Yritän kovasti saada tunteeni sanoiksi

Eräs viisas nainen kerran sanoi minulle, että on ihmisiä jotka pitää tavata ja paikkoja joissa pitää käydä jotta voi löytää itsensä. Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa, lukeutuuhan hän itsekin elämäni suuntaa muuttaneisiin ihmisiin. En kuitenkaan ikinä, villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella, että lukion alettua saisin näitä ihmisiä mun elämääni niin paljon kerralla.

Muistan mekkoon pukeutuneen pitkähiuksisen tytön ja hänen hauskannäköiset ystävänsä esittelyillasta. Ihmettelin, miten kummassa he saattoivat olla niin hyvää pataa erään opettajan kanssa ja heidän naurunsa sai minutkin hymyilemään vieressäni istuvalle otukselleni. Kun joitain kuukausia tämän jälkeen soitin tähän kouluun kysyäkseni pääsykokeesta saamiani pisteitä, sattumalta esittelyillasta tuttu opettaja vastasi ja sanoi minulle lauseen jonka perusteella pääsisin kouluun sisään varmasti. Olin äärettömän iloinen, tietenkin, olinhan odottanut tätä kolme vuotta. Hypin ympäri yläasteeni pihaa ja hymyilin typerästi vähintään loppuviikon putkeen.

En voi kuvitellakaan, kuinka iloinen olisin ollut jos olisin tiennyt, mitä tulen kouluunpääsemiseni jälkeen saamaan. Kuten sanoin, mieleeni ei edes juolahtanut miten elämäni saattaisi muuttua. Kuulostan varmasti siltä kuin liioittelisin, tekisin kärpäsestä härkästä ja värittelisin värikkäillä vahaliiduilla asioita suuremmiksi. Onneksi mun ei kuitenkaan tarvitse tehdä niin. Olisin halunnut liittää tähän tekstiin sopivan kappaleen, mutta minusta tuntuu että kaikki tuntuisi tähän yhteyteen niin laimealta.

Ensimmäisenä lukiopäivänä oli ryhmäytymisleikkejä. Otukseni, minä ja tyttö jolla oli hauska nimi pääsimme selvittämään ihmissolmua, vaihdoin hauskannimisen tytön kanssa pari sanaa. Myöhemmin kotona olin ahkera stalkkeri ja pohdin pitkään, kehtaisinko lisätä tytön kaverikseni naamakirjassa. Kehtasin lisätä. Kun koulu kunnolla alkoi, hymyilevä pitkätukka sattui istumaan viereeni psykologiantunnilla. Mekkotyttö tutustumisillasta, se hauskanniminen ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka tunnistin muutaman kuukauden takaa myöskin, istuivat eteemme ja voi kuinka iloinen siitä olinkaan - kaikki he vaikuttivat niin kiinnostavilta ja omanlaisiltaan! Tunnilla meille annettiin tehtäväksi haastatella toisiamme pienissä ryhmissä. Tein tehtävän eteeni kansoittuneiden ihmisten kanssa ja tässä vaiheessa he saivat mielessäni henkilöllisyydet. Hatarat sellaiset, mutta henkilöllisyydet kuitenkin.

Kaikeksi kutkutuksekseni me jäimme keskustelemaan haastattelun aiheista - ja kaikesta aiheita enemmän ja vähemmän sivuavista jutuista - niin pitkällisesti, että tunnin loputtua emme olleet ehtineet edetä annettua monistetta juuri yhtään. Tämän seurauksena keskustelumme osana toiminut mukavaääninen tyttö pyysi meitä jatkamaan keskustelua välitunnilla, tietenkin suostuin! Meidän keskustelussamme välitunnilla oli psykologiantunnin ihmisten lisäksi mukana otukseni ja muutama tyyppi joiden kanssa en ollut puhunut aikaisemmin koskaan. Sen keskustelun muistan varmasti hamaan vanhuuteeni saakka, se oli jonkun suuren alku. Muistan myöhemmin otuksen kanssa jutelleeni, että lentävä spagettihirviö oli puolellamme tuodessaan nämä ihmiset heti eteemme.

Tutustuimme ja muodostuimme porukaksi yllättävän nopeasti. Jaksan edelleen ihmetellä, kuinka automaattisesti meillä vain klikkasi yhteen, kuinka helposti vanha, jo entuudestaan toisensa tunteva porukka otti kolme ulkopaikkakuntalaista höpsöä mukaan. Myöhemmin neljäskin veikkonen liittyi seuraan riemukkaaseen. Kun muutama pikkusisarus mieltyi minunkin mielessäni osaksi joukkoamme, meitä oli - ja on - yhteensä yksitoista.

