi''. :-)
Kaikki ottaa aikansa, mut usko pois, kyllä se sieltä tulee!
Aina sinne pohjalle jotain jää, mutta ainakin mulla ne on kääntyneet asioiksi, joita voin pitää vahvuuksinani. Olen jotenkin onnistunut rakentamaan huonon itseluottamuksen rippeistä vahvan minän.
Kaikki ihmiset ei vieläkään tykkää musta, ei koskaan tule tykkäämäänkään, mutta mitä sen on oikeasti väliä! Aina on kuitenkin joku, joka tykkää minusta, ja se olen minä itse.
toki edelleen on päiviä kun tuntuu huonommalta, ja mun on vieläkin vaikea tavata uusia ihmisiä (jos ollaan vaikka netissä tutustuttu, ja tiedän heistä jo jotain ennestään), mutta tuulta päin ! tärkeintä on ottaa rauhassa ja uskaltaa.
oot aivan mainio tyyppi, voin sanoa sen jo blogisi perusteella, vaikken sinua tunnekaan. usko ittees ja ole rohkea. ♥ kliseitä, kliseitä mut ei ne niitä olis jolleivat olis totta!
tais tulla vähän sekava teksti, mutta toivottavasti sait jostain mun ajatuksista kiinni !
- laura