Mua ei saisi päästää kaivelemaan mun kiintolevyn kuvia, ei todellakaan. Taas päädyttiin siihen, että selaan parisataa viime kesän kuvaa läpi, hyrisen niistä kaikista ihanista muistoista ja voin melkein tuntea auringonsäteiden lämmittävän. Sitten katson ikkunasta pimeään kylmään liian lumiseen talvimaisemaan ja antaisin kesästä melkein mitä vain.
Koeviikko on taas meneillään. Tässä tilanteessa voisin ajatella, että kesä on liian kaukana ja koeviikko tulee olemaan loputon, hirveä, sietämätön ja tulen menettämään sen aikana useita raajoja, mutta miksi tuhlata viimeisetkin mielenterveyden rippeet moiseen. Tämän sijaan päässäni pyörii se, että kun matikka on ohi, jäljellä olevat kokeet ovat suhteellisen helppoja, enää tämän jälkeen on kaksi koeviikkoa jäljellä ja mikä positiivisinta - kesä oikeasti tulee.
Ei ehkä pariin kuukauteen mutta tuleepa kuitenkin.
Ja tosiaan, nyt Briteissä oletettavasti etsitään mulle perhettä. Hakupaketti lähti sinne onneksi jo ajat sitten ja nyt voin vain odotella. Perhetietojen saamisessa voi mennä vielä kuukausia, jotkut ovat saaneet ne vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä mutta silti olen nyt jo toiveikas, jos vastaanottava järjestö toimisikin jostain syystä harvinaisen nopeasti.
Voih, miksi ajan kulku tuntuukin toisinaan niin hitaalta.
Voi ei, taas aika on lennellyt ties missä ja ties kuinka kovaa vauhtia - kolmas koeviikko alkaa huomenna! Onneksi ensimmäinen koe on musiikki, ei siis ihan hirveästi teoriaa opeteltavana ja kuuntelu tulee menemään hyvin, ei siis suuria paineita. Pitäisi varmaan koputtaa puuta. Ja vaikka musiikinkoe ei täysin putkeen menisikään, olin kuitenkin tunneilla aktiivinen, joten sen luulisi pelastavan jotain.
Huominen tulee muutenkin olemaan varsin mainio päivä, saan nukkua tunnin pidempään kuin normaalisti, yhdeltä päättyvän koulun jälkeen on näytelmäharjoitukset ja niistä kiidän suoraan Einon kanssa katsomaan Infernal musicalia!
Oi kuinka rakastankaan kouluani, me tosiaan saatiin ilmaiset liput tähän musikaalin jonka lähes kaikki liput on jo myyty loppuun. Muutama mun kaveri on myöskin käynyt katsomassa tämän kyseisen Turun nuoren teatterin tekemän musikaalin ja hyvä on kuulemma ollut. Odotan todellakin innolla!
Ja oi autuutta, sain mun valkoiselle, tyhjälle seinälle kirjahyllyn ja magneettitaulun! Seinä olikin kauhean tylsä ilman mitään, nämä olivat siis tarpeen. Kirjahyllylle päätyivät Harry Potterit ja pari muuta mun lempikirjaa, Nooran Egyptistä tuoma puunorsu ja Irinan antama kuva Villestä. Magneettitaulu taas on munkaltaisella unohtelijasielulle mitä tarpeellisin väline.
Kun edellisessä postauksessa pääsin vähän nostalgiafiiliksiin, niin päätin jatkaa sitä myös tässä. Törmäsin nimittäin muutamiin kuviin mun karvaturriaisista. Aaaw, Viivi on tässä mun ottamassa kuvassa alle puoli vuotta, tajuttoman pieni ja äärimmäisen terävähampainen. Unohtamatta absoluuttista pehmolelumaisuutta.
Tässä on eräs herra jota en olekaan täällä vielä suuremmin esitellyt - jo edesmennyt richardsoninmaaoravani Uno.
Uno oli ihan tajuttoman ihana, hän saattoi kiivetä mun sängylle ja mun syliin ja nukkua siellä tunnin. Kun mä makasin lattialla, Uno saattoi tulla istumaan mun nenälle ja sukimaan mun hiuksia tai muuten vaan, huvikseen istumaan mun mahan päälle. Kun tulin kotiin ja huusin moi, Uno vastasi omasta terraariostaan kiljahtamalla ja juoksi sen ovelle vastaan.
Tätä ihan pölöä, omassa ruokakupissaan nukkuvaa oravanretaletta mulla on vieläkin hirmuinen ikävä vaikka hän kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin kaksi vuotta sitten. Jos tätä tautia ei olisi tullut, Uno olisi edelleen elossa ja varmaan istuisi mun olkapäällä samalla kun kirjoittaisin tätä postausta. Onneksi Uno eli kuitenkin hyvän oravan elämän. Maistoi laskiaispullaakin.
Lähiaikoina olen muuten nauranut paljon. Osasyitä lienevät:
Tämän viikon perjantaina me friikit olimme äärimmäisen ovelia. Koska ystävämme Hetti täytti jo 17 eikä pitänyt itse juhlia, me päätimme tehdä sen! Hetiltä salaa ja yllätyksenä, tosin. Sehän on ihan tunnettu fakta, että velhot tulevat täysi-ikäisiksi 17-vuotiaina, joten juhlien teemaksi valittiin mun läpällä heitetyn ehdotuksen pohjalta Harry Potter.
Pippalot järjestettiin Islalla ja menettelimme niin, että päästyämme koulusta me kaikki hiipparoitsimme Islan kotiin, pukeuduimme teemaan sopivasti. Hetin, jonka kanssa Isla siis oli sopinut vain ihan normaalisti hengaavansa koulun jälkeen oli tarkoitus soittaa kun hyppää bussiin kohti Islan kämppää ja me olisimme olleet häntä vastassa bussipysäkillä.
Tässä kohtaa tapahtui fail numero yksi. Hetti vahingossa köröttelikin bussillaan sen linjan päätepysäkille, jolloin Islan äiteineen lähti noutamaan juhlakalua sielä parin kilometrin päästä. Me menimme Islan pihalle vastaan.
Itse yllätys onnistui hyvin, Hetti oli täysin puun takaa yllätetty ja ei aluksi kuulemma edes tunnistanut meitä rooliasujemme takaa. Hyvää syntymäpäivää -veisut heitettyämme ja hieman repeiltyämme olimme suuntaamassa askeleemme pakkasesta takaisin sisälle.
Tässä kohtaa tapahtui fail numero kaksi. Avaimet olivat unohtuneet sisälle ja lähimmät vara-avaimet olivat yli puolen tunnin ajomatkan päässä. Ja ulkona oli kylmä! Kenelläkään meistä ei ollut edes kunnollista takkia, pipoista puhumattakaan. Täten sitten ahtauduimme autoon lämmittelemään!
Meitä tosiaan oli autossa kymmenen, kolme etupenkillä, viisi takapenkillä ja minä ja Tuuli takaluukussa.
Takaluukusta kuvattua materiaalia auton tilavuudesta. Odottelimme, että joku toi meille Kyröstä (?) vara-avaimen ja pelasimme laulupelejä autossa kököttäessämme. Voin sanoa, että jos istut auton takaluukussa yli puoli tuntia, paikat tulevat olemaan hieman jumissa. Kuitenkin pääsimme sisälle taloon kun vara-avain saapui! Tälle failien yhteenliittymälle tulemme kyllä nauramaan ja kauan.
Itse Gilderoy Lockhart ojensi lahjamme Hetille. Lockhartin lisäksi Islan luona seikkailivat Pansy Parkinson, Draco Malfoy, Scabior, Rita Luodiko, Dudley, professori Pimento ja Bellatrix, joita voitte tämän postauksen kuvista bongailla mielenne mukaan.