Halloweeninä me saimme puolitahattomasti nimenkin - friikit. Nimi on täydellinen ja ihana ja täysin meille sopiva. Se on juurtunut erittäin vahvasti meidän kaikkien puheenparteen ja tuntuu täysin luonnolliselta käyttää sitä nimityksenä meistä. Olisihan äärettömän tylsää sanoa vanhemmille kaupungillelähtiessä että meillä on tapaaminen koulukaverien kanssa. Varsinkin nykyään kun me ollaan niin paljon enemmän kuin koulukavereita. Friikit on meille toinen perhe.

Tämän ihanan porukan kanssa olen oppinut tuntemaan paremmin muita ja ennen kaikkea itseäni. Olen kasvanut ihmisenä ja saanut niin paljon sekä pienessä että suuressa mittakaavassa uskomattomia kokemuksia. Friikkien kanssa olen nauranut, itkenyt, nauranut ja itkenyt yhtä aikaa. Kiljunauranut. Olen huutanut, laulanut ja tehnyt molempia samaan aikaan. Heidän kanssaan olen valvonut kokonaisia öitä, tanssinut, juossut pitkin katuja ilman kenkiä, rakastanut metsiä ja puhunut niin paljon että suutani on alkanut kuivamaan. He ovat saaneet minut ajattelemaan, rakastamaan ja kaipaamaan. Arvostamaan pieniäkin asioita joita en aikaisemmin ollut arvostanut. Herättäneet minussa laajemman skaalan tunteita kuin mikään koskaan milloinkaan on saanut aikaan. Friikkien kanssa olen ahdistunut, olen riidellyt oikeasti ja olen riidellyt mukaoikeasti, heitä olen halannut ja tehnyt heidän kanssaan milloin mitäkin. Leikkinyt linnunmunaa ja majavaa, hyppinyt ympäriinsä kuin hullu, nähnyt kotkien lentävän Lahdessa, hämmentänyt, rakastunut, heitellyt elektroniikkaa ikkunoista ja pelännyt henkilöllisyyden saanutta sämpylää. Friikkien kanssa olen oppinut näyttämään ulospäin enemmän siltä, mitä näkyy mun sisällä. Mä oon oppinut uudet merkitykset sanoille random ja spontaani.

Friikkiystävistäni joka ikinen on kaunis, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Arvostan heistä jokaista aivan hirveän paljon, jokainen friikeistä on tietenkin omanlaisensa, mutta keskenämme olemme niin samanlaisia, että väkisinkin pysymme tiiviinä. Ei ole itsestäänselvyys, että omistaa tällaisia ihmisiä elämässään näinkin paljon, enkä tätä itsestäänselvyytenä pidäkään. Aina välillä kuulee sieltä sun täältä sellaista lätinää, että teininä solmitut ystävyyssuhteet harvemmin kestävät pidemmälle aikuisuuteen. Kymmenen vuoden päästä aion nauraa näin ajatteleville ihmisille ivallisesti, kun friikkien kesken pidämme taiteilijaillalliskutsuja vuorotellen toistemme luona ja muistelemme sitä, miten jo teineinä seisoimme yhdeksän tuntia Betonin edessä talvipakkasella.

Kun kirjoitan tätä, kello lähenee jo kolmea. Se tarkoittaa sitä, että olen kirjoittanut tätä jo pian kolme tuntia, mutta se ei haittaa tippakaan. Koska olen ehkä huono sanomaan tarpeeksi usein näitä asioita, sanon ne näin ja nyt, vaikka sitten aamuyöstä. Haluan sanoa teille, friikit, että tulen kaipaamaan teitä ihan käsittämättömän paljon kun lähden Skotlantiin. Kirjoitettuani äskeisen lauseen, purskahdin itkuun, tämän tekstin kirjoittaminen on saanut minut ajattelemaan asioita kamalan paljon. Olen varma, että varsinkin vaihtovuoteni vaikeissa kohdissa ikäväni tulee olemaan niin pelottavan hirmuinen, etten uskalla edes ajatella sitä vielä.

Teille aion lähettää kortin joka paikasta missä Iso-Britanniassa ollessani käyn. Lähetän teille aidot brittiläiset joululahjat. Ja käsinkirjoitettuja kirjeitä jotka olen kirjoittanut ruskealle tuoksuvalle paperille, jota tulen ostamaan pienestä kapeasta liikkeestä josta tulee mieleen Viistokuja. Tulen ihastelemaan vanhojentanssipukujanne Skypen välityksellä ja näyttämään tekstittämääni sotalapsinäytelmän taltiointia ylpeänä paikallisille ystävilleni.

Friikit, te olette viisaan naisen sanojen ihmisiä mun elämässäni, korvaamattomia, lukeudutte tärkeimpiin asioihin mitä mulla on ja haluan että te tiedätte sen.

Mä rakastan teitä.