AINA välillä sen tajuaa. Aika kuluu niin nopeasti ettei ihan tosissaan pysy perässä. Pistää miettimään, että kun mä oon aikuistunut ja ehkä rauhoittunut, mietinkö mä silloinkin että mihin kaikki vuodet vaan katosi. Mun viimeisin vuoteni on sujunut nopeammin kuin mikään vuosi aikaisemmin. Uusi koulu, uudet ystävät ja muut raikkaat tuulet vaikuttivat asiaan melko rankasti, oletan. Viime syksynä esimerkiksi ajatus vaihto-oppilaaksi lähdöstä ja sen lähdön hetkellisestä lopullisuudesta tuntui niin kaukaiselta. Ajattelin vain, että no, siihen on aikaa vaikka kuinka kauan, melkein vuosi. Nyt siihen on aikaa 78 päivää. Alle kolme kuukautta.
TÄNÄÄN sain tietää, että lähden Iso-Britanniaan 4.8. Päivämäärän tietoonsaaminen teki koko lähdöstä omalla tavallaan paljon konkreettisempaa, nyt on jotain "oikeaa" mitä odottaa. Tarkan päivän tietäminen jollain tavalla löi mun tajuntaan uudelleen sen tiedon, että hitto, oikeasti lähden vuodeksi pois vieraskieliseen maahan. Tai no en ihan vuodeksi, kymmeneksi kuukaudeksi. Vuodeksi se mun päässä pyöristyy.
KIERISKELEN suurissa tuskissa. Samalla kun lähtöpäiväni selvitettiin, vaihto-oppilasjärjestöltäni kerrottiin, että mulle on jo löydetty perhe. Mulla on jo brittiperhe. Oma kotikaupunki, talo ja oma huone sieltä katsottuna. Se perhe on katsonut mun hakupaketin ja mun tekemän kuvakollaasin omasta elämästäni, lukenut mun kirjoittaman kirjeen ja valinnut juuri mut. Sitten päästään traagiseen kohtaan. Tän vaihtarijärjestön Suomen pää ei ole saanut Briteistä vielä mitään tarkkaa tietoa perheestäni ja sen tiedon pitäisi tulla noin kahden viikon päästä tai sisällä. Kahden viikon.
TÄSSÄ pääsemmekin sujuvasti siihen pointtiin, että aika on ketku kaveri. Se hidastaa ja nopeuttaa ovelaa toimintaansa täysin sen mukaan, kuinka nopeasti sen haluaa kulkevan. Tämän takia tiedän, että seuraavat viikot tulevat olemaan puhdasta tuskaa. Tulen tarkistamaan sähköpostini kolme kertaa päivässä joutuen mitä luultavimmin joka kerta pettymään. Ehkä olisin tullut kärsimään vähemmän jos en olisi kuullut ollenkaan siitä, että perhe on jo löydetty. Kuitenkin samaan aikaan hihkun riemusta ja itken tuskasta, mikä olisikaan pahempaa kuin odottajan piina?
EHKÄ suurin asia, jota perhe- ja samalla tietenkin myös koulutietojen saamisessa odotan, on se, että pääsenkö sinne toivomaani taidelukioon. Todennäköisyys sille on äärimmäisen pieni, mutta ainahan saa ja pitääkin toivoa. Missään nimessä en siis mihinkään tule pettymään, Britteihin kuitenkin olen menossa ja sitä faktaa ei muuta koulu, ei perhekään.
EN tiedä, miten voisin olla enemmän yhtä aikaa kauhuissani ja niin innoissani, että hyppään ulos nahoistani?
TULIPA muuten harvinaisen iso jytky.
Heippa! Minä lähetän kesäkuun alussa hakemuksen, että pääsisin vaihtoon britteihin 2012-2013. Pikkutytöstä asti unelmoinut brittivaihtoa. Tänään olin tiedotustilaisuudessa. Olen kiinnostunut nyt lukemaan blogiasi, joten halusin vain kertoa että täällä minä tarkalla silmällä luen ;---)! Hih.
VastaaPoistaonNELLInen: Hei vain. :3 Hienoa, että sä oot päättänyt ottaa sun unelmas toteuttamisen tosissas, se todellakin kannattaa jos oikeasti haluaa jotain. Britit on ihana maa, oiva valinta siis. Toivottavasti blogistani tulee olemaan sulle jollain tasolla hyötyä ennen kuin lähdet vaihtoon!
VastaaPoistaNiinpä niinpä! Ainoa mikä mun päätöstä jarruttaa on poikaystäväni. Elämänhaluinen ja himoinen hänkin, mutta kun jo valmiiksi kaukosuhteessa ollaan niin se olisi jo aika rankkaa x2. Ja kun tämä ei ole mikä-tahansa-suhde, tunnen sen kestävyyden. Mulla on muutama viikko aikaa miettiä ja puhua hänen kanssaan, sillä tiedän, että mua jää TODELLA kaduttaan jos en mene! Ja kiitos :)!
VastaaPoistaonNELLInen: Jos sun mielestä teidän suhde on noin kestävällä pohjalla niin miksi vuosi ulkomailla muuttaisi sitä mihinkään? Vuosi, tai oikeastaan kymmenen kuukautta, on ihmiselämässä niin lyhyt aika, että vahva ihmissuhde kestää sen varmasti. Uskon, että vaihtovuosi olisi kaiken sen arvoinen, jos siihen kokemukseen on mahdollisuus niin se todellakin kannattaa käyttää. (:
VastaaPoista