Dudley suorittaa parhaillaan toimintoa "I whip my Lockhart's hair back and forth". Ja ei, en jostain maagisesta syystä ole löytänyt kuvanmuokkausohjelmastani mustavalkoisia kuvia tuottavaa toimintoa vaan jostain syystä tämä otos löytyi kamerastani jo mustavalkoisena. Ilta oli kyllä ylipäätään aivan loistava. Purjo pääsi mukaan vaikka mihin, sitä käytettiin mikrofoonina, kitarana ja posessed by a ghost -tanssiliikkeen viuhkana.
Oi kyllä, taikasauvan pitämisote kuuluu hahmoon. Tälläkin kertaa muuten olimme sana kerrallaan -tarinaa, jossa selvisi että Päivi olikin Frank ja joku hirtti The Pipon, en muista että kuka tämän hirmuteon teki. Ehkä Henry Lau.
Pakko sanoa, että mun ystävät on ihania, just niin sopivan sekopäisiä että on ihan okei puhua Akateemisessa kirjakaupassa roskiksen pohjalle kolmistaan ja huhuilla sieltä Kiinaan ja ahtautua kymmenen hengen voimin autoon ja vilkutella sieltä ohi ajavalle, repeilevälle hiekoitusmiehelle.
Seuraavat teemapippalot onkin sitten mun synttärit ensi kuussa. Hihii.
Koska tämä postaus on koottu täysin vanhojen, hyvien aikojen kunniaksi, valitsin tähän musiikiksi ihkaensimmäisen lempibiisini, joka muuten on pysynyt lempibiisinäni sen ilmestymisvuodesta saakka. Sanoisin, että ihan kiitettävä suoritus, Funeral of hearts nimittäin ilmestyi vuonna 2004.
HIM - Funeral of hearts
Tänään tajusin, että viikkojen, kuukausien ja vuosien vieriminen on nopeaa. Niin nopeaa että melkein kauhistuu mutta kuitenkin tarpeeksi hidasta pysyäkseen kyydissä. Tämä ajatus iskostui päähäni selatessani vanhoja valokuvia meidän maciltä, jonka aikaisimmat kuvat ovat vuodelta 2003. Kuten myös alla oleva kuva meikäläisestä pelaamassa minigolfia Espanjassa.
Ilmeellä ja poseerauksen jalo taito halliten, kuten aina. Vuonna 2003 tosiaan olin kolmannella luokalla ja ehdoton lempivärini oli vaaleanpunainen. Oikeastaan se oli ehdoton lempivärini varmaan vajaat kymmenen vuotta kunnes menin kuudennelle tai viidennelle luokalle ja sielunmaailmani uudistui sen verran, että vaaleanpunainen sai siirtyä taka-alalle.
Ja kyllä, poseerauksen jalo taito oli hallinnassani myös vuosi, pari myöhemmin, kun tämä ylläoleva kuva räpsäistiin Kreikassa. Vaaleanpunainen taisi vielä näihin aikoihin kuulua lempivärikavalkaadiini, kuten pannasta ja hiusten helmistä saattaa huomata. Noiden helmien tarina on muuten mainio, tuohon aikaan olin tajuton Witch-lehden fani ja sen Taranee-hahmollahan oli helmiä hiuksissa, joten tietenkin pikku-Amakin halusi moiset!
Mitkä nostalgian aallot tämä kuva aiheuttakaan! Tässä näkyy siis maisema huoneeni ovelta kun olin vielä ala-asteella. Tämä otos saattaa valottaa sitä ihastustani vaaleanpunaiseen ja tähän päivään jatkunutta innostustani siivoamiseen. Huomatkaa seinien jumalainen väri, jonka kanssa tosiaan elin sinne viime vuoteen saakka. Kiitos, pikku-Ama, kun valitsit nuo seinät silloin viisivuotiaana, noiden kanssa sitten kärsittiin kasiluokalle saakka.
Jos ette muista viime vuonna tekemääni huonepostausta, josta selviää huoneeni nykyinen tilanne, sen voi käydä kurkaamassa tästä. Ja toivottavasti huomata eron. Tuo leppäkerttu on huoneessani edelleen, mutta kaikki muu vanha materia on suurimmaksi osaksi hävitetty, luojan kiitos.
Ja muuten, kyselkää multa Formspringissä! Kiitos, näkemiin.
