Pyöräilimme keskustaan jotta huulemme pääsisivät koskettamaan sinihopeaa lentämisen sanansaattajaa, sylissä keltainen vihko täynnä niitä, jotka lentämisen ovat jo oppineet. Materian riemua - uudet ihanat kukkahousut ovat mukavat jalassa ja kynnetkin ovat kasvaneet pidemmiksi.
Viisikymmentä kilometriä aikaisemmin aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta joka päätti muuttua ukkoseksi ja hirmuiseksi kaatosateeksi. Onneksi pysäkin katos yläpuolella ja ystävä vieressä ovat olemassa. Tieto siitä, että kymmenen sekuntia sateen alla kastelisi aivan täysin, naurattaa.
"Tehkää hei jotai isoja käsiliikkeitä yms niin näytte täs palopesäkkeenetsinkameras kunnol!" sanoo otus jonka sisäinen valokuvaaja pääsi valloilleen. Vieressä seisoo poika jonka otus voitti jalkapallotietovisassa.
Tässä hetkessä jota elän juuri nyt tätä kirjoittaessani, tunnen oloni varsin monikulttuurilliseksi. Kuuntelen ranskalaista elektromusiikkia, jota eräs itävaltalainen käytti taustamusiikkina tekemässään videossa joka käsitteli matkaa Japaniin, odottelen milloin haluni opiskella saksaa juuri nyt kasvaa sietämättömäksi ja ajattelen erästä puolalaista kaupunkia ja mitä siellä tulee neljän päivän päästä tapahtumaan. Samalla tietenkin ajatellen Iso-Britanniaa ja tulevaa kotiani. Jonka sijaintia en vieläkään ole saanut tietooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti